Hyppää pääsisältöön

Santtu, 24




Santtu, 24
Sekasin

Santtu, 24

Lapsuus oli 12-vuotiaaksi asti ihan hyvä. Asuin hyvin pienessä kylässä. Kasvoin aika yksinäisenä, koska ei siellä pikkukylällä ollu ketään. Ne harvat asui niin kaukana, ettei ollut mahdollisuutta vain kävellä kaverin luo. Koulussa näin toki ihmisiä, muuten olin itsekseni.

12-vuotiaaksi olin ensiksi kyläkoulussa ja sitten vähän isommassa kyläkoulussa. En ollut oppinut isommissa paikoissa kasvaneiden sosiaalisia normeja. Että olisi pitänyt vaikka käyttää tiettyjä farkkuja. Miksi? En ole koskaan ymmärtänyt sitä. En edes ymmärtänyt, että sitä odotettiin multa.

Mun rajoja rikottiin oikein kunnolla. Kädet meni jonnekin, minne ne ei todellakaan kuulu.

Kun olin 13, menin yläasteelle isompaan kouluun. Yhtäkkiä ympärillä oli 300 ihmistä ja mähän pistin silmään aika pahasti. Herätin vääränlaista huomiota ja kiusaaminen alkoi. Se tarkoitti mulle käytännössä sitä, että ihmiset kulki isoissa joukoissa perässä, hakattiin, haukuttiin ja käytettiin hyväksi. Mua kourittiin, kähmittiin, uhkailtiin, että mut raiskataan ja niin edespäin. Mun rajoja rikottiin oikein kunnolla. Kädet meni jonnekin, minne ne ei todellakaan kuulu.

Mulla on otsassa edelleen pieni arpi siitä, kun mun päätä lyötiin seinään. Muistan, että siitä tuli verta. Äidille kerroin kaatuneeni koulussa.

Kotona en halunnut puhua asiasta, koska ajattelin olevani niille vaivaksi. Koulussa kerroin reksille, terveydenhoitajalle, kuraattorille, opolle, luokanvalvojalle ja satunnaisille opettajille, jotka käveli mua vastaan. Kuraattori oli ainoa, joka halusi asialle tehdä jotain, mutta eihän se voi tehdä mitään, jos reksi sanoo, että mitään ei tehdä. Okei. Ja välkkävalvoja seisoo selkä pihalle päin, jottei vahingossakaan huomaisi jotain, mihin tarvii puuttua.

Mun oma opettaja vertasi mun kiusaajaa punatulkkuun, koska se vaan pitää minusta ja sen takia hakkaa mua ja niin edespäin. Sen on vaan pakko tykätä musta ja rakkaudestahan se hevonenkin potkii.

Puoli vuotta koulua aiheutti sen, että pelkäsin ihmisiä, olin itsetuhoinen, aloitin viiltelyn, enkä nähnyt enää mitään tietä ulos. Kukaan siellä koulun aikuisista, joka olisi voinut suojella mua, ei tehnyt mitään. Se vaan toi mulle sellaisen tunteen, ettei kukaan mun perheen ulkopuolella välitä, joten ihan samahan se olisi.

Mä olin aika syvällä siinä ja aloin miettiä itsemurhaa. Mut sitten mietin, että jos mä vain nirhaisin itseni, niin kenestä sitten tulis seuraava kiusattu? Koska pitäähän niillä joku lelu olla.

Mietin että tekisin kouluiskun ja ampuisin ne kusipäät. -- Mun ajatus oli se, että se olisi laajennettu itsemurha.

Mun ainoa toive oli saada kostettua, koska olin jotenkin niin voimaton ja yksin. Mietin että tekisin kouluiskun ja ampuisin ne kusipäät. Mun isä sattui metsästämään eli pääsy aseisiin oli. Mun ajatus oli se, että se olisi laajennettu itsemurha. Mut sitten totesin, etten halua samalle tasolle; ne oli mun mielestä pahempia kuin eläinrääkkääjät

Jotenkin jo silloin tajusin – niin pentuna – että mä saisin syyt niskoilleni. Ihan sama, mitä ne tyypit ois tehny, niin mä olisin kuitenkin se paha tyyppi. Mut olisi muistettu pelkästään ihmisenä, joka meni ja ampui koulun, välittämättä siitä, että mua oli siellä rääkätty puoli vuotta siihen mennessä.

Lopulta kerroin kotona, koska ei mua kukaan muukaan auttanut. Reksi sanoi äidille, että meillä ei kiusata. Mutta siitä alkoi mun aika pitkä toipuminen. Vaihdoin hyvin pieneen kouluun, koska pelkäsin ihmisiä. Mä en vaan pärjännyt enää isossa koulussa. Peruskoulu meni pikkukoulussa ja osastokoulussa vuorotellen. Sain itse asiassa ihan hyvätkin paperit, mut lukion tokalla putosin kokonaan pois koulusta. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin koen, että saatan taas pärjätä koulussa.

Aika nuorena pyörähdin nettimaailmaan. Silloin vanhemmat rajoitti pelaamista, mikä oli ihan hyvä. Sitten kun sain ite päättää miten paljon pelaan ja varsikin kun en asunut enää kotona, niin se oli 18 tuntia päivässä. Mä pakenin toiseen maailmaan. Itse asiassa pelaaminen oli mulle monta vuotta pakokeino.

Tavallaan aina mä mietin, että tuleeko kukaan kysyneeksi, että miksi sä pelaat?

Tavallaan aina mä mietin, että tuleeko kukaan kysyneeksi, että miksi sä pelaat? Ootko sä yksinäinen vai ahdistaako sua joku? Pelottaako sua joku, että sä et vaan halua ajatella asioita? Mikä tässä on? Miksi sä pelaat? Jos se on kivaa, niin miksi sä teet sitä 18 tuntia päivässä? Koska aika usein taustalla on joku muu syy. Esimerkiksi se, että on yksinäinen ja on tylsää.

Olin osastolla sairaalassa, kun mun ikäinen nuori kuoli. Hänellä oli äärettömän paha syömishäiriö, johon hän sitten menehtyi. Nyt mä sanoisin sille 14-vuotiaalle itselleni, ettei sen nuoren kuolema ollut sun vika. Mulle tuli siitä jotenkin hirvittävän vahva selviytyjän syyllisyys. Toi kuoli, mut mä elän. Tavallaan mulle tuli vähän semmoinen supersankarikompleksi. Mun olisi niin kuin jotenkin pitänyt itse rikkinäisenä 14-vuotiaana lapsena, joka ei edes ymmärtänyt, mitä tapahtuu, niin jotenkin pelastaa toinen ihminen, joka oli jo tosi pitkällä sairaudessaan.

Itse asiassa vasta vähän aikaa sitten ymmärsin ensimmäisen kerran, ettei syy oikeasti ollut mussa tai mun. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä.

Vaikka mun elämä tuntui pitkään olevan niin kuin osa-aikasopimus, et jatketaankohan tätä sitten ensi vuonna, niin mä silti selvisin.

Ymmärrän miksi mä olin vihainen vähän kaikille, mut miten ylpeä mä olen siitä, että mä en tehnyt mitään. Mä tiedän, että se olisi voinut päättyä tosi huonosti tosi monelle. Olen myös ylpeä siitä, että mä ite selvisin. Vaikka mun elämä tuntui pitkään olevan niin kuin osa-aikasopimus, et jatketaankohan tätä sitten ensi vuonna, niin mä silti selvisin. Olen tehnyt terapiassa ihan helvetisti töitä. Nyt mä haluaisin nuorelle itselleni kertoa, että asiat oikeasti tulee muuttumaan, siihen menee aikaa, mut se menee ohi.

Sekasin: Nuoret selviytyjät

Artikkeli liittyy juttusarjaan Nuoret selviytyjät. Se on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jolla halutaan tukea nuorten hyvinvointia. Lisää aiheesta yle.fi/sekasin