Hyppää pääsisältöön

Takarivissä viihtyvä eturivin muusikko – Tomi Leppäsen maailmassa vähemmän on enemmän

Tomi Leppänen ei ole tottunut pitämään meteliä itsestään. Hänen ei tarvitse, sillä hänen riisutut mutta sitäkin näyttävämmät otteensa rumpalina ja graafisena suunnittelijana pitävät huolen siitä, että hänet tullaan hakemaan kotoa töihin. Kuka tahansa ei Leppästä kuitenkaan saa. Hän on pitkien suhteiden mies, joka soittaa kaikista mieluiten tuttujen ihmisten kanssa esimerkiksi Aavikossa, Circlessä ja K-X-P:ssä. Tuttaviksi pyrkiviä riittää, sillä maailma ei vielä tunne ihmistä, joka ei pitäisi Tomi Leppäsestä.

Kun Tomi Leppäsen nimen mainitsee valistuneelle keskustelukumppanille, tuloksena on yleensä kahdenlaisia reaktioita. Joko keskustelukumppani alkaa puhua siitä, kuinka hirvittävän mukava mies Leppänen on, tai vastaavasti siitä, kuinka suvereenisti hän soittaa rumpuja. Nämä eivät ole mielipiteitä. Ne ovat faktoja, jotka Leppänen on osoittanut oikeiksi vietettyään lähes neljännesvuosisadan kansallisesti ja kansainvälisestikin noteeratun erikoismusiikin kulttisankarina – ja toisaalta Suomen virallisen listan keskikastissa ja häntäpäässä.

Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

Leppänen on rumpusettinsä takana niin elimellinen osa bändiensä musiikkia, ettei hänen soittoaan aina edes rekisteröi. Hän säästelee metronomintarkkoja iskujaan ja ikään kuin häivyttää itsensä ja soittonsa osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tässä mielessä hän on kuin Hermann Hessen Matka aamun maahan -pienoisromaanin Leo: uskollinen ja vaatimaton palvelija, jonka yhtäkkinen katoaminen pistää koko idänkävijöiden veljeskunnan sekaisin. Myöhemmin paljastuu, ettei Leo itse asiassa olekaan tyypillinen palvelija, vaan jotain paljon suurempaa.

Ajatuksena varmaan oli, että minusta jollain tavalla leivotaan rumpalia.

Keskustelin Matka aamun maahan -romaanista syyskuussa Leppäsen bändikaverin Jussi Lehtisalon kanssa. Lehtisalo sanoi pohtineensa, mitä kirjan sanoma voisi tarkoittaa bändikontekstissa. Hän oli miettinyt, johtuiko Leon katoamisen aiheuttama sekasorto ehkä siitä, että bändin tärkeimpiä henkilöitä eivät olekaan keulakuvat ja pääasialliset biisinkirjoittajat – ne, jotka yleensä miellämme ”johtajiksi” – vaan ehkä pienempään valokiilaan jäävät mutta kokonaisuudelle elintärkeät henkilöt.

Sellaiset kuin Tomi Leppänen, en voinut olla ajattelematta.

Leppäsen ajattelua ja tekemistä tuntuu ohjaavan ”less is more” -tyylinen minimalismin ihanne. Soittotyylin lisäksi se näkyy hänen graafisessa suunnittelussaan. Sen sijaan, että Leppänen mättäisi työnsä täyteen tavaraa, hän riisuu niistä elementtejä ja luo sitä kautta uusia merkityksiä. Hyvä esimerkki on Leppäsen hiljattain suunnittelema, K-raudan logoa jäljittelevä printti, josta hän poisti viimeisen kirjaimen ja muutti näin rautakaupan tunnuksen krautrock-faneja puhuttelevaksi ikoniksi. Tai levynkansi, josta hän poisti Janne Westerlundin ja Jukka Nousiaisen oletetut kasvokuvat ja korvasi ne samaan kohtaan sijoitetuilla nimillä.

Kun Tomi Leppänen tulee avaamaan kotinsa oven Helsingin Kurvissa, tervehtimimään ryntää ensimmäisenä hänen antiteesinsä: tempperamenttisesti räksyttävä ja tulijoita epäluuloisesti mulkoileva brysselingriffoni Sisu. Tähän antiteesit loppuvatkin. Tilava yksiö – jonka Leppänen jakaa avopuolisonsa kanssa – on kuin Leppänen itse: valoisa, järjestyksessä ja pelkistetty.

Tomi Leppänen
Brysselingriffoni Sisulta löytyy temperamenttia. Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen
Tomi Leppänen
Tomi ja Sisu ovat hyviä kavereita. Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

Asuntoon päästäkseen on ensin ohitettava eteiseen ”unohtunut” bassorumpu. Leppänen ei ole jaksanut roudata sitä treenikämpälle, sillä bassorummun roudaaminen nyt vain on maailman ankeinta puuhaa. Huomattavasti mukavampaa on kanniskella esimerkiksi tomirumpua. Sellaisen mukaan Tomi Leppänen sai nimensä 41 vuotta sitten.

– Ajatuksena varmaan oli, että minusta jollain tavalla leivotaan rumpalia, Leppänen sanoo.

Leppänen kertoo ajattelevansa rumpujensoitosta ja graafisesta suunnittelusta suhteellisen samalla tavalla. Nyanssiero löytyy lähinnä siitä, että visuaalisella puolella hänellä on joskus taipumusta asioiden liialliseen kontrolloimiseen. Musiikissa hän pyrkii vapautumaan siitä.

– Pidän sekä suunnittelua että musiikkia tietynlaisen ajatustyön tai tekemisen tuloksena. Ne ovat ryhmätyötä, jossa pallotellaan ideoita ja vastataan toisten ideoihin. Joskus voi olla haastavaa saada oma visio läpi, mutta tyylini on aika kuunteleva. Minulle riittää, että on joku yksi pieni idea, ja sitten tehdään se.

Leppänen vaikuttaa ihmiseltä, jonka kanssa on äärimmäisen helppoa työskennellä. Hänessä ei ole häivähdystäkään vittumaisuutta, ja hän sanoo menettävänsä hermonsa oikeastaan vain silloin, jos joku kohtelee toista ihmistä huonosti – esimerkiksi joku bändin jäsenistä tylyttää ääniteknikkoa.

– Kanssani on varmaan aika helppoa tulla toimeen, koska annan paljon tilaa muille ja muiden ajatuksille. Joissain tosi äärimmäisissä tilanteissa saattaa olla niin, että en anna periksi. Mutta ne ovat harvinaisia tilanteita.

Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen
Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

Siilinjärven skidit

”TERVETULOA! Tekemään, kokemaan, virkistymään”. Näin mainostaa helvetica-fontilla painettu futuristinen kyltti Siilinjärven rautatieaseman kupeessa – tai mainosti ainakin vielä 1990-luvulla. Se on kyltti, johon Siilinjärvellä varttunut Tomi Leppänen on törmännyt lukemattomia kertoja, ja joka ehkä alitajuisesti on painunut hänen visuaaliseen muistiinsa.

Pohjois-Savon maakunnassa sijaitseva Siilinjärvi on noin 20 000 asukkaan pesäpallokunta Kuopion naapurissa. Kun Valtatie 5:ltä kääntyy Siilinjärvelle, näkee 175 metrin korkeuteen merenpinnasta kohoavat ”Siilinjärven Alpit”– siis lannoitetehdas Yaran sivutuotteena syntyneen kipsivuoren. Yara on Siilinjärven merkittävimpiä työllistäjiä, ja sen omistama fosfaatti- ja apatiittikaivos on Suomen suurin avolouhos.

Siilinjärvi on melko tyypillinen pikkupaikkakunta: vähän persoonaton, keskustalainen, rauhallinen, mutta silti riittävän elinvoimainen vetääkseen alueelle lapsiperheitä. Kuopion läheisyyden ansiosta Siilinjärvi on kasvukeskus, mutta 1970-luvulla sen väkiluku oli vain puolet nykyisestä.

Tomi Leppänen syntyi Siilinjärvellä joulukuussa vuonna 1976. Hänen vanhempansa olivat (nyttemmin eläkkeelle jääneitä) ala-asteen opettajia, ja isä lisäksi muusikko, joka soittaa yhä bassoa eri kokoonpanoissa. Ensikosketus musiikkiin tapahtui jo varhain, kun Leppänen ja hänen puolitoista vuotta vanhempi veljensä kiinnostuivat kotiin hankitusta Casion pienestä kosketinsoittimesta – pääasiassa muista kuin musiikillista syistä.

– Siinä oli sellainen fillitoiminto, että kun painaa, saa nopean rumpufillin. Me keksittiin, että jos sitä filliä nopeuttaa tosi paljon, se kuulostaa konekivääriltä. Sitten alettiin leikkiä sillä Casiolla, että saatiin konekivääri. Se oli hieno havainto, Leppänen sanoo.

Kuten lähestulkoon kaikki 1970-luvulla syntyneet pojat, myös Leppänen kiinnostui lapsuudessaan hevistä. Innostuksen sysäsi liikkeelle Kiss, jossa Leppästä viehätti ensi alkuun bändin visuaalisuus. Siitä piti tietysti ottaa mallia, ja 1980-luvulta on olemassa tyrmäävän cool valokuva, jossa Leppänen, hänen veljensä ja serkkunsa poseeraavat esikuviensa mukaisesti leopardikuvioiduissa paidoissa, niiteissä ja – köyhän miehen innovoinnin hengessä – folio-olkatoppauksissa.

Jossain yhteydessä olen ajatellut rumpusettiä mikserinä, jossa bassorumpu, virveli ja symbaalit muodostavat kolme taajuuskanavaa, joita säätelemällä voi tehdä melkein alitajuisia muutoksia äänikuvaan.

Kissin jälkeen Leppänen eteni kovempiin aineisiin, thrash- ja speed metaliin. Metallista ammensi inspiraationsa myös hänen ensimmäinen graafisen suunnittelun työnsä: kuudennen luokan luokkakuvaan askarrellut kaksi speed metal -lippalakkia Anthrax- ja Airdash-logoilla.

– Siihen aikaan oli ehkä vallalla sellainen monokulttuuri, että kaikki diggasivat samoista asioista. Hevi on ollut iso osa musiikillista tietäni ja identiteettiäni, ja jollain tavalla se on edelleen dna:ssani.

Hevin ohessa Leppänen kiinnostui punkista. Hän kuunteli Radiomafiasta Ilmestyskirja-nimistä punkohjelmaa ja ihaili etenkin hardcoreyhtye Terveitä Käsiä. Hänen suurimpia teini-iän idoleitaan oli bändin solisti Läjä Äijälä, jonka suomalaiset äänestivät vuosisadan lappilaiseksi vuonna 2017.

– Terveet Kädet oli siitä poikkeuksellinen ja hieno bändi, että niillä ei ollut biiseissään poliittista angstia, vaan jotain ihan muuta. Vierastan ehkä vähän poliittisuutta musiikissa, tai ainakaan en ole koskaan arvottanut bändejä sen perusteella. Sanat eivät ylipäätään ole minulle niin isossa roolissa. Musiikista syntyvä yleisfiilis on tärkeämpää.”

Tomi Leppänen
Bassorummun roudaaminen on Tomi Leppäsen mielestä maailman ankeinta puuhaa. Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

Rumpujensoiton Leppänen aloitti 6-vuotiaana käytännön syistä. Hänen veljensä ja tämän kaverit olivat perustaneet koulussa Yökkö-nimisen bändin, joka tarvitsi rumpalia. Leppänen tarttui haasteeseen ja soitti Yökön kanssa muun muassa Kari Peitsamo -covereita ja omia biisejä. Yökköä seurasi liuta erilaisia kokoonpanoja, kuten punkbändit Nykyinen kehitys ja Sorto ja riisto.

Soittohommien lisäksi Leppänen harrasti nuoruudessaan skeittausta. Se olikin ainut siilinjärveläisiä metallipunkkareita kiinnostanut urheilulaji, sillä koulun liikuntatunneilla Leppästä ja hänen kavereitaan ei juurikaan näkynyt. Siilinjärvellä oli etenkin 1990-luvulla vahva skeittiskene, ja paikallisessa skeittipuistossa Ahmolla järjestettiin kilpailuja, joissa kävi kansainvälisiäkin tähtiä.

– Skeittaus kuului erittäin olennaisena osana ala-asteen ja yläasteen harrastuksiin. Se meni jossain vaiheessa jopa musiikin edelle. Skeittaamassa käytiin samojen tyyppien kanssa, joiden kanssa perustettiin bändejä. Ja tietty skeittileffoista ja (skeittilehti) Thrasherin musiikkipalstalta löytyi uusia hyviä bändejä, kuten Suicidal Tendencies, Black Flag ja Septic Death.”

Yhdysvaltalainen hardcore ja crossover thrash eivät löytäneet tietään Siilinjärvelle, mutta uuden aallon englantilainen heavy metal löysi. Huhtikuussa 1984 Motörhead saapui esiintymään keskellä metsää sijaitsevaan paikalliseen menomestaan, Huvikumpuun, joka oli Pohjois-Savon aktiivisimpia keikkapaikkoja 1980- ja 1990-luvuilla. Savon Sanomat mainosti keikkaa "todellisena vuosikymmenen vierailuna Englannista", ja raportoi show'n olleen ”totaalista jyräystä”, joka erotti Motörheadin ”jostakin hevitylsyydestä”.

Tomi Leppänen, 7 vee, ei päässyt Motörheadin keikalle, mutta kävi myöhemmin alaikäisenä Huvikummussa katsomassa aikansa suomirock-suuruuksia kuten CMX:ää ja Pelle Miljoonaa.

– Paikkahan on erittäin legendaarinen. Vasemmalla puolella oli disco, keskellä kahvila ja oikealla keikkasali. Discosta on jäänyt mieleen vahva Roland 909 -painotteinen eurodance-soundi, keikoista taas Ismo Alangon Jäätyneitä Lauluja -levyn (1993) aikainen 'teknokeikka'. Se tuli lujaa ja kuulosti aivan liian kaupalliselta sen aikaiseen makuuni, mutta silti kiehtovalta.

Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen
Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

Viitostie kutsuu

Yläasteen jälkeen Tomi Leppäsellä oli takanaan monta hajonnutta kitarabändiä. Jotkut niistä olivat kestäneet päivän, jotkut viikon ja jotkut pidempään. Leppänen oli noin 17-vuotias, kun hän alkoi suunnitella bändi- ja skeittikaveriensa Tomi Kososen ja Antti Koivumäen kanssa yhtyettä, joka kuulostaisi erilaiselta kuin mikään, mitä he olivat aiemmin tehneet.

– Kun Sorto ja riisto lopetti, me haluttiin lähteä musiikillisesti täysin toiseen suuntaan. Kososen Tomi teki varmaankin Yamaha-urulla sävellyksiä, ja sitten me aloimme Koivumäen Antin kanssa konseptoida, että tästä tulisi hyvä bändi. Siitä Aavikko sitten jollain tavalla syntyi, Leppänen muistelee.

Aavikon soittama elektroninen, videopelit mieleen tuova instrumentaalimusiikki oli riemukkaan eriskummallista tavaraa 1990-luvun puolivälin Suomessa. Itse asiassa se oli juuri niin häröä, että outolintubändien turvasatama, oululainen Bad Vugum -levy-yhtiö halusi julkaista Aavikon ensimmäisen ep:n. Leppänen soitti levylle rummut ja suunnitteli levynkannen, jossa Tšernobylin ydinvoimalan työntekijältä näyttävä nainen seisoo tuimana vihertävässä savussa hälyttävän sireenin äärellä.

Aavikko on tätä kirjoitettaessa ollut olemassa liki neljännesvuosisadan. Se on tehnyt viisi studioalbumia, joita on julkaistu Pohjoismaiden lisäksi Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Sen musiikki on soinut tv-sarjoissa – muun muassa Kumman kaa -komediasarjan tunnusmusiikkina – ja se on päässyt yhtenä harvoista suomalaisyhtyistä äänittämään oman John Peel -session Lontooseen.

– Meillä oli vuonna 2001 Op:l Bastardsin kanssa pari keikkaa Lontoossa ja Glasgow'ssa Optimo-klubilla. John Peel oli soittanut meitä aiemmin ohjelmissaan ja maininnut Aavikon olevan hänen suosikkibändinsä Suomesta, joten kirjoitin hänelle ennen reissua, että meillä on syyskuussa vapaapäivä Lontoossa, kiinnostaisiko tehdä Aavikko-sessio?

Peeliä kiinnosti, ja muutaman sähköpostin jälkeen Aavikko suuntasi yleisradioyhtiö BBC:n studioon äänittämään ja miksaamaan neljä biisiä. Leppäsen mukaan sessio muistutti tavallista studiopäivää, sillä Peel itse ei ollut paikalla äänityksissä.

Juuri ennen sessioiden alkamista Aavikon jäsenet saivat yllättävän tiedon: Spede Pasanen oli kuollut. Hetken mielijohteesta bändi omisti yhden kappaleen hänen muistolleen. Sen nimeksi tuli Speden Speleihin viitaten Sgame Over.

Kiertue oli mieleenpainuva muistakin syistä. Kun Aavikon jäsenet odottelivat paluulentoa Heathrow'n lentoasemalla, tv-ruudut alkoivat näyttää suoraa uutislähetystä sekasortoisesta New Yorkista. Päivä oli syyskuun yhdestoista.

Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

Vuotta myöhemmin Leppänen päätyi jälleen BBC:lle, tällä kertaa Circlen kanssa. Se tekee hänestä ainoan suomalaisen, jolla on ansioluettelossaan kaksi Peel Sessionia.

Ison-Britannian lisäksi Aavikko on esiintynyt lukuisissa maissa, mutta pysynyt silti uskollisena kotiseudulleen. Bändi on keikkaillut muun muassa Siilinlahden ala-asteen juhlasalissa, Mantun pesäpallokentän laidalla ja paikallislehti Uutis-Jousen 40-vuotisjuhlissa. Se on tehnyt kappaleen New York-London-Siilinjärvi-Tokyo (2000), ja kutsunut vanhoja koulukavereitaan kuorolaulamaan kappaleelle Dies Irae Discodelico (2009).

Aavikko ei tosin ehtinyt olla siilinjärveläinen bändi pitkään. Lukion jälkeen Leppäsen ja Koivumäen tiet veivät suureen maailmaan: Kuopioon. Syynä oli halu jatkaa musiikin tekemistä ”vähän isommissa ympyröissä”.

Kuopiossa Leppänen soitti Aavikon lisäksi muun muassa The Prow -nimisessä noiserock-bändissä. Vuonna 2000 hän hakeutui paikalliseen ammattikorkeakouluun opiskelemaan graafista suunnittelua. Sittemmin tie on vienyt Turun kautta Helsinkiin, jossa Leppänen aloitti maisterin opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 2013. Opinnot kuitenkin jäivät kesken, sillä robotintarkasta kädenjäljestään huolimatta myös Tomi Leppänen on lopulta vain ihminen, ei kyborgi.

Custom Drummer

1990-luvun loppuun mennessä Tomi Leppänen oli kehittänyt rumpujensoittotyylinsä, josta hänet nykyisin tunnetaan ja josta häntä kadehditaan. Mutta kuinka hän oikein päätyi minimalistiseen ja motorisesti millintarkkaan tyyliinsä? Ei ainakaan heviä ja punkia kuuntelemalla.

– Tykkäsin joskus tosi paljon Elvin Jonesista, joka soitti John Coltranen kanssa, vaikka sillä onkin täysin erilainen soittotyyli”, Leppänen aloittaa.
– Suomalaisista katsoin aikanaan tosi paljon ylöspäin Heikki Tikkaa, joka soitti Röyhkän bändissä. Ja Affe Forsmania, joka soitti Sielun Veljissä. Niille on yhteistä tietynlainen ekonomisuus soitossa. Ne eivät käytä kovin paljon iskuja.”

Leppänen sanoo, että hänen soittotyyliinsä ja -ajatteluunsa ovat vaikuttaneet paljon myös rumpukoneet. Niistä on peräisin lineaarinen rytmiajattelu, jossa peruspulssin ympäriltä jätetään asioita pois ja tuodaan takaisin.

”Jossain yhteydessä olen ajatellut rumpusettiä mikserinä, jossa bassorumpu, virveli ja symbaalit muodostavat kolme taajuuskanavaa, joita säätelemällä voi tehdä melkein alitajuisia muutoksia äänikuvaan.”

1990-luvun lopulla Leppänen innostui tosissaan elektronisesta musiikista. Hän kuunteli Pan Sonicin ja Daft Punkin kaltaisia yhtyeitä ja lähti tutkimaan, miten voisi toteuttaa saman asian rummuilla. Tutkimusten tuloksena syntyi kaksi Custom Drummer -nimellä tehtyä soolo-ep:tä.

– Custom Drummerissa oli alunperin konseptina pelkästään yksi rumpukomppi, sellainen hidastettu hiphop-biitti, ja artistin koko uran piti perustua siihen rumpukomppiin. Lopulta en onnistunut pitämään hommaa noin yksinkertaisena, mutta jollain tavalla siitä lähti sellainen ajatustyyli.

Katso, kuinka Tomi Leppänen soittaa pöytärumpuja:

Leppäsen rumpujensoitto on paljon velkaa tuolle ajatustyylille. Musiikillisesti sen lähin vastine on krautrock, ja etenkit saksalaisrumpalit Klaus Dinger (Neu!) ja Jaki Liebezeit (Can). Leppänen sai jopa henkilökohtaista ohjausta Liebezeitilta vuonna 2007, kun hän oli Rätön ja Lehtisalon kanssa keikalla Tallinnassa ja huomasi sattumalta, että Liebezeitilla oli seuraavana päivänä rumpuklinikka paikallisessa musiikkikonservatoriossa. Leppänen meni tietysti paikalle ja sai paitsi ensi käden tietoa Liebezeitin soittotekniikoista, myös – ja ennen kaikkea! – kaverikuvan.

– Toinen vastaava hetki oli, kun olimme vuonna 2016 Cityman-keikalla Tukholmassa ja huomasimme, että Jaki Liebezeit soittaa muutaman tunnin päästä kulman takana olevalla jazz-klubilla. Hänen näkemisensä oli siis aina iloinen ja arvaamaton yllätys!

Jaki Liebezeit on Leppäselle niinkin suuri esikuva, että hän matkusti huhtikuussa 2017 Lontooseen nähdäkseen idolinsa keikalla. 78-vuotias Liebezeit kuitenkin menehtyi keuhkokuumeeseen vain pari kuukautta ennen keikkaa, ja hänen sijastaan rumpupallille nousi, öh, Sonic Youthista tuttu Steve Shelley.

Keikka oli tietysti monien mielestä antikliimaksi. Samaan konserttiin buukattu Steve Shelley ei olisi mitenkään voinut lunastaa Can-fanien odotuksia. Shelley kuitenkin uskalsi tarttua odottamattomaan tilanteeseen ja hypätä keskelle tuntematonta. Samaa on harrastanut myös Tomi Leppänen – muun muassa soittamalla kaksi improvisaatiokeikkaa Yoko Onon ja Sonic Youthin Thurston Mooren kanssa Helsingin Juhlaviikoilla elokuussa 2013. Oli myös lähellä, ettei Leppänen ajautunut tuuraamaan Steve Shelleytä vuonna 2016, kun tämä sairastui kesken Lee Ranaldon Euroopan-kiertueen. Leppästä pyydettiin korvaajaksi loppukiertueelle, mutta harmikseen hän joutui kieltäytymään käynnissä olevan K-X-P-kiertueen takia.

Joku sanoi joskus, että K-X-P:n keikka on kuin meditaation ja punttisalin sekoitus. Se on tosi fyysistä, mutta vaatii samalla äärimmäisen keskittyneen olotilan, että musiikkiin pääsee sisään.

Todellisen tulikokeensa Leppänen suoritti Flow-festivaalilla 2010, kun syyrialaisartisti Omar Souleyman tarvitsi muutaman minuutin varoitusajalla rumpalin korvaamaan rikkoutunutta rumpukonetta. Leppänen ei ollut eläessään kuullut saati soittanut syyrialaista perinnemusiikkia, mutta pelasti Souleymanin pinteestä lavalla olleen rumpukuiskaajan ohjeita kuuntelemalla.

– Tykkään musiikissa tilanteista, joissa sattuu jotain odottamatonta. Alitajuntaisesti ehkä jopa pyrin sellaisiin tilanteisiin tai tilaan, jossa en pysty kontrolloimaan kaikkea, Leppänen sanoo.

Mutta rajansa improvisaatiollakin! Barcelonan Sónar-festivaalilla vuonna 2002 Aavikko joutui tilanteeseen, jossa lavalla ei odottanutkaan raideriin kirjattu bassorumpu, vaan pelkkä pedaali.

– Olin merkannut backline-toiveisiin bd + pedal, eli basari + pedaali. Raideri oli varmaan tulostunut huonosti tekniikan henkilökunnalle, eli plus-merkki oli vaihtunut miinus-merkiksi. Siinä tilanteessa tuli sellainen olo, että en ehkä pärjää ilman bassorumpua. Toisaalta olin myös ihan fiiliksissäni, että okei, nyt pitää keksiä jotain ihan muuta!

Mitä se jokin muu olisi voinut olla?

– Ehkä olisi voinut mikittää jonkun keissin tai matkalaukun, ja tehdä siitä bassorummun. Kyllä siihen joku ratkaisu olisi löytynyt. Mutta lopulta saatiin hoidettua basari paikalle.

Hieman toisella tapaa odottamaton tilanne yllätti Leppäsen tämänvuotisessa Flow'ssa, kun hänen elektronisen musiikin yhtyeensä K-X-P joutui aloittamaan keikkansa miltei välittömästi sen jälkeen, kun festivaalilla oli pidetty minuutin hiljainen hetki edellisyönä menehtyneen kollegan Perttu Häkkisen muistolle. Suru-uutinen tunkeutui alitajuntaan ja sitä kautta soittoon, vaikka normaalisti Leppänen on todella keskittynyt silloin, kun hän soittaa. Se myös näkyy: keikoilla rumpusetin takana istuu lähes aina suoraselkäinen, silmänsä sulkenut ja zeniläisyyttä huokuva mies.

– Joku sanoi joskus, että K-X-P:n keikka on kuin meditaation ja punttisalin sekoitus. Se on tosi fyysistä, mutta vaatii samalla äärimmäisen keskittyneen olotilan, että musiikkiin pääsee sisään. Olen huomannut, että jos alan keikalla vaikka tuijottaa jotakuta yleisössä, huomio saattaa hetkeksi kiinnittyä siihen kohtaan. Kaikki asiat menevät ikään kuin hidastettuina silloin, kun on musiikin sisässä.

Leppänen sanoo, ettei ajattele soittaessaan varsinaisesti mitään.

– Vaikka on noita bändejä, olen soittanut niissä niin monta vuotta, että kaikki kommunikaatio tapahtuu pienillä nyansseilla musiikin sisällä eikä varsinaisesti edes millään katsekontaktilla. Yritän päästä musiikissa sellaiseen ytimeen.

Katso K-X-P:n live-veto kappaleesta Freeway:

Pitkien suhteiden mies

Niin, onhan Leppäsellä ”noita bändejä”: Aavikko, Circle, K-X-P, Rättö ja Lehtisalo, Pharaoh Overlord, Aktor, Cityman, Iron Magazine, Sakset, Kirvasto ja Split Cranium vain muutamia mainitakseni. Internetin Discogs-äänitetietokantaan on kreditoitu Leppäsen nimellä 120 julkaisua, joiden tekemiseen hän on osallistunut joko soittajana, biisien tekijänä, sovittajana, tuottajana tai levynkansien suunnittelijana.

Tällä hetkellä Leppäsellä on aktiivisena kuusi bändiä: Aavikko, K-X-P ja Sakset tekevät uutta levyä, jotka ilmestynevät alkuvuodesta. Circle ja Rättö ja Lehtisalo keikkailevat. Pharaoh Overlord on tehnyt aiempaa konevetoisempia biisejä ja käynyt testaamassa niitä ulkomaan-keikoilla.

Tietysti nämäkään bändit eivät riitä. Leppänen paljastaa, että hänellä on Jussi Lehtisalon kanssa vireillä ”aika paljon kaikkea”.

– Jussi on nyt kiinnostunut elektronisesta musasta, ja siihen liittyen meiltä on tulossa paljon eri artisteja. En vielä tiedä, millä nimikkeillä. Aika paljon on nyt muutenkin tulossa elektronista kamaa. Tämänhetkisistä bändeistäni Circle on varmaan ainoa, jossa en soita koneiden kanssa.

Leppäsen bändeille on ominaista paitsi musiikin kokeellisuus, myös se, että niissä pyörivät lähestulkoon samat naamat. Jälkimmäinen johtuu siitä, että Leppänen pitää henkilökemioita ja musiikintekoprosessin mielekkyyttä ensiarvoisen tärkeinä asioina – jopa tärkeämpinä kuin sitä, millaista jälkeä hänen bändinsä milloinkin tekevät.

– Tykkään pitkistä suhteista. Bändissä soittaminen perustuu niin paljon luottamukseen ja siihen, että kaikki ovat samalla kartalla. On kiva tehdä, kun tuntee toisen. Vaikka olisikin mukavaa soittaa kaikkien kanssa, niin yritän keskittää luovuuden tiettyihin asioihin.

Tykkään pitkistä suhteista. Bändissä soittaminen perustuu niin paljon luottamukseen ja siihen, että kaikki ovat samalla kartalla.

Tuttujen ihmisten kanssa soittaessa luovuutta voi paitsi keskittää, myös kierrättää. Jos joltain bändiltä on jäänyt yli hyvää materiaalia, sen voi antaa toiselle bändille – tai perustaa kokonaan uusi bändi tätä materiaalia hyödyntämään. Näin sai alkunsa esimerkiksi Iron Magazine – Leppäsen, Jussi Lehtisalon, Danko Jonesin ja John Calabresen muodostama yhtye – jonka viimevuotinen minilevy syntyi Leppäsen ja Lehtisalon Aktor-yhtyeen ylijäämäpohjista.

– Tavallaan joka bändissä on oma juttunsa, mutta tavallaan ne myös vaikuttavat toisiinsa. Jostain saa aina jonkin idean, tai jossain bändissä käytetty idea voi yhtäkkiä ilmestyä toiseen yhteyteen. Kun soittaa samojen ihmisten kanssa, on tietysti vaarana, että homma menee liiaksi auto-preseteillä. Mutta senkin haastaminen onnistuu, kun ympärillä on tekijöitä, jotka ottavat vastaan ideoita ja lähtevät muuttamaan asioita.

Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

2000-luvun alusta lähtien Leppäsen tärkein musiikillinen aseveli on ollut porilainen ihmisnero Jussi Lehtisalo. Kaksikko löysi saman aaltopituuden jo ensikohtaamisensa aikana Helsingin Lepakossa vuonna 1997, kun Lehtisalo kysyi Leppäseltä, haluaisiko tämä tulla Circlen keikan aikana lavalle soittamaan Moog-syntetisaattoria. Leppänen vastasi myöntävästi, koska miksipä hitossa ei.

Jaettu keikkakokemus johti yhteiseen bändiin, Kirvastoon. Keuhkojen Kalevi Rainion johtamassa avantgarde-bändissä soitti useita Circleen sittemmin päätyneitä muusikoita, kuten Janne Westerlund ja Pekka Jääskeläinen. Myös Tomi Leppänen päätyi Kirvastosta Circleen vuonna 2000, kun Circlen silloinen rumpali Janne Peltomäki lähti bändistä. Sillä tiellä Leppänen on edelleen.

Yli 30 levyä julkaissut Circle on osoittanut täydellistä kykenemättömyyttä taipua ajan, paikan ja musiikkibisneksen vaatimuksiin ja toisaalta tuhoutua kuolleeksi julistetun kitaramusiikin mukana. Bändi on yhä luomisvoimainen, kadehdittavan omaperäinen ja riemastuttavia keikkoja tykittävä performanssiryhmä, jonka tuorein albumi Terminal oli viime vuoden parhaita kotimaisia julkaisuja.

Tomi Leppänen
Tomi Leppänen Kuva: Joonas Josefsson/Yle Tomi Leppänen

Leppänen sanoo oppineensa Circlessä heittäytymiskykyä ja ajattelutavan, jonka mukaan iso kaari on tärkeämpi kuin yksityiskohdat. Se tarkoittaa toisaalta sitä, ettei asioita tarvitse hieroa loputtomiin, ja toisaalta sitä, ettei mikään asia ole niin mitätön, ettei siitä voisi saada jotain hyvää aikaiseksi.

Circlen keikoilla Leppänen on se henkilö, jolla on rytminhaltijana valta päättää, kuinka kauan jotain biisin osaa tai sen synnyttämää spontaania sekoilua jatketaan. Treenikämpällä tilanne on sattumanvaraisempi, ja toisaalta myös arkisempi.

– Circlen biisit lähtevät yleensä muotoutumaan siitä, että Janne – joka on tosi hyvä riffien kanssa – tuo treeneihin jonkun riffin. Sitten me soitetaan sitä ja ehkä lisätään siihen jotain. Yleensä (Mika) Rätölle tulee jossain vaiheessa mieleen jokin päätön, riffiin sopimaton sointukuvio. Sitten me yhdistetään ne ja jauhetaan niin pitkään, että saadaan biisi jollain tavalla toimimaan. Tai vaikkei se toimisikaan, niin silti se tavallaan toimii, koska me vaan soitetaan se niin.

Katso Circlen live-veto kappaleesta Termostaatti. Biisi valmistui kuvauksia edeltävänä iltana:

Lopulliseen muotoonsa Circlen biisit muovaa aika, tai pikemminkin aikataulu.

– Olemme periaatteessa tosi laiskoja tyyppejä, mutta sitten kun on joku deadline, pitää vaan tehdä jotain. Se on lopulta aika randomia, miten biisit syntyvät. Ne ovat valmiita sitten, kun kello tulee niin paljon, ettemme jaksa enää treenata. Studio-olosuhteissa saattaa olla joku isompi teema, minkä pidämme mielessä ja pyrimme välittämään biiseihin. Terminal-levyllä se oli raskaus.

Silloin kun Tomi Leppänen ei tee musiikkiin tai graafiseen suunnitteluun liittyviä asioita, hän ajattelee ja suunnittelee musiikkiin tai graafiseen suunnitteluun liittyviä asioita.

– Mieleeni tulee tosi paljon visuaalisia konsepteja tai ajatuksia, joita sitten laitan ylös ja teen jossain vaiheessa. Kone tavallaan käy koko ajan. Viime aikoina päässä ovat pyörineet enemmän visuaaliset asiat kuin musiikki. Musiikkia ehkä enemmän toteutan, eli käyn keikoilla ja soitan.

Parhaillaan Leppänen suunnittelee visuaalista ilmettä pienelle kahvipaahtimolle. Kaikkea muutakin on jatkuvasti työn alla: printtejä, t-paitoja, sukkia, katalogitaittoja – ja tietysti niitä levyjä.

– En ole hirveästi kuunnellut vanhoja levyjä tai laskenut, monellako olen soittanut. Tavoitteena on koko ajan katsoa eteenpäin ja odottaa uusia juttuja.

Kuuntele Tomi Leppäsen haastattelu kokonaisuudessaan: