Iida Rauhalammi
Yle
Nuorille on epäselvää keitä he ovat. Kysyimme näyttelijä Jere Ristsepältä, tubettaja-artisti Seksikäs-Suklaalta ja muusikko Iisalta, onko näin.
Nuoret eivät ole koskaan olleet näin hukassa. Yksilökeskeinen oman hyvinvoinnin tavoittelu ei tuo onnea. Identiteetti ei selkiinny, koska mahdollisuuksia on liikaa.
Tutkija Elina Marttinen latelee kovia väitteitä. Ja hänellä on tutkimusaineistoa sanomisiensa tueksi. Viime vuonna julkaistuun väitöskirjaan seurattiin samoja noin 600 suomalaista nuorta kymmenen vuoden ajan 16-vuotiaasta 26-vuotiaaksi.
Selvisi muun muassa, että 40 prosentille nuorista on 23-vuotiaana epäselvää, keitä he ovat. Nuoruus alkaa entistä aikaisemmin ja kestää entistä pidempään.
Joulukuun alussa Marttinen pitchaa tutkimusideaansa Slushissa. Haaveena on laajentaa tutkimusta kansainvälisen aineiston avulla. Identiteetin etsiminen ei ole kulttuurisidonnaista.
Identiteetillä tarkoitetaan käsitystä siitä, kuka minä olen ja mitä minä haluan elämältä ja tulevaisuudelta.
Aikaisemmin psykologiassa identiteetin ajateltiin olevan lähes valmis 18-vuotiaana. Nykyään ymmärretään, että ihminen saattaa olla vielä kolmekymppisenäkin aivan pihalla. Hukassa oleminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että identiteetti on epäselvä vielä pitkälle aikuisuuteen.
Mistä nykyinen identiteetin epäselvyys sitten johtuu? Marttinen selventää.
1.Hyvinvointia on liikaa
Hyvinvoinnin määrä liittyy selkiintymättömään identiteettiin. Kun on paljon resursseja, ihminen menee sekaisin. Mahdollisuudet näyttäytyvät kaaoksena. Ennen oman polun löytäminen oli helpompaa, kun vaihtoehtoja oli vähemmän. Milloinkaan aikaisemmin ei myöskään ole ollut aikaa pohdiskella identiteettiä ja minuuden kysymyksiä näin paljon.
2. Epävarmuus tulevasta
Nuorille tulevaisuus näyttää läpikotaisin sumealta. Joka paikasta tulee signaalia siitä, ettei ole varmuutta työpaikasta tai siitä, onko omaa alaa edes olemassa kymmenen vuoden päästä. Tavoitteita ei voi asettaa mihinkään, koska mikään ei ole pysyvää. Tulevaisuus tarjoaa vain epävarmuustekijöitä. Oman tulevaisuuden ohella ilmastonmuutos horjuttaa koko maapallon tulevaisuutta.
3. Huolestunut ilmapiiri
Keskustelu käydään huolista käsin, toivoa luodaan liian vähän. Murehtiminen ja huolista puhuminen ei edistä hyvinvointia. Ääneen ei esimerkiksi sanota sitä, että etsiminen kuuluu elämään. Nuorten tukeminen ulkoistetaan psykologeille. Marttisen mukaan emme ymmärrä sitä, että nuori etsii itseään koko ajan joka kohtaamisella, niin kotona kuin koulussakin. Kaikissa ympäristöissä pitäisi löytyä tukea oman identiteetin etsimiselle.
4. Yksilökeskeisyys
Marttinen huomasi tutkimuksessaan, ettei muodissa oleva self help ole identiteetin etsimisessä oikea suunta. Itseensä keskittyminen ei tuo onnea. Oman navan ympärillä pyöriminen sumentaa silmiä ympäristössä tapahtuvilta asioilta, joihin voisi tarttua. Jos tavoitellaan vain sitä, että tulisi onnelliseksi tai paremmaksi ihmiseksi tai että pääsisi eroon masennuksesta, ihmiseltä puuttuu kokonaan selkeä päämäärä.
Mitä voidaan tehdä?
Tärkeintä on luoda itselleen konkreettisia tavoitteita. Sellaisia ovat esimerkiksi koulutuksen saaminen loppuun, harrastuksessa menestyminen tai matkalle lähteminen. Tavoiteltavan asian tulee olla jotain oman itsen ulkopuolelta. Onnellisuuden epämääräistä etsimistä Marttinen ei suosittele. Oma identiteetti alkaa selkiintyä tekojen kautta. Esimerkiksi ”mä olen sellainen, joka tekee tiistaisin vapaaehtoistyötä” voi olla hyvä alku.
Marttinen vetoaa myös keskustelukulttuuriin. Nuoret vertailevat helposti itseään toisiinsa. Jos on eksyksissä, voi näyttää siltä, että kaikilla muilla on selkeä suunta. Jos asioista puhuttaisiin avoimesti, identiteetin etsimisestä ja oman suunnan hakemisesta tulisi tavallista.
Jos nuoria kuunneltaisiin, haahuilu ei aiheuttaisi samanlaista hätää kuin nyt. Asioihin löytyy usein jonkinlainen ratkaisu ja elämälle suunta. Toistemme kohtaaminen ja kuuleminen on Marttisen mukaan kaikkien vastuulla.
Identiteetin muodostaminen jatkuu läpi elämän. Kriisi tai muuttunut elämäntilanne saattaa laukaista koko prosessin uudelleen tai sekoittaa pakkaa jollain elämän osa-alueella. Elämä onkin jatkuvaa oman identiteetin rakentamista ja kirkastamista.
KulttuuriCocktail kysyi kolmelta eri ikäiseltä kulttuurialan ihmiseltä, mitä mieltä he ovat omasta identiteetistään.
Jere Ristseppä, 18
nuorisoalan opiskelija, näyttelee toisen pääroolin elokuvassa Hölmö nuori sydän
Minulla oli lapsena outo fantasia, että haluaisin olla merivoimien erikoisjoukoissa. Sitten tajusin, ettei pää tulisi kestämään sellaista. Yläasteella opo ja erityisopettaja kannustivat minua hakeutumaan nuorisotyöhön. Helsingissä ei silloin voinut opiskella sitä, joten menin kahdeksi vuodeksi autoalalle. Silloin en ollut täysin varma, mitä haluan tehdä. Se touhu ei maistunut.
Viime vuonna Helsinkiin tuli kasvatus- ja ohjausalan toimipaikka, ja tiesin saman tien, että haluan sinne. Siellä on tosi hyvä meininki, ja viihdyn hyvin.
Minua kiinnostaa nuorten kanssa työskentely, koska itselläni on ollut suhteellisen paljon ongelmia. Olen hölmöillyt aika paljon ja haluan auttaa nuoria, joilla on samanlainen tilanne. On paljon nuorisotyöntekijöitä, jotka eivät tiedä, mistä he puhuvat. He ovat vain käyneet koulut ja saaneet paperit käteen.
Hölmö nuori sydän -elokuvassa oleminen oli todella hyvä kokemus. Lähdin aluksi “puoliksi läpällä” koekuvauksiin, koska ilmoituksen kuvaus sopi minuun hyvin. Toiseksi viimeisissä koekuvauksissa oli mukana ammattilaisia, ja ajattelin, että nyt pelini on pelattu.
Kun sain puhelun siitä, että minut valittiin rooliin, olin Hesburgerissa kavereitteni kanssa. Menin ihan sekaisin ja aloin huutamaan siellä. Se oli todella palkitseva fiilis. Ajattelin, että vihdoin olen saanut jotain aikaiseksi.
Kun näin valmiin elokuvan ensimmäisen kerran, se oli aikamoista ähkimistä ja puhkimista. Mietin vain mitä olisin voinut tehdä paremmin. Toisella kerralla katsominen oli helpompaa. Nyt olen jo aika ylpeä itsestäni ja tyytyväinen lopputulokseen.
Tuntuu hyvältä, kun olen saanut paljon kehuja eri ihmisiltä, myös tuntemattomilta.
En mieti tulevaisuutta kovinkaan paljon. Jos saan työpaikan nuorisoalalta ja mahdollisesti näyttelijän hommatkin jatkuisivat, niin se olisi hyvä.
Uskon, että jos jaksaa yrittää ja on motivaatioita, niin on mahdollisuus ihan mihin vaan.
Mielestäni nuoret eivät ole mitenkään erityisen hukassa. On nuoria, jotka ovat hukassa ja on nuoria, joille on selvää, mitä he haluavat tehdä. Ihan samalla tavalla kuin on aikuisia, jotka ovat hukassa.
Seksikäs-Suklaa, 26
mediapersoona, tubettaja, juontaja, artisti
Löysin oman juttuni tavallaan jo 7–8 -vuotiaana. Taisin katsoa Arnold Schwarzeneggerin elokuvan Terminator 2 ja tuli sellainen olo, että haluan myös näytellä. Ajattelin alitajuisesti varmaan, että minäkin pystyn tuohon, jos Arnold pystyy.
Fudisaikoinani luin Zlatanin elämäkerran ja se vaikutti minuun. Otin selvää muistakin tähdistä, jotka ovat ponnistaneet nollasta. Esimerkiksi Will Smithillä ei ollut mitään näyttelijän taustaa. Nämä tarinat kannustivat minua.
Peruskoulun jälkeen opiskelin ammattikoulussa matkailua. Kun valmistuin, tuli sellainen olo, että hitto olen hukassa. Mietin, olenko valinnut ihan väärin ja menikö minulla aikaa hukkaan.
Koulussa ei opeteta tavallisen elämän asioita, esimerkiksi sitä, miten verotiedot laitetaan. Siellä opetetaan ihan turhia asioita, joita ei tarvita elämässä. Ammattikoulussa oli yksi yrityskurssi, mutta mielestäni niitä asioita voisi opettaa jo yläasteella.
Videoiden ja musiikin tekeminen lähti kaveriporukasta. Kävin silloin tällöin töissä, että sain rahaa, mutta kaikki vapaa-aika meni kuvaamisen. Uskoin, että jonain päivänä kaikki se työ palkitaan. Muut nauroivat minulle, että menisit nyt oikeisiin töihin, ja miten aikuinen mies voi tehdä päivät pitkät jotain tämmöistä. Nykyisin tienaan videoilla hyvin.
Sain tukea ystäviltä ja saan edelleen. Ystävät pitävät hengissä tämän jutun.
Olen huomannut, että meitä nuoremmilla ystävien tuki on todella isossa roolissa. Näin yhtenä päivänä Kampissa noin 35 nuorta räppäämäässä yhdessä. En kokenut mitään sellaista omassa lapsuudessani.
Minulla on työn suhteen selkeät tavoitteet. Haluan tehdä musiikkia ja kirjoittaa todella hauskoja sketsejä. Haluan päästä näyttelemään ja tarjota myös muille mahdollisuuksia.
Joskus olisi kiva perustaa perhe, mutta en ole varma onnistunko ikinä siinä. Pitäisi löytää ihminen, joka ymmärtää minua. Suhteen ja työn tasapaino olisi haastavaa. Kun tekee tosi paljon duunia, pitkän työpäivän jälkeen haluaa lähteä kavereiden kanssa jonnekin. Siinä on ehkä minun identiteettiongelmani.
Iisa, 39
laulaja-lauluntekijä
Identiteetti on aika peruskäsite minulle. Mietin sitä todella paljon. Minulle identiteetti tarkoittaa sitä, mitä on ihmisen aito sisin. Uskon siihen, että sen tavoittaminen on kaiken avain ja ydin.
Minusta tuntuu, että oma identiteettini on jollain tavalla aina järjestänyt itseään ja etsinyt itselleen tilan. Se on saanut elää ja mukautua.
Tupsahdin musiikkialalle vahingossa, eikä minulla ollut minkäänlaista strategiaa tai suunnitelmaa. Olen ajatellut, että se oli lopulta aika hyvä asia. Kaikki meni luonnollisesti, enkä ole koskaan miettinyt esimerkiksi omaa brändiäni musiikintekijänä.
Tietenkin minulla on ollut myös hukassaolon hetkiä.
Esimerkiksi nyt, kun levy tuli ulos. Minulla on sellainen leimallinen piirre, että kun levy on julkaistu, tyhjenee pöytä totaalisesti. Siinä hetkessä ajattelen aina, että tämä oli minun viimeinen levyni. Jollain tavalla se ajatus on läsnä, etten tiedä tuleeko jatkoa. Se liittyy identiteetin haavoittuvaisuuteen.
Silloin, kun jäin kokonaan musiikkialalle viestinnän tehtävistä kahdeksan vuotta sitten, nämä kysymykset olivat vahvasti läsnä. Ennen lapsia ehdin olla päivätöissä ja tehdä iltaisin ja viikonloppuisin musiikkia. Kun tuli lapsia, piti miettiä, miten tämä homma oikein menee.
Se, että luovuin päivätyöstä, oli vahva “statement” identiteettini puolesta. Olen todella onnellinen siitä päätöksestä. Vaikka taloudellisesti se ei ollut kannattava ratkaisu, valinta on kantanut minua.
Parikymppisenä minulla oli identiteetin suhteen pari melko raskasta vuotta. Halusin kirjoittaa ja tehdä elokuvia, mutta se ei siinä vaiheessa vielä kiteytynyt. Tein vähän kaikkea. Työskentelin feissarina, kultasepänliikkeessä, Uffissa ja ties missä.
Noin 25-vuotiaana löysin musiikkihommat. Olen kuvaillut sitä niin, että tuntui kuin omasta asunnosta olisi yhtäkkiä löytynyt uusi huone. Että ai täällä on tämmöinenkin!
Se oli ratkaiseva käänne. Löysin omalle luovuudelleni kanavan, joka tuntui yllättävältä ja ihanalta.
Uskon, että jos on oikean asian äärellä ja jaksaa odottaa ja kokeilla, niin jossain vaiheessa alkaa tapahtua. Tällä hetkellä haaveilen kirjoittamisesta. Olen palannut käsikirjoittamisen pariin.
Olen miettinyt sitä, kuinka hurjat paineet nuorilla nykyään on. Minusta tuntuu, että identiteetin etsiminen on entistä haastavampaa. Satuin syntymään siinä mielessä suotuisaan aikaan. Olen saanut elää pumpulissa niiden paineiden osalta, mitä nykyisillä parikymppisillä on.
Elina Marttinen pitchaa tutkimusideaansa Slushin Skolar Award -kilpailussa 5.12.
Juttu on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jolla halutaan tukea nuorten hyvinvointia. Lisää aiheesta yle.fi/sekasin
