Hyppää pääsisältöön

Niksu, 24




Niksu, 24
Sekasin

Niksu, 24

Mulla oli hyvä perhe, vaikka vanhemmat erosivat kun olin kaksi. He asuivat lähekkäin, joten asuin kummankin luona vuoroviikoin. Hankaluuksia varmaan toi se, että toisessa kodissa oli paljon vapaampaa ja toisessa saattoi tulla pelikieltoja tai jotain. Itse oli vaan iloinen, kun näki kumpaakin vanhempaa. Lapsuus oli kivaa, aika paljolti tykkäsin urheilla ja silleen. Oon pienestä asti ollut ujo, enkä mitenkään kauhean hyvä sosiaalisissa tilanteissa.

Yläasteella mulla alkoi jossain vaiheessa nukkuminen mennä vähän huonommaksi. Välillä valvoin jonnekin neljään aamulla tai muuten vaan keskellä yöllä. Sen ikäisenä jaksoin vielä lähteä kouluun normaalisti. En ollu koskaan kunnolla oppinut tekemään läksyjä, koska olin hyvä kuuntelemaan just tunneilla. Mut kun univelkaa alkoi tulla, niin mulla ei ollu oikein varmuutta siitä, mitä koulussa oli käyty läpi.

Seiskaluokalla mun keskiarvo tippui numerolla. Vanhemmat ei huomioinu sitä tai mun valvomista mitenkään erikoisesti, joten nukkuminen meni vielä huonommaksi. Se muuttui enemmän sellaiseksi tasaiseksi, et menin aina liian myöhään nukkumaan. Kun kasiluokka alkoi, niin silloin multa meni aivan ohi, mistä tunneilla puhuttiin.

Mulla ei ollu vaan energiaa opiskeluun, koska en silloin tajunnut, että mä vaan nukun liian vähän.

Sitten aloin kuulla lähinnä perheenjäseniltä, ettei mua kiinnosta koulunkäynti. Vaikka mulle se oli aina se ykkösasia! Mulla ei ollu vaan energiaa opiskeluun, koska en silloin tajunnut, että mä vaan nukun liian vähän. Ysiluokalla tuli ensimmäiset masennusoireet, jotka sitten pahenivat. Siinä vaiheessa loppui mielenkiinto normaaliin koulunkäyntiin.

Tykkäsin kyllä koulusta, mutta oma pärjääminen ei siellä kiinnostanut yhtään. Yläasteen jälkeen halusin lukioon, muttei mun arvosanat riittäneet mihinkään. Menin kymppiluokalle ja mun nukkumiset huononi entisestään.

Kympillä sain jonkunlaisen motivaatiopuuskan ja kasvatin keskiarvoa päälle kasiin ekan puolen vuoden aikana. Sitten kaikki energia loppui, ja keskiarvo tippui takas alle seitsemään. Halusin kuitenkin yhä lukion kautta yliopistoon. Ekana vuotena aikuislukiossa suoritin vain yhden kurssin. Toisena jaksoin suorittaa niitä 14. Siihen olin jo kohtuutyytyväinen.

Vuoroviikoittainen isän ja äidin luona olo meni sen verran vaikeaksi, että muutin kokonaan äidin luo. Ero oli siinä, toisessa sain olla itseni ja toisessa mun piti olla se unelmapoika ala-asteelta, joka harrasti korista ja liikkui paljon. Tapasin isää kuitenkin hyvissä väleissä. Tiesin, että äidin luona asumisen riskinä oli liian suuri vapaus, että mun tilannetta ei kunnolla käsitettä ja se saattaa vain pahentua.

Niin siinä sitten kävikin. Aikuislukion kolmannella vuodella en suorittanut yhtään kurssia, enkä pystynyt enää heräämään ajoissa. Siinä vaiheessa meni mielenkiinto edes jaksaa yrittää.

Syy uniongelmiin on aina ollut mulle sellainen kohtuumysteeri.

Syy uniongelmiin on aina ollut mulle sellainen kohtuumysteeri. Musta tuntuu, ettei se johtunut haluttomuudesta tehdä juttuja. Mä valvoin, tykkäsin enemmän siitä ajasta, hämärästä. Musta oli kiva pelata ja tehdä kaikenlaista. Mulla on aina ollut pelihimoa, mutta jotenkin musta on aina tuntunut, ettei ne ongelmat johdu siitä. Ehkä se on siitä, kun koneella pystyy puhumaan ihmisten kanssa, niin sitä juttua vaan riittää. Just yläasteella mulla oli kavereita Uudesta Seelannista, Amerikasta ja sitten ympäri Eurooppaa.

Koneella on aina ollut hyvä olla, siinä ei tarvitse isoa tilaa. Eikä tarvinnut käydä missään, kun ei kerran mitään ollut. Elin neljä tai viisi vuotta huoneessani, joka oli tupaten täynnä tavaraa. Elintilaa mulla oli sen takia ehkä pari neliömetriä. Tien toisella puolella oleva kauppa oli ainoa, missä kävin. Siinä alkoi mielenterveys huonontua kunnolla.

Ainoa, mikä ehkä oli hyvää siinä pienessä huoneessa, oli se kone, jonka kautta pääsin kaikkialle. Mietin siinä huoneessa paljon itseäni, muttei mulla ollu mitään energiaa toteuttaa niitä ajatuksia. Ne jäi kuitenkin mieleen ja auttoi myöhemmin, kun sai kontaktin sossuun, joka välitti ja alettiin selvittää mikä mulla on.

Myöhemmin opin kuntouttavassa työtoiminnassa heräämään ajoissa. Opin taas puhumaan ihmisille ja olemaan jossain tilassa, missä on muitakin. En vieläkään osannut kuitenkaan mennä nukkumaan ajoissa. Kävin kyllä päivittäin töissä, mutta menin kuukausia neljän tunnin unilla. Kerran säpsähdin hereille, kun olin horjunut autotiellä. Tajusin, että mun pitäisi nukkua enemmän, mutta se ei kuitenkaan korjautunut silloin.

Elin neljä tai viisi vuotta huoneessani, joka oli tupaten täynnä tavaraa. -- Tien toisella puolella oleva kauppa oli ainoa, missä kävin.

Työtoiminnan jälkeen halusin yrittää koulunkäyntiä, koska osasin taas poistua himasta. Sain suoritettua yhden valitsemastani viidestä kurssista. Sen jälkeen alkoi kesäloma, ja silloin ehkä kunnolla kyllästyin omaan tilanteeseen. Päätin laihduttaa. Aloin kuntoilla ja valmistautua siihen, että kun se koulu taas alkaa, niin olen valmis. Ekan koeviikon aikana masennusoireet iski taas. Koko vuoden suunnitelmat meni pilalle ja motivaatio katosi.

Jotenkin sain pidettyä itseni kunnossa ja tiputetut 20 kiloa poissa. Päätin alkaa liikkua ja tuomaan sitä kautta jotain tavoitteita. Päätin löytää jotain muuta tekemistä, jos en sinne kouluun itteäni saa. Kaveri ehdotti Vamosta ja tajusin, että tännehän pystyy ilmoittautumaan helposti netin kautta. Vamoksessa tajusin kasvaneeni just sen tärkeän verran eteenpäin, tai jotain oli tapahtunut, että paljon ihmispelosta ja sellaisesta oli kadonnut kokonaan.

Uniongelmat alkoi parantua varmaan, kun muutin omilleni. Pääsin tavallaan sitä kautta eroon siitä pienestä tilasta, ja pystyin toteuttamaan alkuun omassa himassa kaikkea ja ihan mihin aikaan vaan. Pian aloin haluta mennä aikaisemmin nukkumaan. Koin vapautumisen tunnetta ja yhtäkkiä sain todella paljon nukuttua univelkoja pois. Tähtäsin siihen, että meen yhdeksän – yhdentoista aikaan nukkumaan.

Sain unirytmin korjattua ja sitä kautta energiaa lähteä Vamokseen. Sain sieltä valtavasti apua kaikkiin tilanteisiin, toisille puhumiseen ja itseni miettimiseen. Omat äärimmäisen ahdistavat pelot ovat nyt kadonneet, vähän liiankin helposti. En ymmärrä, että miten ne katosivatkin niin helposti, kun pääsin niistä puhumaan.

Jos kuraattori olis halunnut jutella mun kanssa, niin olisin mennyt.

Toivoisin, että jos unirytmi katoaa ja tippuu asioista, niin siinä vaiheessa viimeistään vanhemmat tulisi sanomaan, että mennään huoneeseen ja puhutaan kunnolla läpi miksi mitäkin tapahtuu. Sitten mietitään, että mihin asiat menee, jos niiden annetaan jatkua samalla tavalla. Se antaa pohdittavaa nuorelle, että onko tää oikeasti se suunta, mihin haluaa? Että miten huonoiksi asiat menee, jos jatkaa samaan malliin.

Vaikka olis kuinka läheinen ja rakastava perhe, niin tulee pakolla se fiilis, ettei oikeesti välitetä, jos ei edes ymmärretä sitä, miksei käy koulussa. Kerran yksi opettaja huomasi, että mulla oli alkanut mennä vähän huonommin. Hänen ensimmäinen johtopäätöksensä oli, että mä liikun huonossa porukassa.

Eniten inhoan sitä, että liian moni ”tietää” toisen ajatukset tai tunteet ilman, että on kertaakaan kysynyt ihmiseltä niistä. Jos kuraattori olis halunnut jutella mun kanssa, niin olisin mennyt. Tossa iässä aika usein käy niin, että jos aikuinen sanoo että jonnekin mennään, niin sitten mennään.

Mä haluaisin sanoa nuorille, että uni on se tärkein asia sulle. Kunnollinen unirytmi on elvyttänyt mut takas eloon. Mä en ole enää semmoinen kuollut ihminen, joka istuu jossain perhejuhlissa tunteja ihan hiljaa seinään tuijottaen, kun ei ole mitään sanottavaa. Eikä edes jaksaisikaan puhua.

Sekasin: Nuoret selviytyjät

Artikkeli liittyy juttusarjaan Nuoret selviytyjät. Se on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jolla halutaan tukea nuorten hyvinvointia. Lisää aiheesta yle.fi/sekasin