Hyppää pääsisältöön

Matkakertomuksia - Osa I/V - Matkakuume

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Matkakertomuksia - Osa I/V - Matkakuume

Monesti ilahdun pienestä minä. Esim. sähkömiehen jäljiltä kun on jäänyt millin pituisia eri värisiä johdonkatkileita, niin minusta ovat ne niin kauneita ja ilahduttavia, että voisin sirotella ne kaura-spelttipuuron päälle ja syödä huomenpuuroni seassa, paitsi että niissä on pistäviä, kuparisia, joka suuntaan sojottavia, teräviä sisäjohdonpätkiä ja päällä nitjakkeensitkeää muovia, niin että jos niitä söisi kourallisenkin kaurapuurossaan, alkaisi kakoa hän, irvistellä, ja päätyisi sairaalan ensiapuun kurkku vereä vuotaen, että ”Terve! Tämmöistä tällä kertaa”.

Mutta elämässä on aikoja, jolloin on turvauduttava pieniin iloihin. Ne ovat aikoja, joista on ikävä kirjoittaa ja ikävä lukea. Siksi kerron muusta.

Tuli työmatka Helsinkiin. (Kaikki yleläiset eivät asu Helsingissä.)

(Ja kaikki Helsingissä asuvat eivät ole yleläisiä.)

(Tämä alkaa pahasti kuulostaa joltain logiikan kirjekurssin esimerkiltä.)

(Muuten, miksi koulussa ei opetettu kiinnostavia asioita kuten vaikka paineilmakäyttöisen jättimäisen Sousafoni-urun rakentamista, jännän sälän puristamista hydraulipuristimessa, intensionaalista logiikkaa, katapultin pusaamista autopurkaamo-osista, tai salakirjoituskoneen, näkymättömän musteen tahi jysähtävien pulverien ja sähisevien, tulta sylkevien, betonia ja metallia sulattavien liuosten tekemistä? Piti vain hoilata typerää laulua “Tiritomba” ja typerää laulua “Luzernista Weggikseen” ja “soittaa” nokkahuilua, joka teki äänenmurrosmaisia, tahattomia ja kimakoita oktaavihyppyjä ja kuulosti atonaaliselta “musiikilta”.)

Kuitengin!

Helsingiin menin, ja siellä oli iso kokoustila, jossa oli väkeä tungokseen asti.

(Mikä mahtaa olla tungoksen määritelmä? Ja onko Tokion vilkkaimman metroaseman kiireajan tungosmääritelmä erilainen kuin vaikka Lapin läänin suoalueiden kaamosaikainen tungosmääritelmä? Mikä neuvoksi, kun ei tiedä, eikä ole lähellä lääkäriä, jolta kysyä. Ei edes hammaslääkäriä ole nyt täällä!)

Kuunneltiin siellä, kun ihmiset puhuivat, ja katseltiin screeniltä videoita. Kuunneltiin uusia ideoita. Opittiin ja älyttiin. (Ainakin omista mielistämme.) Nuorilta (about 16 vee) tuli tosi hyviä ideoita: yhdet nuoret olivat keksineet, että voi koota porukan itsestään, ja kavereistaan joilla on joku elukka, kuten kissi, gekko, suolakuoriainen (jos sellaisia on) tai koira-eläin.

Ja sitten voi mennä johonkin missä on vanhoja ihmisiä, ja sitten jutellaan niiden ihmisten kanssa, kysellään niiden elämästä, niiden lemmikeistä, ja annetaan niiden silittää kissiä, gekkoa, suolakuoriaista (jos sellaisia on), ja koira-eläintä.

Ja siitä hommelista voidaan tehdä video,joka saa muutkin näkemään, kuinka kiva tuollainen hommeli on, kaikille osapuolille, eläimet mukaan lukien.

Ukkini Heikki, (s. 1876; alkujaan nimeltään Pyykkö, sittemmin Kajoin / Kajo) ekana aliupseeri, sitten poliisi, sitten postimies, sitten ei) oli tosi vanha mies suurimman osan ikäänsä.

Ja jos hän eläisi vielä, olisi nyt 142-vuotias. Tajuatteko miten vanha se on! Jos nyt jos kuka syntyisi, ja eläisi 142 vuotta, niin eläisi hän vuoteen 2160. Niin kunnioitettava on ukkini Heikki!

Hän piti eläimistä, ja niitä oli talossa seuraavat: 2 lehmää, 1 kissa, 1 elättikäärme (kotikäärme), ja N kpl lintuja pihapuiden pöntöissä tai kellarikummunvieripihjalassa viihtyen.

Hiiriä tai rottia ei ollut, koskapa juuri niiden torjumiseksi Kajolassa se elättikäärme oli. (Ei ollut mikään kasvissyöjä se elättikäärme siis.)

(Lisätietoa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Elättikäärme)

Jos olisitte Heikki-Ukilleni sanonut, että hänkö kenties piti elättikäärmettä jonkinmoisen noituuden tai magian takia, niin kyllä olisi pamppu niskaanne laulanut, heh-heh! Mätkytä-mätkytä-hutk!

...Mutta niin siellä Helsingissä.

Pidettiin ruokatauko välillä, ja minäkin ahtauduin sinne tungokseen, satojen syöjien ja syöjättärien sekaan. Oli varmaan jonkin pikaflunssan geenit monella siellä, sillä minä äkisti kipeytymään.

Illalla hotellissa nousi matkakuume. Ja myös tuli kurkku kipeäksi, kuin olisin syönyt huomenspeltin seassa sähkömiehen jättämiä somia johdonpätkileitä.

Myös uusioäityi aiempi iskias siitä päivällisestä kokoushallin betonilattialla limonaatikengissä ees taas kipittämisestä ja väistelystä ja kaula pitkällä screenille päin kuikuilusta.

Pinosin sänkyyn polvien alle hotellin tynnyrimäisiä tyynyjä (jotka on käsitelty niin, etteivät ne pysy kenenkään nukkujan pään alla tai sängunpäällä), varustin yöpöydälle arsenaalin nenäliinoja ja vastahankituita vitamiineja ja vanhia selkäsärkylääkkeitä ja vesilasin, ja koetin vettä valuvin silmin lukea pientä kirjaa.

Siitä löytyi bhutanilainen sananlasku: ”Ei pidä aloittaa maailmallista elämää liian myöhään, eikä uskonnollista elämää liian aikaisin.”

Mietin, että monet varmaan elävät maailmallista ja uskonnollista elämää yhtä aikaa, ”päällekkäin”, siltä varalta, etteivät elä yhtä vanhoiksi kuin Ukkini Heikki (tänä vuonna postuumisti 142!).

En jaksanut pitkään lukea kirjaa, vaan ryhdyin katsomaan kännykän Tuubista videota, joka kertoi fysiikasta.

Mutta voi!

Kertojalla oli niin isot sieraimet, että ennen pitkää minua alkoivat ne peloittaa, ja pelossa en enää pannut merkille videon sisältöä, tuijotin sitä vain mieli-uupuneen hajamielisenä kuin Schrödinger kissakoppia.

Noin vartin turhan tuijottamisen jälkeen vaihdoin toiseen fysiikkavideoon.

Sen selostajalla ei ollut pelottavia sieraimia, mutta minä olin jo niin väsynyt, että nukahdin kesken videon ja heräsin vasta umpiyöllä joko vessahätääni tai siihen, kun sieraimeni olivat tukossa räästä, eikä nenähengitys enää hengittynyt. (Oliko ensimmäisen videon isosierainmies loihtinut ne umpeen! Vaiko tämä silkka yhteensattuma? Kysyn vaan...)

Seuraava päivä oli jotenkin turtana möllöttämistä.

Näin itseni Helsingin katukuvassa ikään kuin ylhäältä katsottuna, kuin joissakin elokuvissa tai mainoksissa, missä taivasperspektiivistä katsotut, pikakelauksella chaplinfilmikävelevät ihmiset ja pikakelatut autot paahtavat kuvan keskelle jäköksi jähmettyneen ihmisen ohi hurjalla faartilla. Paahtavat pysähtyneen, vähän väliä niistävän ihmisen ohi, tässä tapauksessa.

Päädyin lopulta kotiin.

Illalla roskikselle tai kauppaan mennessäni jätän usein kullankeltaisen koristevalon parvekkeelleni palamaan, jotta minulla olisi jotain positiivista odotettavissa: kullankeltainen parvekevalo, joka tervehtii minua, kun kotimatkallani päädyn tiettyyn, optisesti sopivaan pisteeseen.

Kun kävelin kotea kohti lastattuna matkan pituuteen nähden absurdilla matkakassimäärällä, huomasin, että olin matkan ajaksi unohtanut parvekkeeni tervetulovalon päälle. Nyt tervehti se minua, kotoisuutta huokuen. Ilostuin heti!

Tuntui kuin matkatavarataakkani paino olisi pudonnut puoleen. Tai ainakin 60:een &:iin!

Ei ole syytä halveksia pieniä iloja!

Jos jahtaa vain isompia iloja, käy - kuvainnollisesti- kuin ahneelle marjanpoimijalle, joka säntää mättäältä toiselle eikun jo kolmannelle, eikä päivän säntäilynsä palkkioksi saa kuin muutaman marjan. Sekä iskiaksen, tuohon kohtaan nuin. (= Jonkin matkaa alas ja oikealle tuosta, missä lompakkoni yleensä housujen taskussa on.)

Toivoo:

”Yksi monten puolesta.”

Keskustele

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat