Yle KIOSKI kysyi vuonna 2015 ennen edellisiä eduskuntavaaleja kahdeksan puoluejohtajan lempikirjoja. Silloisista politiikan timanttisista johtotähdistä pesteissään on jäljellä enää kaksi – parhaillaan kuumaa työmarkkinataistoa käyvät pääministeri, keskustan Juha Sipilä sekä oppositiojohtaja, demarien Antti Rinne.
Antti Rinne ilmoitti lempikirjakseen Täällä Pohjantähden Alla. Juha Sipilän lempikirja puolestaan oli Suomi Öljyn Jälkeen.
Tietämättä tuon taivaallista keiden kirjavalinnoista oli kyse, pyydettiin kirjallisuuslehti Parnasson vastaavaa tuottajaa Karo Hämäläistä arvioimaan, mitä valitut kirjat kertovat ihmisestä valinnan takana.
Nyt vajaat neljä vuotta myöhemmin voi sanoa, että aika paljon.
“Onpa aika erikoinen ja hyvin tekninen valinta. [...] Tämän kirjan lempikirjakseen valitseva ei edes halua väittää olevansa kiinnostunut ihmisistä”, kommentoi Hämäläinen Sipilän kirjavalintaa.
“Tämä on kirja, jolla profiloidutaan hyvin perinteisesti suomalaiseksi. Hän kannattaa perinteisiä arvoja eikä ole kovin uudistusmielinen”, totesi Hämäläinen puolestaan Rinteen kirjallisesta lemmikistä.
Hämäläisen piikittelevät arviot ovat jälkikäteen katsottuna tahattomasti sarkastisen nerokkaita. Ja surullisia.
Politiikka on nimittäin täyttynyt teknis-pragmaattis-operatiivisilla ohjauskorkokäppyröitä ennustavilla fläppitaulukakkaroilla. Siitä on tullut teknisten ratkaisujen pelikenttä ja poteroiden luvattu maa.
Meiltä on kadonnut ajatus siitä, mitä täällä oikein ollaan tekemässä, mihin oikein ollaan menossa.
Keskustelu kulttuurista ja sisällöstä on unohdettu.
Nykyinen globaali todellisuus hyperkompleksisine talousjärjestelmineen ja kerrannaisvaikutuksineen on vaikea hallita ja ennakoida. Poliitikoilta tuleekin odottaa ratkaisuja vaikkapa työmarkkinoiden käytännön haasteisiin. Mutta nykykeskustelun loputtoman Oy Suomi Ab -talousjorinan keskellä tuntuu siltä, että politiikan kosketus inhimilliseen on kadonnut.
Keskustelu kulttuurista ja sisällöstä – keitä me olemme, keitä varten tätä kaikkea täällä touhutaan ja minkä eteen me oikeastaan teemme töitä – on unohdettu.
Reilu kuukausi sitten entinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Pekka Tarkka suomi Kulttuuriykkösessä Suomen kulttuuridebatin alennustilaa. Hän viittasi 60-70-lukujen kirjallisuussotiin sekä siihen, kuinka Hannu Salaman Juhannustansseja puitiin eduskunnassa saakka.
Onnen Pekka -kirjassaan hän kuvaa, kuinka esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen osallistui kirjailijoiden keskustelutilaisuuksiin, kuuluihan muuan Väinö Linnakin Kekkosen lähipiiriin. Kulttuurivaikuttajien sanoilla ja ajatuksilla oli merkitystä. Lehtien ja kirjojen sivuilla keskustelu kävi kuumana.
Siinä missä Tarkka tuntui nostalgisoivan mennyttä maailmaa ja kohdistavan debattikritiikkiään nimenomaan kulttuurikenttää kohti, voi tilanteen nähdä myös toisin.
Kirjailijoista Finlandia-voittajat Juha Hurme ja Laura Lindstedt onnistuivat vuoroillaan omilla puheillaan herättämään ainakin hetkellisen keskustelun oikeudenmukaisuudesta ja kulttuurisista arvoista myös valtamediassa. Jari Tervo sekä Jyrki Lehtola uskaltavat kirjoittaa terävääkin kulttuurikritiikkiä, Susanna Kuparisen Eduskunta-näytelmät ovat soimanneet poliittista päätöksentekoa ja Aki Kaurismäki on kuvannut maahanmuuttokysymyksiä elokuvissaan.
Kulttuurikenttä puhuu, mutta politiikan kova ydin tuntuu aitoa arvokeskustelua väistävän.
Puhumattakaan Ruskeat Tytöt -kollektiivista tai ANTI-palkinnon voittaneesta Sonya Lindforsista. Lisäksi viimeisen vuoden suurin keskustelunaihe #metoo lähti liikkeelle nimenomaisesti elokuva-alasta ja on muuttanut jo nyt koko kulttuuriamme.
Kulttuurikenttä puhuu, mutta politiikan kova ydin tuntuu aitoa arvokeskustelua väistävän. Onko ihme, jos nuoria eivät Arkadianmäen tapahtumat kiinnosta?
Jopa tulevaisuustalo Sitra on peräänkuuluttanut heräämistä demokratian perusasioiden korjaamiseksi. Kun entiset ministerit Liisa Hyssälä sekä Jouni Backman haastattelivat alkuvuonna julkaistua “Kansanvallan peruskorjaus” -raporttiaan varten 106 keskeistä suomalaista vaikuttajaa, todettiin raportissa, että:
“Haastatelluillakin oli vaikeuksia muistaa milloin eduskunnassa olisi tehty jokin merkittävä poliittinen avaus. Poliittisesta keskustelusta on tullut tavallaan poliittista teatteria, jota toimittajat kriitikkoina arvioivat. […] Syvällisin yhteiskunta-analyysi löytyykin usein kulttuurisivuilta.”
Väite tulisi ottaa tosissaan.
Tarvitsisimme enemmän rehellisiä visioita, utopioita ja avauksia – ovat ne sitten Elina Lepomäen Vapauden Voittoja tai Pontus Purokurun Täysin Automatisoituja Avaruushomoluksuskommunismeja. Ajatuksia siitä miten osallistaa ja tehdä kuultaviksi niitä ääniä, jotka jäävät nyt kuulumattomiin. Aidosti avointa ajattelua ja ilmapiiriä, jossa tätä keskustelua uskalletaan tuomitsematta ja pelotta käydä – tieteellisiä faktoja unohtamatta.
Mikä se tulevaisuuden Suomi nyt oikein on? Kuullaanko siellä oikeasti tasa-arvoisesti kaikkien vai rehellisesti vain valikoitujen ääniä?
Kun uutistoimitukset ympäri Suomen miettivät kuumeisesti ensi kevään eduskuntavaaleja – kantaako ilmasto aiheena kevääseen, sote vai työmarkkinat, yritystuet, maahanmuutto, rodullistetut tai koulutus – voisi joukkoon heittää myös kysymyksen kulttuurisesta ilmapiiristä ja tulevaisuudesta.
Mikä se tulevaisuuden Suomi nyt oikein on? Kuullaanko siellä oikeasti tasa-arvoisesti kaikkien vai rehellisesti vain valikoitujen ääniä? Uskotaanko siellä rahan väline- vai itseisarvoon? Löytyykö meiltä uskallusta lähteä johonkin uuteen pähkähullun rohkeaan tavoitteeseen?
Ehkä nyt olisi aika taas kysyä, mistä seuraavan neljän vuoden päättäjämme poimivat ideansa ja maailmankuvansa. Vaikka debatoida siitä hiukan.
