Hyppää pääsisältöön

Viki, 34




Viki, 34
Sekasin

Viki, 34

Meillä oli ihan normi perhe. Paperilla ehkä jopa sellainen unelmaperhe: akateemisesti koulutetut vanhemmat, jotka teki hulluna töitä. Äiti teki jopa 90-luvun laman aikaan pitkään palkatta duunia.

Kai me oltiin myös jollain tavalla outoja. Vanhemmat oli yhdessä vaan lasten takia. Mä en koskaan nähnyt niiden välillä mitään hellyyden osoituksia. Ne kävi sivistynyttä tappelua, kun lapset nukkui. En ymmärtänyt, miksi toisten vanhemmat diggas toisistaan.

Pengoin ja tongin aina välillä pikkusiskon huonetta ja tajusin, että hän sairasti bulimiaa, jonka onnistui kuitenkin peittämään vanhemmilta. Siskon huoneesta pystyi lukemaan masennuksen oireet ihan selvästi. Mä taas kärsin pitkään unettomuudesta.

Eikö meidän vanhemmat tosiaan tajunneet sitä? Vai eikö ne halunneet tajuta?

Kävin alakoulun ekat vuodet koulussa ihan normaalisti ja tykkäsin olla siellä. Sit kolmannella mut pakotettiin uuteen kouluun toiselle puolelle kaupunkia. Yritin kaikin mahdollisin keinoin välttää siirtoa. Siellä pidettiin jotkut nimelliset pääsykokeet ja mä olin niin vihainen, että olisin voinut paskoa pulpetille.

Mut mikään itku tai kapinointi ei auttanut. Naivisti uskoin, että homma unohtuu, kun heitin hyväksymiskirjeen vanhemmilta salaa roskiin. Eipä auttanut. Ei mulle annettu vaihtoehtoja. Niinhän siinä sitten kävi, että uudessa koulussa mulla oli tosi vähän ystäviä, kaikki hyvät kaverit jäi vanhaan kouluun.

Hirveästi ei tarvitse miettiä miten koulunkäynti sujui. Virallisestihan oppivelvollisuus päättyi ysillä, mä lopetin koulunkäynnin jo seiskalla. Silloin pääsin vielä läpi ihan ok. Kasiluokan rämmin jotenkin loppuun.

Mua kiusattiin tosi paljon ja opettajat saattoi olla siinä mukana. Pari opettajaa jopa välillä kommentoi mun ulkonäköä käytävällä ohikävellessään.

Kuviksen ope pelasti mut. -- Hän näki mussa jotain, mitä muut ei nähneet.

Kuviksen ope pelasti mut. Oon ihan ok piirtämään ja ope auttoi. Hän näki mussa jotain, mitä muut ei nähneet. Opetin jopa meidän luokkaa PhotoShopin käytössä.

Peruskoulun jälkeen koulunkäynti ei todellakaan kiinnostanut. Oon kuitenkin aina tykännyt piirtämisestä ja ruuanlaitosta. Hain pakosta ravintolakouluun, mutta ne pääsykokeet oli musta ihan liian pitkät. Eteen lyötiin kauhee nippu työläitä papereita. En jaksanut tehdä niitä, vaikka olisi pitänyt.

Yhteen taidekouluun jaksoin kuitenkin hakea ja pääsin - varasijalle. Siinä vaiheessa aloin tehdä kaverin kanssa musaa ja sen parissa menikin sitten monta vuotta. Niin kuin päihteidenkin kanssa. Viinaa en juonut, mutta poltin pilveä ja sen homman rahoitin myynnillä.

14-vuotiaana kaveri jäi kiinni myynnistä ja yks tekstari paljasti mutkin. En tiedä, miksi sossut ei silloin puuttuneet asiaan? Poliisi ilmoitti vanhemmille, mut niitä ei vissiin kiinnostanut. Tai sit niillä oli vain myönteinen suhtautuminen kannabikseen? Mun punaiset silmät selitettiin väsymyksellä tai allergialla.

Masennusta mulla oli elämäntilanteen takia aika paljon. Rahattomuus taas sai mut ottamaan pikavippejä, joka ymmärrettävästi johti velkakierteeseen. Sain päälle vielä aika ison graffitisakon, joka kasvatti velkamäärää edelleen. Mut kaikki mun pikavipit meni elämiseen, ei suinkaan strippareille. Rahaa vaan ei muuten saanut mistään.

Yhdessä asiassa musta tuli yläkoulussa kuitenkin tosi hyvä – valehtelussa.

Yhdessä asiassa musta tuli yläkoulussa kuitenkin tosi hyvä – valehtelussa. Sitä jatkui kymmenen vuotta. Kusetin itseäni ja kaikkia muita, että kaikki on ok. Tavallaan olikin: mulla oli parisuhteita ja joitain duuneja, joita pystyin hoitamaan. Oon aina pitänyt itselleni tosi tiukkaa kuria, ja tehnyt työni hyvin ja selvin päin.

16-vuotiaana löysin tyttöystävän ja aloin tehdä kaikenlaisia siivousduuneja. Asuttiinkin sen tytön kanssa yhdessä pari vuotta. Hän heitti mut kuitenkin pihalle, joten pyörin kavereiden nurkissa. Jossain vaiheessa sain kaupungilta oman kämpän ja pakotin itseni amikseen.

Yritin suorittaa samalla lukion minimioppimäärää, mutta turhauduin. Yleensä meillä ei edes ollut opettajaa vetämässä tunteja. Osasin sitä paitsi paremmin englantia, kun kyseisen aineen opettaja.

Nopeasti huomasin myös, ettei opintotuki elätä ja oli pakko aloittaa taas siivoushommat. Kädenvääntö koulunkäynnin ja työnteon välillä alkoi. Duunithan sen voitti.

Velkataakka painoi mua koko ajan, enkä mä pysynyt ollenkaan kärryillä niistä summista. 24-vuotiaana sain vihdoin käräjäoikeudesta päätöksen, että velat meni ulosottoon. Sitä oli siinä vaiheessa 20 000 euroa. Sitten iski paha masennus. Mua ei kiinnostanut edes vessassakäynti. Pariin vuoteen en saanut mistään apua.

Mua palloteltiin terveyskeskuksen, lääkärin ja amiksen psykologin välillä. Hän oli mua kolme vuotta nuorempi ja totesi, ettei osaa auttaa mua. Terveyskeskuksesta sain purkin lääkkeitä. Kotona katselin purkkia. Siinä luki, ettei niitä saa syödä ilman hoitokontaktia. Mulle todettiin, ettei mua ole resursseja hoitaa.

Päihdeklinkalta mun pilvenpoltolle suurin piirtein naurettiin, aikuispuolelta taas en saanut apua, koska mulla ei ollut alkoholiongelmaa. Lopulta kaikki eri lääkkeet vaan pahensi mun oloa. Keräsin rohkeutta ja itkua tuhertaen soitin äidille, että mulla on päihdeongelma ja pyysin apua. Tyrmistyin, kun en saanut sitä. Äiti ei osannut sanoa mulle mitään.

Mutta nyt mulla menee paremmin kuin koskaan. -- Ja joku päivä mulla on oma ravintola.

Jotenkin kokosin itseni ja pääsin raksalle töihin. Sit multa lähti kämppä alta. Yritin kodittomana käydä duunissa, mutta kavereiden nurkissa nukkuminen tai epäsäännöllinen syöminen ei sitä tukenut. Menetin sitten työpaikkani. Puolen vuoden kodittomuuden jälkeen muutin naisen luo ja sain elämäni järjestykseen. Mua harmitti jatkuvasti, etten silloin aikanaan tehnyt ravintolakoulun pääsykokeita.

Sitten vahingossa ajauduin alalle, mutkan kautta. Tuurasin yhdessä kuppilassa päivän, minkä jälkeen mut palkattiin sinne. Ja tämä ravintolanomistaja on yhä mun esimies. Velaton musta tuli vihdoin 33-vuotiaana, sillä nykyinen pomo maksoi mun ulosotot pois.

Jälkeenpäin ajatellen selvisin kaikesta: sain kodin, ravintoladuunin ja läheisyyttä. Vaikka se ensimmäinen suhde kaatui myöhemmin, en tiedä missä olisin ilman häntä. Vanhemmat erosi vihdoin reilu vuosi sitten sen jälkeen, kun olivat vuosikausia onnistuneesti tapailleet muita.

Mutta nyt mulla menee paremmin kuin koskaan. Olen velaton ja mulla on parisuhde, jossa olen rehellinen itsellenikin. Ja joku päivä mulla on oma ravintola.

Sekasin: Nuoret selviytyjät

Artikkeli liittyy juttusarjaan Nuoret selviytyjät. Se on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jolla halutaan tukea nuorten hyvinvointia. Lisää aiheesta yle.fi/sekasin