Tuula Viitaniemi
Yle
Homoäiti vie syvälle yhden äidin arkeen, sen iloihin ja ahdistuksiin, pieniin hetkiin, joissa voi olla kätkettynä suurta draamaa. Heini Junkkaalan tarinaa ja tekstiä kertoo näyttelijä Katja Küttner.
Näyttämöllä on muutama mikki, tuoleja ja joitakin ääniefektien tekemiseen tarvittavia kapistuksia.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala nousee Kansallisteatterin Omapohjan lavalle, toivottaa katsojat tervetulleeksi, kuulemaan väläyksiä hänen, kahden lapsen homoäidin elämästä.
Hänen työtoverinaan ja tulkkinaan on näyttelijä Katja Küttner.
Seuraavan vajaan parituntisen ajan katsomo elää mukana yhden äidin, hänen puolisonsa ja kahden lapsensa iloissa ja ahdistuksissa, arjen nuhjussa ja draamassa.
Sattumoisin olin pari päivää ennen Homoäidin ensi-iltaa lukenut loppuun Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Esitys rinnastuu siksi mielessäni vahvasti Knausgårdiin, joka hänkin kaunistelematta kuvaa omaa isyyttään.
Knausgård kirjoittaa romaaninsa kuudennen osan sivulla 1055 pyrkineensä ”yksittäisen ihmisen todellisuuden mahdollisimman vilpittömään kuvaamiseen”. Myös Heini Junkkaala tuntuu pyrkivän samaan, mutta tiukemmin ja rajatummin tietysti. Nyt aiheena ei ole koko elämä, vaan äitiys.
Henkilökohtaisen ja toden korostaminen korostuu ohjaajan kaikissa valinnoissa: katsojan ja tekstin väliltä on pyritty poistamaan seinät ja muutkin esteet. Toki – Homoäiti ei ole romaani tai dokumentti vaan teatteriesitys – Junkkaala tarvitsee tarinansa välittäjäksi näyttelijän, taitavan näyttelijän, sellaisen kuin Katja Küttner.
Mutta illuusioita ei rakenneta, roolihenkilöitä ei ole. Illuusiottomuutta korostetaan jopa lavastuksen puuttumisella. Esitys toteutetaan Lista-näytelmän lainalavasteissa.
Mikrofonit ovat paikalla, jotta Küttner voi käyttää ääntä eri tavoilla, vahvistusta hän ei pienessä tilassa äänelleen kaipaisi.
Puhe ei suinkaan ole koko ajan samanlaista: Küttner vie äänellään katsojaa eri tilanteisiin, tiloihin ja mielensisäisiin maailmoihin. Miten paljon pystytäänkään ilmaisemaan ihan vain ihmisen äänellä!
Illuusioita ei rakenneta, roolihenkilöitä ei ole.
Ohjaaja Junkkaala kipuaa välillä näyttämölle tekemään ääniä tai roudaamaan tavaroita, ja heittää sanan tai pari näyttelijälle. Ohjaaja osallistuu esitykseen, mutta on myös yksi katsojista, joka reagoi siihen, miten näyttelijä hänen kokemuksiaan kertoo. Toki kaikki repliikit, myös Junkkaalan omat, on käsikirjoitettu, eikä katsoja lopulta voi tietää, mikä on totta ja mikä tarua.
Jännittävä olisi nähdä, miten läpikotaisin henkilökohtainen esitys muuttuisi, jos joku muu ohjaaja tarttuisi tekstiin ja tekisi siitä oman tulkintansa.
Homoäidin jälkeen olen täysin voipunut, jotenkin sydän mykkyrällä. Ihan tällaista tunnetta ei teatteri ole minussa synnyttänyt.
En ole uuvuksissa esityksestä, sitä ei ollut raskasta katsoa, päinvastoin. Homoäidissä on paljon naurua.
Olen uupunut siitä, kuinka syvälle olen hetkeksi päässyt kiinni omaan elämääni, vuosiini äitinä.
Homoäidin jälkeen olen täysin voipunut.
Kun tarinassa ollaan raskaana, synnytetään tai imetetään, muistan ruumissani omat kokemukseni. Kun näyttelijä kertoo, kuinka siivosi kissanhiekkaa lapsen käsistä, tunnen rakeisen ja haisevan hiekan sormissani: tosiaan, myös minun lapseni keksi ruveta leikkimään likaisella kissanhiekalla.
Kun kertomus vie sukulaisten kuolinvuoteille, muistan miltä mummovainajani poski tuntui, millaista oli seistä poikani kanssa isäni kylmenneen ruumiin äärellä.
Niin se kai on: kun elämäänsä elää, sitä ei usein näe. Homoäidin keskittyneessä katsomossa sai katsoa paitsi Heini Junkkaalan elämää, Katja Küttnerin valloittavasti kertomana, myös itseään, rauhassa, armollisessa, häpeästä vapaassa ilmapiirissä.
Esityksen nimi on Homoäiti, mutta melkein kaikki näyttämöllä kuvattu on tuttua ja identtistä heteroäidillekin.
Yhdessä kohtauksessa matkataan läpi Helsingin päiväkodista kotia kohti. Lyhyt jokapäiväinen hetki näyttäytyy äärimmäisenä eloonjäämiskamppailuna, Beethovenin yhdeksäs sinfonia soi, äiti heittäytyy esteitä päin, niitä tulee aina uusia, kaikki on vaarassa hajota hetkellä millä hyvänsä. Bussissa kaikkensa antanut äiti kohtaa tuntemattoman ihmisen. Tuo vieras ei kivahda huutaville lapsille. Hän sanoo ystävällisen sanan, taputtaa olalle, myötätuntoisesti.
Esitys itsekin on tuollainen lempeä taputus katsojan olalle: et ole yksin, samanlaista meillä muillakin on, hyvin sinä pärjäät.
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala. Dramaturgi Elina Snicker. Valosuunnittelu Titus Torniainen. Äänisuunnittelu Harri Kejonen. Esiintyjä Katja Küttner. Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 9.11.2018.
