Hyppää pääsisältöön

Pimeä tie kuunvalossa.




Pimeä tie kuunvalossa.
Kuva: Aleksis Kamu
kuvituskuvat

Keskiluokkaisen perheen tytär pääsi aikuisena takaisin kiinni elämään ja yhteiskuntaan, mutta tie oli pitkä ja kivinen. Sen jälkeen alkoi pelko oman lapsen syrjäytymisestä. Rakel ja Kasper kertovat tarinansa omista näkökulmistaan.

Rakel

Olen keskiluokkaisen perheen keskimmäinen lapsi. Rahasta ei ollut puutetta, pöydässä oli aina ruokaa ja äiti siivosi ahkerasti. Ulospäin olimme varmasti ongelmaton, tavallinen 60-luvun perhe.

Alaluokilla olin todella hyvä kaikessa, opettajat nostivat mut koko ajan esimerkiksi ja sain etuoikeuksia. Kerrankin meille jaettiin virsikirjat ja luonnollisesti mulle annettiin se ensimmäisenä. Menestys ja pärjääminen kuitenkin suututti luokkakavereita ja lopulta he romuttivat mun kaikki ylpeydenaiheet. Sen jälkeen alkoi kiusaaminen. Olin pyöreä lapsi ja myös sen takia hyvä kiusaamisen kohde.

Kotona meillä ei puhuttu. Ei varsinkaan virheistä tai ongelmista.

Kotona meillä ei puhuttu. Ei varsinkaan virheistä tai ongelmista. Isä oli hyvin kunnianhimoinen. Minusta, perheen ainoasta tytöstä, haluttiin suvun ensimmäinen yliopisto-opiskelija. Mua kuitenkin kiinnosti kuvataide. Yksi maikka kehottikin hakemaan kansanopistoon. Mulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja: kotona mua kiristettiin lukioon, vaikkei sitä ääneen sanottukaan. Tajusin 16-vuotiaana, että mun pitää totella. Jos olisin mennyt opistoon, olisin menettänyt kaiken tuen kotoa. Enkä sen ikäisenä olisi mitenkään pärjännyt omillani. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että olisin tarvinnut perheeltä enemmän huomiota. Imin itseeni kaikki perheen tunnetilat. En saanut olla sellainen kuin olin. Olin empaattinen ja herkkä.

Tajusin varhain olevani erilainen kuin muut. Aloin kapinoida: kymmenenvuotiaana sytytin ekan röökin ja 12-vuotiaana vedin ekat kännit. Päihteet loksahtivat mun elämässä hienosti kohdilleen. En vieläkään ymmärrä, miten se oli mahdollista, sillä meillä oli todella ankara kuri ja kontrolli kotona. Mutta vanhemmat väittävät, etteivät he huomanneet mitään. Eivät muka tajunneet. Meidän talo oli kaksikerroksinen ja mut veljineen oli laitettu omaan tilaan alakertaan. Oma sisäänkäynti mahdollisti kaikenlaista, vaikka meidän pitikin tulla yläkerran kautta kotiin. En liikkunut kouluporukoissa, vaan kovisten, erilaisten ihmisten, kuin mitä kotoa löytyi. Halveksin porvarillisuutta ja se tunne jäi päälle. Tajusin, että mun paikka oli marginaalissa.

Lukion suoritin hampaat irvessä. Se oli mulle kova paikka. Alkoholi oli kuvassa mukana jo isosti, eikä kukaan puuttunut siihen. Mulle se oli täysin normaalia, varsinkin kun kaverit oli mua paljon vanhempia. Sain kuitenkin C:n paperit ja 19-vuotiaana muutin töihin Helsinkiin. En olisi pärjännyt yliopistossa, sillä se kulttuuri oli mulle täysin vierasta. Ylisukupolven periytyvää opiskelukulttuuria ei meidän suvussa ollut. Yksi syy asioiden pieleenmenossa olivat itsetunto-ongelmat. Vaikken sitä silloin syyksi ymmärtänytkään.

27-vuotiaana tapasin lasteni isän. Esikoinen syntyi vuotta myöhemmin. Ex-mieheni muuttui pikkuhiljaa väkivaltaiseksi. Se raaistui alkaen tönimisestä ja samalla se sekä normalisoitui ja traumatisoi vahvasti niin, etten tajunnut tai tiennyt enää miten siitä pääsisi pois. Väkivalta oli ensimmäisinä vuosina fyysistä, ja muuttui sitten henkiseksi. Muutimme perheenä toiselle paikkakunnalle, eikä mulla ollut siellä yhtään ystävää. Eikä kukaan tiennyt väkivallasta mitään. Eivät edes lapset. Vaikka me puhuttiin aina avoimesti lasten kanssa kaikista asioista, niin väkivaltaa en koskaan maininnut. Turvakodeissakin olin yksin. Ja syrjäydyin aina vain lisää. Toisen lapsen saatuani sain väliasunnon, jonne muutin lasteni kanssa. Lasten isä kosti eron Kasperille hylkäämällä hänet. Olin ihan ulkona yhteiskunnasta. Toivottavasti tänä päivänä turvakotien asiakkaille nimetään tukihenkilö, koska silloin niin ei tehty.

Poikani oli hyväntuulinen lapsi, hän hymyili aina herätessään. Kaikki rakastivat Kasperia.

Poikani oli hyväntuulinen lapsi, hän hymyili aina herätessään. Kaikki rakastivat Kasperia.

Muutimme vihdoin omaan kotiin, kun Kasper oli 3-4-vuotias. Olin yksin hoitanut lapsia monta vuotta, 24/7. Sitten aloin juomaan, tissuttelusta se lähti. Kävin koko ajan töissä, mutta vapaa-aika kuluikin sitten asuinalueen baarissa. Tapasin miehen, jolla oli alkoholiriippuvuus. En kuitenkaan kokenut häntä päihdeongelmaiseksi, ja me mahdollistimme toistemme juomisen. Jätin Kasperin esikoisen hoitoon ja menin itse kapakkaan. Tilanne pääsi niin pahaksi, että ystävät uhkasivat lastensuojeluilmoituksen tekemisellä. Aloin käydä A-klinikalla ja pääsin kokonaan irti alkoholista 2005-2006. Sen jälkeen mulle iski paha masennus. Kävin terapiassa ja sain lapsille tukiperheen.

Kasper aloitti alakoulussa terapian ja minä sain tukea vanhempainohjauksesta. Kasperin terapiasta kerrottiin koulussa avoimesti, mutta silti hänestä tuli kiusattu. Poika lohdutti itseään syömällä – ja lihoi. Ystävistä jäi jäljelle kaksi, mutta he ovat sitäkin parempia, vielä tänäkin päivänä. Kasper sulkeutui huoneeseensa, söi herkkuja ja pelasi.

Kymmenvuotistarkastuksessa viisas lääkäri sanoi, että nyt tähän Kasperin ylipainoon on puututtava. Pituuskasvu korjaisi ylipainon, kunhan ruokavalio ja liikkuminen saadaan kuntoon. Ja näin tehtiin. Muutin meidän ruokailutavat ja pakotin pojan lenkille. Voi sitä vihan määrää… Ulkonäöllä ei saisi olla väliä, mutta sillä vain on.

Koulussa kukaan ei puuttunut kiusaamiseen ja se jatkui yläkouluun asti. Sitten tuli muutos. Rehtori soitti mulle kerran töihin ja kertoi, että Kasperin housut oli vedetty alas. Jo toisen kerran. Itkin puhelimessa ja viisas rehtori totesi, että tästä tehdään nyt loppu. Näin myös kävi ja Kasper sai käydä koulun loppuun rauhassa. Hän on selvinnyt parin luottokaverin ja pelien avulla – mutta ilman aikuista.

Kasper sulki minut ulkopuolelle. Tajusin, ettei hän kerro mulle enää mitään. Yritin kysyä, mutta Kasper sanoi, etten halua puhua sulle. Se tuntui hirveältä. Tätä jatkui monta vuotta, 13-vuotiaasta täysi-ikäiseksi saakka. Katsoin vierestä, kun lapsi vain luisui pois luotani. En voinut tehdä yhtään mitään. Huoneen ovi oli suljettu, enkä päässyt Kasperin maailmaan.

Sitten hän meni protuleirille ja jotain tapahtui. Kasperille avautui uusi maailma, hän sai vertaistukea ja voimakkaan ystäväpiirin. Meidän puheyhteyskin palasi, mutta välit olivat myrskyisät. En itse muista sitä, mutta esikoisen mukaan me syötiin eri huoneissa, raivottiin koko ajan ja riideltiin. Välit kuitenkin parantuivat hiljalleen.

Aikuistuessaan esikoiseni aloitti terapian masennuksen takia. Tajusin silloin, että mun on pakko avautua kaikesta, jotta hän pääsee käsittelemään omia traumojaan. Se keskustelu oli shokki kaikille.

2010 olin raitis, selvinnyt masennuksesta terapian avulla ja opiskelu alkoi houkuttaa. Hakeuduin kädentyön alalle, sain uuden ammatin ja uudet työkalut elämään. Omien vanhempien kanssa asiat on nyt käyty läpi. Emme ole kovin hyvissä väleissä, mutta ymmärrys on tullut katkeruuden tilalle. Äidin vakava sairaus muutti lopulta kaiken.

Olen onnistunut katkaisemaan oman perheeni kohdalla sukupolvien kirouksen. Meidän perheessä pyydetään anteeksi, tunnustetaan virheet ja puutteet, tuetaan toisia ja puhutaan. Sekä annetaan anteeksi. Kasperista olen vieläkin huolissani: pelkään, ettei hän näe kaikkea potentiaaliaan, vaan sortuu alisuoriutumiseen. Mutta nautin suunnattomasti siitä, kun Kasper tuo kavereitaan pajalleni ja sanoo olevansa ylpeä minusta.

Kasper

Mun lapsuuden iso teema on ollut isä. Tai sen puute. Isä lähti, kun olin kolme, eikä sen jälkeen olla nähty. Mulla ei ole mitään muistikuvaa isästä. En muista edes hänen kasvojaan. Muistan vain sen, kun isä piti mua kainaloista ja pyöritti ilmassa olkkarissa. Oon aina kokenut surua isättömyydestä. Ihailin kavereiden isiä ja pyrin viettämään heidän kanssaan aikaa. Olin tosi mustasukkainen kavereille niiden perheistä.

Ruoka on ollut mulle aina tärkeää. Nyt mulla on kokin ammattitutkinto. Olin ala-asteella isompi ja siksi mua kiusattiin. Rakastin metallimusaa, eikä sekään oikein mennyt muille läpi alakoulussa. Olin muutenkin kai erilainen. Mun oli vaikea löytää kavereita, jotka olis hyväksyneet mut. Aloin saada ahdistuskohtauksia. Käänsin esimerkiksi sängyllä kylkeä ja kuulin kaikki äänet tosi kovina. Niinku joku peiton kahinakin kuulosti ihan sairaan kovalta. Se oli aika rajua sellaselle pikkujonnelle. Kävin näistä syistä terapiassa 3-4 vuotta. Tai enhän mä ymmärtänyt, että mistä on kyse, mä vaan kävin pelaamassa lautapelejä kaksi kertaa viikossa ja siinä samalla juteltiin.

En kertonut opeille kiusaamisesta, enkä äidille.

En kertonut opeille kiusaamisesta, enkä äidille. Ei se olis voinut tehdä asialle mitään. Ehkä jopa pahentaa sitä. Mulla oli pari kaveria, jotka kyllä tiesi, mut me oltiin lapsia! Ei kukaan meistä tiennyt, mitä ois voinut tehdä. Kiusaamista jatkui yläasteelle saakka, kunnes rehtori sai sen loppumaan.

Ala-aste oli mulle raskasta aikaa; isä, paniikkikohtaukset, kiusaaminen… Harkitsin siinä kuudennella itseni tappamista. Mun äiti ja isä ovat alkoholisteja. Muistan, kuinka äiti joskus tuli kotiin, eikä pysynyt pystyssä, vaan törmäili seiniin. Mun sisko huolehti musta tosi paljon. Motkotin aina äidille kaikista päihteistä. Nyt se on musta huolissaan, jos joskus juon kaljaa. Päihteet on tehneet mun elämästä erilaista. Mun tietääkseni äidillä ei ole nyt mitään suhteita, mut ennen ympärillä pyöri sellaisia kännisiä ukkoja. Ne oli ällöttäviä. Ja pelottavia.

Koen, etten saanut tarpeeksi tukea, siksi olen opetellut pärjäämään itse. Oon aina tykännyt pelata. Meillä oli kotona tietokone ja siitä maailmasta tuli mulle pakopaikka. Viehätys peleihin alkoi Bionicleistä. Niiden mukana tuli sellaisia peliromppuja. Jossain vaiheessa sain koneen omaan huoneeseen ja PS2:n. Ostin myöhemmin itse PS3:n. Koska mulla ei ollut kavereita, niin pelasin paljon ja sain sitä kautta tuttuja. Nyt pelaan enemmän mun oikeiden kavereiden kanssa.

Mut äiti pelkäs, että syrjäydyn. Äiti ärsytti mua. En koe, että se olis yrittänyt päästä mun maailmaan. Se vaan halus, että tekisin jotain muuta. Mutta se oli ainoa juttu, mikä musta tuntui hyvältä. Sit äiti pakotti mut liikkumaan. Me käytiin lenkeillä ja pelattiin yhdessä sulkapalloa. Uimassa kävin kaks kertaa viikossa. Inhosin sitä, enkä ui vieläkään. Olis ehkä ollut parempi laittaa mut harrastamaan jotain, mikä ois ollut mun juttu. Nykyään boulderoin tai käyn kesäisin kaverin faijan jengin kanssa pelaamassa futista. Ois ollu hyvä, jos joku olis selittänyt mulle, miks mun pitää pelata vähemmän. Mut äitikin on aina ollut huono selittämään asioita. Elämä muuttui 15-vuotiaana, kun menin protuleirille. Tajusin, että mä olen arvokas. Musta tykätään. Mä merkitsen.

Viime kesänä sain vanhoja kuvia isästä. Samana päivänä sain tietää isän väkivaltaisuudesta.

Viime kesänä sain vanhoja kuvia isästä. Samana päivänä sain tietää isän väkivaltaisuudesta. Olin itse ihan vitun shokissa. Mä olen pasifisti, eikä väkivalta ole mun mielestä oikeutettua. Olin miettinyt isän lähtöä paljon itsekseni ja tullut siihen tulokseen, että olen pettynyt, mutta isä ei ollut paha. Ja sitten se olikin pahoinpidellyt äitiä. Olisin halunnut tietää asiasta aiemmin. En tosin tiedä, olisiko se muuttanut asioita jotenkin. Siskosta mä olen enemmän huolissani, koska hän näki sitä väkivaltaa. Oon kuulemma kymmenenvuotiaana puhunut isän kanssa puhelimessa. En muista siitä mitään, mutta kuulemma molemmat itkettiin koko puhelun ajan. Yritin viime kesänä ottaa isään yhteyttä, mutta en saanut.

Nyt olen tyytyväinen siihen, miten elämä on mennyt. Meidän perhe ei ole se kaikkein perinteisin. Mä olisin varmaan erilainen ihminen, jos mulla olis ollut kotona sellainen VAHVA, MIEHEN MALLI. Hyi helvetti. Oon tosi kiitollinen äidille, se teki meidän kanssa hyvää duunia. Auttoi aina ja tuki just siinä, mitä olen halunnut tehdä. Eikä se koskaan sanonut pahaa sanaa isästä.