Hyppää pääsisältöön

“Parhaat näyttelijät ovat aina hyviä ihmisiä” – Jouko Turkan koulima Katja Kiuru pakeni maailmalle ja huomasi tulleensa syrjäytetyksi kotimaassa

Näyttelijä Katja Kiuru katsoo kameraan kadulla.
Näyttelijä Katja Kiuru katsoo kameraan kadulla. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo. KulttuuriCocktail,Katja Kiuru

Nuori Katja Kiuru onnistui kaikessa. Hän pääsi ensi yrittämällä Teatterikorkeakouluun, esiintyi elokuvissa, sai kiinnityksen isoon teatteriin ja oli miljoonayleisön ihailun kohteena Ruusun aika -televisiosarjassa. Samaan aikaan hän tajusi, että ei osannut näytellä. Osallistuminen Jouko Turkan mediaspektaakkeliin ei ollut tuonut ammattitaitoa. Nyt 53-vuotiaana hän elelee valokeilan tavoittamattomissa, ilman töitä, vaikka onkin paljon parempi näyttelijä kuin silloin joskus.

On elokuu vuonna 2018, ja Katja Kiuru varastaa show’n. Hänen esiintymisensä Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen muutenkin onnistuneessa Turkka kuolee -näytelmässä on hyvin intensiivistä. Kiuru muistelee videohaastatteluissa muutamaa yhteistä hetkeä “Jokke” Turkan kanssa. Kertoessaan tapahtumista Kiuru esittää sekä oman että Turkan roolin niin kiihkeästi, että katsoja siirtyy kuin aikakoneella suoraan 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkuun.

Se oli sitä aikaa, jolloin Kiuru oli päässyt 18-vuotiaana opiskelemaan Turkan johdolla näyttelijäksi ja kohonnut muutamassa vuodessa valtakunnan julkkikseksi. Jo teininä hän oli esiintynyt Lauri Törhösen Palavassa enkelissä (1984). Sitä seurasivat roolit Juha Rosman elokuvassa Huomenna (1986), Taavi Kassilan Petoksessa (1988) ja Törhösen juppikuvauksessa Insiders (1989).

Kiuru sai myös työpaikan Tampereen työväen teatterista vuonna 1988, mutta lähti sieltä omasta halustaan seuraavana vuonna. Lukiolaistyttö Merin rooli suositussa Ruusun aika -perhesarjassa (1990–91) ja sitä seuranneet lehtihaastattelut tekivät Kiurusta nopeasti tutun miljoonille suomalaisille.

Kaikki näytti hyvältä, mutta ei ollut sitä. Erityisesti Kiurua ahdisti tunne, että hän ei osaa näytellä. Hän vain näytteli näyttelijää.

– Teatterikoulun jälkeen oli hirveä sokki tajuta, että en tiedä näyttelemisestä yhtään mitään. Sitten aloin katsella ympärilleni ja mietin, että tietävätkö nämäkään. Tuli sellainen olo, että apua, kukaan ei tiedä.

Eräs suuri rakkauteni sanoi, että Turkka on pilannut sut ja lähti kävelemään.

Teatterikorkeakoulun jälkeen Katja Kiurun elämä on ollut toipumista ja näyttelijäksi oppimista. Jouko Turkka oli hänen talvisotansa, kuten Kiuru kirjoittaa kirjassaan Palasina ja kokonaisena: ihminen näyttämöllä (2017). Kirjan nimi ei kuitenkaan viittaa siihen, että sen kirjoittaja olisi ollut Turkan jäljiltä pirstaleina. Nimi avaa pikemminkin näyttelijän roolityön luonnetta.

– En koe hajonneeni, vaan tulleeni häirityksi syvältä.

Kun hän opiskeli jatko-opiskelijana Lontoossa, opettajat olivat hämmentyneitä. He kyselivät huolestuneina, mitä on tapahtunut. Teatterin lavalla oleminen ei ollut läsnäolevaa, vaan jännittynyttä suorittamista. Suomessa Kiuru oli oppinut pusertamaan tunteita esiin.

Anna-lehden haastattelussa vuonna 1992 Kiuru kertoi, miten hän menetti Teatterikorkeakoulussa kyvyn itkeä. Vuonna 2018 hän muistaa, että Turkan mielestä naisten roolit olivat itkurooleja. Jatkuva vaatimus itkeä katkaisi yhteyden kyynelkanaviin ja ihmisen sisimpään. Turkka yritti huutaa ja käskeä näyttelijää tuntemaan, mutta Kiuru koki lähinnä uhkaa ja hämmennystä. Usein jäi epäselväksi, mitä opettaja edes halusi.

Siitä alkoi pitkä tie kohti oman itsen ja ammatin ydintä. Kun Kiuru alkoi saada otetta näyttelijäntyöstä, myös mieli toipui.

Aika Jouko Turkan oppilaana ohjasi Kiurun elämää tavoilla, joita on vaikea eritellä tarkasti. Selvää on, että vaikutus ylsi pintaa syvemmälle. Se näkyi esimerkiksi ihmissuhteissa.

– Eräs suuri rakkauteni sanoi, että Turkka on pilannut sut ja lähti kävelemään. Eikä hänestä sen koommin juuri kuulunut.

Turkka opetti ehdottomuutta ja kovuutta. Kiurun mukaan piti ajatella, että yleisö vihaa ja kollegat ovat kilpailijoita. Vaikka koulussa ei oppinutkaan ammattia, sai sieltä jotain kuitenkin. Kiuru oppi pelottomaksi ja suoraksi.

– Välillä kyllä pohdin, onko rohkeuteni uhkarohkeutta. Että onko sen takana pelkoa, että on parempi hyökätä kuin odottaa vastapuolen hyökkäystä.

Näyttelijä Katja Kiuru elehtii kahvilassa.
Näyttelijä Katja Kiuru elehtii kahvilassa. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo. Katja Kiuru,KulttuuriCocktail

Toisaalta Turkka osasi tehdä tarkkoja havaintoja ihmisistä. Yhden sellaisen hän kertoi puhelimessa Kiurulle, joka oli juuri saanut opiskelupaikan ja soitti tulevalle professorilleen, kuten oli ohjeistettu. Turkka kertoi huomanneensa pääsykokeissa, että Kiuru toivoo toisille ihmisille hyvää.

Kiuru itse kertoo, että jos joku hänen näköpiirissään kaatuu tai kaataa kahvikupin, hän tuntee sen omassa kehossaan. Hän eläytyy toisen asemaan ja kokee myötätuntoa. Hän luonnehtii itseään erityisherkäksi ihmistyypiksi, jota arvioidaan olevan 15–20 prosenttia kaikista ihmisistä.

Lapsena Kiuru hävisi tahallaan kortti- ja lautapelit, koska ei kestänyt katsoa häviön tuskaa muissa. Hän sanoo, että ei edelleenkään ole kiinnostunut minkäänlaisesta kilpailemisesta.

– En ajattele itseäni ykköspaikalle tai muiden eteen. Pidän koko ajan pienempien puolta. En tietenkään ole mikään enkeli-ihminen, joka olisi aina loppuun asti oikeudenmukainen, mutta tällainen ominaisuus minulla on.

Teatterin tarkoitus on vapauttaa katsojien persreiät.

Mitä näytteleminen sitten on? Sen Kiuru halusi selvittää. Täytyihän jonkun se tietää, kun maailmassa tehdään niin paljon ja niin monenlaista teatteria.

Alkoi etsintä, jonka aikana nuori näyttelijä alkoi meditoida, opetteli naamioteatteria, klovneriaa, oraakkelitanssia, Alexander-tekniikkaa ja stanislavskilaista näyttelemistä. Myöhemmin hän opiskeli myös kehopsykoterapeutiksi. Opinnot veivät esimerkiksi Britanniaan, Ranskaan, Kuubaan ja Saksaan.

Kiuru sanoo etsineensä näyttelemisen ydintä ja yleisempää “hengellistä totuutta”. Tällä hetkellä se tarkoittaa hänelle oivallusta, että ihminen on yhteydessä kaikkeen muuhun maailmassa. Kiurulle “minä” on vain satunnaisen elämänpolun kasaamia kokemuksia, tunteita, ajatuksia ja mielipiteitä. Totuus on siis yhteyttä todellisuuteen, joka on pikemminkin yksi kuin monta. Kun sen ymmärtää, kiihkeä etsintä vähenee ja tärkeämmäksi nousee kyky olla rauhassa.

– Mutta menen edelleen asioita päin, jotta turhat rönsyt näkökentässä karisisivat ja näkisin oleellisen.

Näyttelemisen ydin on loppujen lopuksi yksinkertainen: to act is to do, kuten kuuluu Kiurulle tärkeän taidekoulun motto. Koulu sijaitsee Lontoossa, ja siellä hän opiskeli 1990-luvun alussa. Opetus perustui venäläisen näyttelijän, ohjaajan ja teatteriteoreetikon Konstantin Stanislavskin (1863–1938) “järjestelmään”, jonka avulla näyttelijä valmistautuu rooliinsa.

Näytteleminen on siis tekemistä. Myös repliikit ovat tekoja. Näyttelijä toimii roolissaan eli on toimija. Koska rooli on kuvattu näytelmätekstissä, näyttelijä analysoi tekstin mahdollisimman tarkasti. Hän etsii tekstistä toimintaa.

Stanislavski opettaa näyttelijää myös tutkimaan omaa toimintaansa ja sitä, miten se on automatisoitunut. Tässä auttaa näyttelijän aamutoimi, jossa esimerkiksi joka-aamuinen vesilasin ottaminen kaapista, sen täyttäminen ja veden juominen pilkotaan pieniin osiin. Tekemällä erityisen tarkkoja havaintoja oman toimintansa vaiheista näyttelijä havahtuu ja voi toimia roolityössään vapaammin ja monin eri tavoin.

Vapaus syntyy rajoista. Kiurun mielestä näyttelijän tulee etsiä tekstistä rajoituksia roolihenkilönsä toiminnalle. Mitä tarkempia, sitä parempi.

– Rajojen kautta rooli aukeaa isommaksi ja suuntiin, joita ei osannut arvatakaan.

Myös yleisö pitää vapauttaa. Tai kuten italialainen estraditaiteilija ja koomikko Leo Bassi sen muotoilee: teatterin tarkoitus on vapauttaa katsojien persreiät. Bassin kursseilla käynyt Kiuru kertoo, mitä tämä tarkoittaa.

– Ihminen tulee teatteriin varautuneena kaikkeen, pitäen itseään kasassa omalla ominaisella tavallaan. Hän tietää jo, mitä pitäisi ajatella ja mitä esityksestä tullaan ajattelemaan. Bassi pyrki muuttamaan tätä katsojien olotilaa.

Italialaiskoomikko saattoi esimerkiksi hakata lekalla vesimelonia niin, että katsomo täyttyi hedelmänkappaleista. Hän kykeni hätkäyttämään yleisöä ja murtamaan heidän suojauksensa vähäksi aikaa. Kiurusta tällainen on paljon oleellisempaa kuin perinteinen tarinankerronta.

Hänen mielestään elävien ihmisten keskenään jakama tila ja hetki pitää käyttää radikaalimmin kuin teeskentelemällä nuotiopiiriä, jossa tarinoidaan. Tarina voi olla se juoni, jolla katsojat on houkuteltu paikalle, mutta sen jälkeen heihin pitää vaikuttaa syvällisemmin.

Näyttelijä joutuu olemaan kaikkien puolella, myös murhaajien.

Naamioteatterissa näyttelijä laittaa kasvoilleen groteskin naamion ja katsoo peiliin. Silloin alkaa tapahtua.

– Mieli järkkyy, kun näet omien silmiesi kautta, miten muuttunut olet naamio kasvoillasi. Näköaistimus tyrkkää sinut rotkon reunalta, ja se kestää muutaman lyhyen hetken. Olet tilassa, jossa kysyt, mitä tässä tapahtuu, kuka minä olen, mitä nyt.

Naamio tönäisee näyttelijän uuteen maailmaan. Pelästyksen hetkeen voi liittyä myös ääni, jonka pitäisi kummuta näyttelijän sisältä, ohi tietoisuuden. Naamio vie näyttelijää, kunnes rationaalinen mieli alkaa muistutella, että sehän on vain naamio.

Kiurun mukaan naamion elämä on ohi heti, kun näyttelijä alkaa ajatella omia ajatuksiaan tai tuntea omia tunteitaan. Näyttelijä ei voi olla mukana edes tarkkailijana. Hänen täytyy antautua naamiolle. Tästä syystä naamioteatteriesitykset ovat lyhyitä, muutamasta minuutista maksimissaan puoleen tuntiin.

– Ne ovat olleet ihan mahtavia kokemuksia.

Näyttelijä Katja Kiuru metrossa.
Näyttelijä Katja Kiuru metrossa. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo. Katja Kiuru,KulttuuriCocktail

Klovni asettelee irtonenän naamalleen. Hänen opettajansa antaa tärkeän neuvon: älä tee mitään. Houkutus alkaa pelleillä ja hauskuuttaa yleisöä on suuri, mutta sen ei pidä antaa vaikuttaa. On uskallettava odottaa, että jotain muuta tapahtuu.

Jälleen on vältettävä omia tietoisia valintoja ja reagoimista siihen, mitä mieleen ensimmäiseksi juolahtaa. Jos näyttelijä alkaa ratkoa tilannetta älyllisesti, hän kadottaa herkkyyden ja mahdollisuuden yllätykseen.

– On sietämätöntä olla vain. “Älä tee mitään” tarkoittaa, että opi sietämään sitä, että et tee mitään etkä ole kontrollissa.

Näiden oppien avulla Katja Kiuru on löytänyt tiensä rakastamansa ammatin lähteille. Samalla sen harjoitteleminen, että ei tee mitään ja antaa toiminnan kehkeytyä tiedostamatta, ovat auttaneet häntä pääsemään eroon Turkan jättämistä jäljistä.

Kaikkein vaikein oppi kiteytyy lauseeseen, jonka näyttelemistä Lontoossa opettanut David Harris kerran lausahti harjoituksissa: parhaat näyttelijät ovat aina hyviä ihmisiä.

– Se on haastavin lause, jonka opettaja on minulle koskaan sanonut. Joudun heti ajattelemaan, että olenko tarpeeksi hyvä ihminen ollakseni hyvä näyttelijä.

Kiurun mukaan Harris tarkoitti, että näyttelijä ei saa tuomita roolihenkilöitä. Siitä seuraa, että hänen täytyy sietää erilaisia ihmisiä ja ymmärtää heidän motiivejaan ja käytöstään.

– Näyttelijyys on sitä, että joutuu olemaan kaikkien puolella, myös murhaajien.

Mutta onko kukaan Katja Kiurun puolella?

Teatterin kenttä on syrjäyttänyt minut.

Kiuru asuu lapsuutensa maisemissa Helsingin Kulosaaressa. Paitsi työtön näyttelijä, hän on myös talonmies. Hän hoitaa pihaa ja puutarhaa. Kolaa lumet. Tekee käsillään ja saa olla hiljaa itsekseen. Hän myös kirjoittaa, mutta ei halua vielä kertoa mitä.

2000-luvulla Kiuru on tehnyt näyttelijäkeikkoja siellä täällä, anonut apurahoja, opettanut ja tuottanut kulttuuritapahtumia. Ja tietysti ollut äiti pojalleen.

Poliisisarja Sorjosen (2016– ) ensimmäisellä tuotantokaudella Kiuru esittää sosiaalityöntekijää yhdessä kohtauksessa. Se kestää noin minuutin.

Kiuru kirjoittaa Palasina ja kokonaisena -kirjassaan, että hänet on syrjäytetty työelämästä. Hänen havaintojensa mukaan “kentälle” on hyvin vaikea päästä takaisin, jos sieltä on kerran lähtenyt tai pudonnut.

Hänen mielestään niin teatteriin, elokuvaan kuin televisioonkin pitäisi olla avoimet haut. Siis casting- eli roolitustilaisuuksia, joihin kuka vaan voi kävellä sisään ja esittää parastaan. Muuten työmahdollisuuksia saa vain tuntemalla oikeat ihmiset.

– En voi missään tapauksessa lähteä siihen, että nuolisin takapuolia tai mielistelisin ihmisiä. Miksi tekisin niin? Kyse pitäisi olla ammattitaidosta, mutta en pääse missään näyttämään sitä.

Viime vuosina Kiuru on myös hakenut kaikkia Teatterikorkeakoulussa avoinna olleita teatterialan työpaikkoja. Esimerkiksi näyttelijäntaiteen professuuria, johon valittiin viime vuonna ohjaaja Kristian Smeds. Kiuru ihmettelee, miksi häntä ei kutsuttu edes haastatteluun.

– Koen sen kyllä selkeästi niin, että syrjäytetään. Että ei oteta tota tänne.

Näyttelijä Katja Kiuru katsoo kameraan kadulla.
Näyttelijä Katja Kiuru katsoo kameraan kadulla. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo. Katja Kiuru,KulttuuriCocktail

Kiurun mielestä asiaan vaikuttaa lisäksi se, että hän on opiskellut ulkomailla. Vaikka siihen puheiden tasolla kannustettaisiinkin ja periaatteessa oltaisiin kiinnostuneita uusista näkökulmista, muualla oleminen käytännössä hivuttaa työelämän ulkopuolelle kotimaassa. Niinpä Kiurun ainoaksi vaihtoehdoksi on jäänyt kirjoittaa kaikki oppimansa kirjaan ja työhakemuksiin.

Saattaa olla, että turkkalainen suoruus ja pelottomuus karkottaa osan työtilaisuuksista. Kiuru tahtoo toisille ihmisille hyvää, mutta ei rehellisyyden hinnalla. Hän haluaa, että suomalaiset näyttelijät olisivat mahdollisimman hyviä ja monipuolisia. Sen takia pitää uskaltaa sanoa.

Kiuru myöntää, että ei tunne suomalaisen näyttelijäntyön nykytilaa kauttaaltaan. Varsinkin kun on piipahtanut niissä töissä jo pitkän aikaa vain silloin tällöin. Hänen käsityksensä kuitenkin on, että esimerkiksi Britanniassa luotetaan näyttelijään enemmän. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että teatterissa harjoitusjakso on lyhyempi, esimerkiksi vain kolme viikkoa, koska ohjaaja olettaa, että näyttelijä kantaa ison vastuun omasta roolistaan.

– Suomessa on usein sellainen tapa, että ohjaaja opettaa näyttelijälle omaa tapaansa tehdä teatteria ja kyseistä esitystä.

Se vie aikaa. Siltikään harjoitusjakson aikana ei puhuta niin paljon tekstistä ja roolityöhön liittyvistä ratkaisuista kuin englantilaisilla on tapana. Kiurun mukaan britit myös antavat sekä myönteistä että kielteistä palautetta kursailematta.

Kuten Kiurukin.

Hän sanoo, että käy melko harvoin teatterissa ja käydessäänkin lähtee usein väliajalla kotiin, koska ei oikein saa yhteyttä näkemäänsä. Suomalaisia televisiosarjoja hän katsoo yleensä muutaman minuutin, kunnes toteaa että ei saa selvää mistä puhutaan ja lopettaa katselemisen.

– Se voi olla puhetekninen kysymys tai sitten voi olla, että ajatus puheen takana ei ole kirkas.

Vaikea kuvitella, että mahtuisin enää mihinkään prokkikseen Ninana.

Katja Kiurulla on pitkään ollut toiverooli. Se on Anton Tšehovin Lokki-näytelmän Nina. Nuori nainen, joka haaveilee näyttelijän urasta. Onko se edelleen unelma?

– Voi, nyt alkaa oikeasti itkettää, koska se Nina on kyllä ihan nuori tyttö. Kai minä tajuan nyt, että olen luopunut siitä. Toive on jäänyt taakse. Vaikea kuvitella, että mahtuisin enää mihinkään prokkikseen Ninana.

Näyttelijä Katja Kiuru metrossa.
Näyttelijä Katja Kiuru metrossa. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo. Katja Kiuru,KulttuuriCocktail

Katja Kiurun pikkuveljen huoneen ovessa roikkui vuosikausia lappu, jossa luki “Harri Kiuru, keksiä, kuuluisa ja rikas.” Myös isosisko samastui toiveeseen opiskellessaan näyttelijäksi. Tuntui ihanalta ajatella, että voisi olla yhtä tunnettu ja hohdokas kuin Elizabeth Taylor tai Anna Magnani.

Rikkautta Kiuru ei saanut, mutta kuuluisuutta kyllä. Sen hohto tosin himmeni nopeasti.

Mitä Kiuru itse kirjoittaisi lappuun omalle ovelleen?

– Antakaa anteeksi. Niin siinä varmaan lukisi.

Kommentit