Flinkkilä & Tastula: Mitä masennus puhuu?

Alakulo tarkoittaa, että pysähdy hyvä ihminen! Alakulo on kuin tomera sukulaistäti, joka tulee kutsumatta kylään ja komentaa sinua pohtimaan, että mikä elämässä mättää ja mitä aiot tehdä sille. Jos et tottele, tuon kaverin kylään ja sen nimi on masennus.

Kirjailija, pappi ja terapeutti Miia Moisio on Anne Flinkkilän vieraana Flinkkilä & Tastula- ohjelmassa ja yhdessä psykiatrian erikoislääkäri Juha Lehden kanssa. He pohtivat sitä, mistä on kysymys kun puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeistä ja masennuksesta on tullut uusi kansantauti.

– Laskeuduin hitaasti, askel askeleelta, rappunen rappuselta kohti pimeää, kylmää kellaria. Siellä pohjalla makasin väsyneenä ja yksinäisenä, hukassa itseltäni. Näin kuvaa masennusta pappi ja terapeutti Miia Moisio, joka todellakin tietää, mistä puhuu.

Hän nimittäin kärsi masennuksesta 30 vuotta, ensimmäiset oireet tulivat jo varhaisteininä, mutta siihen aikaan ei lasten masennusta tunnettu saati osattu hoitaa.

Jokainen voi parantua masennuksesta

Miksi taas puhutaan masennuksesta, voi joku vaikeroida. Miia sanoo yllättäen, että masennuksesta ei vieläkään puhuta riittävästi, ja hän haluaa tuoda nimenomaan toivon viestiä: moni parantuu. Niin Miiakin parantui.

Kahden pojan äiti on nyt koulutustaan vastaavassa papin työssä ja auttaa lisäksi terapeuttina muita ihmisiä.

Voiko masennuksella olla joku tarkoitus? – Kyllä voi, sanoo psykiatri Juha Lehti. Hän sanoo, että jos ei puhuta vakavasta masennuksesta vaan alakulosta, niin se on tarpeellinen, suorastaan elintärkeä tunne.

– Alakulo on kuin tomera sukulaistäti, joka tulee kutsumatta kylään ja komentaa sinut pohtimaan että mikä elämässä mättää ja mitä aiot tehdä sille. Jos et tottele, tuon kaverin kylään ja sen nimi on sitten masennus. Eli alakulon tarkoitus on pysäyttää ihminen, sanoo Juha Lehti.

Masennus on kuin turvallinen peitto

Miia sanoo, että hänen alakulonsa alkoi kehittyä masennukseksi ylioppilaskeväänä, kun oli kirjoitukset, lähtö ulkomaille au pairiksi, ero poikaystävästä, vaarin kuolema. Suuria muutoksia, joihin liittyi menetyksiä, ja joita Miia ei osannut käsitellä.

Hän sai diagnoosin vakavasta masennuksesta ja tunnollisena tyttönä kävi psykoterapiassa, söi jonkun verran lääkkeitäkin. Miia sanoo, että masennuksesta tuli kuin turvallinen peitto, johon kääriytyä.

Hän sanoo, että ajan mittaan kehkeytyi vähän sama tilanne kuin voikukkia kitkettäessä: jos juurta ei saada pois, se kasvaa aina uudestaan. Masennus uusiutuu helposti, jos sen juurisyihin ei päästä.

Ja sitten voi käydä niin, että masentunut ei enää tiedä, mitä olisi ilman masennusta. Siitä on tullut identiteetti ja tapa reagoida.

Muutokseen työkaluja

Mutta eikö ole julmaa sanoa masentuneelle ihmiselle, että masennus on mahdollisuus? Juha sanoo, että yllättävän moni hänen potilaistaan toteaa, että juu näin on ja toivoo nimenomaan työkaluja muutoksen toteuttamiseen.

Joskus pitää lähteä, se pätee esimerkiksi työuupumiseen. Paluu samoihin olosuhteisin, samaan paikkaan, ei irrota sitä voikukan juurta.

Irti masennuksesta hyvillä työkaluilla

Mikä sitten oli se oivallus, joka auttoi Miian ylöspäin niitä kellarin pimeitä rappuja? Hän sanoo, että kaikki tapahtui hiirenaskelin, mutta yhden hetken hän muistaa selvästi.

Eräänä aamuna, muutama vuosi sitten heräsin ja tajusin, että olen väsynyt sairastamaan, hän sanoo. Tuli sellainen ahaa-elämys, että tämä onkin jotenkin minun käsissäni, että voin tehdä asialle jotakin.

Ja Miia alkoi tehdä. Hän sanoo, että eniten apua hän sai homeopatiasta ja mindfulness-harjoittelusta, läsnäolon opettelusta. Masentunut Miia oli kohdellut itseään huonosti, rääkännyt syömättömyydellä, käyttänyt liikaa alkoholia.

Elämäntapojen kunnostaminen toi hallinnan tunnetta ja pala palalta Miia alkoi voida paremmin. Lapsuuden haavat oli putsattava, oli annettava anteeksi, myös se, että kaikkea ei voi antaa anteeksi.

Kokemuksensa Miia kirjoitti kirjan nimeltä Toivon kirja masennuksesta ja toivo onkin hänen tärkein sanomansa.

Yksinpärjäämisen perinne

Juha ja Miia pohtivat meidän suomalaisten yksinpärjäämisen perintöä. Onko sitten sotien, köyhyyden vai nopean kaupungistumisen peruja, mutta olemme aina ihannoineet yksin pärjäämistä ja siksi avun pyytäminen on vaikeata.

Juha muistuttaa myös, että yksinpärjäämisen kiroihin kuuluu usein normaalien ja terveiden tunteiden tukahduttaminen. On ihan ok tuntea pelkoa, surua, vihaakin.

Miia puhuu myös vihasta ja sanoo, että vihan tarkoitus on suojella meitä, asettaa rajoja ja poistaa roskia sisäpuolelta. Se on joskus oikein hyvä tunne.

Mutta miten sitten rakentaa sellaista tukevaa yhteisöllisyyttä, ettei oltaisi niin yksin ja yksilöitä? Miian neuvo on oma heimo.

Että hakeutua sellaisten seuraan, joiden kanssa saa olla oma itsensä, joiden kanssa tuntee olevansa kotona. Heimossa voi kokea hyväksyntää ja antaa sitä myös muille. Se kantaa ja antaa turvaa.

Masennus on voitettavissa ja jokaisella on toivoa.