Hyppää pääsisältöön

Millaista on olla Homoäiti? Heini Junkkaalan näytelmä on omakohtainen, mutta syvästi samastuttava

Katja Küttner istuu bussissa ja nojaa uupuneena, silmät kiinni ikkunaan. Kädessään hänellä on mikrofoni.
Katja Küttner istuu bussissa ja nojaa uupuneena, silmät kiinni ikkunaan. Kädessään hänellä on mikrofoni. Kuva: © Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Homoäiti vie syvälle yhden äidin arkeen, sen iloihin ja ahdistuksiin, pieniin hetkiin, joissa voi olla kätkettynä suurta draamaa. Heini Junkkaalan tarinaa ja tekstiä kertoo näyttelijä Katja Küttner.

Näyttämöllä on muutama mikki, tuoleja ja joitakin ääniefektien tekemiseen tarvittavia kapistuksia.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala nousee Kansallisteatterin Omapohjan lavalle, toivottaa katsojat tervetulleeksi, kuulemaan väläyksiä hänen, kahden lapsen homoäidin elämästä.

Hänen työtoverinaan ja tulkkinaan on näyttelijä Katja Küttner.

Seuraavan vajaan parituntisen ajan katsomo elää mukana yhden äidin, hänen puolisonsa ja kahden lapsensa iloissa ja ahdistuksissa, arjen nuhjussa ja draamassa.

Katja Küttner istuu lumen peittämällä hiekkalaatikolla ja suuntaa mikrofoninsa leluämpäriin.
Miltä kuulostaa, kun äiti juuttuu arkeen kuin juoksuhiekkalaatikkoon? Katja Küttner istuu lumen peittämällä hiekkalaatikolla ja suuntaa mikrofoninsa leluämpäriin. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Sattumoisin olin pari päivää ennen Homoäidin ensi-iltaa lukenut loppuun Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Esitys rinnastuu siksi mielessäni vahvasti Knausgårdiin, joka hänkin kaunistelematta kuvaa omaa isyyttään.

Knausgård kirjoittaa romaaninsa kuudennen osan sivulla 1055 pyrkineensä ”yksittäisen ihmisen todellisuuden mahdollisimman vilpittömään kuvaamiseen”. Myös Heini Junkkaala tuntuu pyrkivän samaan, mutta tiukemmin ja rajatummin tietysti. Nyt aiheena ei ole koko elämä, vaan äitiys.

Katja Küttner on lähikaupassa, hän nojaa päätään hedelmävaakaan uupuneena.
Katja Küttner on lähikaupassa, hän nojaa päätään hedelmävaakaan uupuneena. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Henkilökohtaisen ja toden korostaminen korostuu ohjaajan kaikissa valinnoissa: katsojan ja tekstin väliltä on pyritty poistamaan seinät ja muutkin esteet. Toki – Homoäiti ei ole romaani tai dokumentti vaan teatteriesitys – Junkkaala tarvitsee tarinansa välittäjäksi näyttelijän, taitavan näyttelijän, sellaisen kuin Katja Küttner.

Mutta illuusioita ei rakenneta, roolihenkilöitä ei ole. Illuusiottomuutta korostetaan jopa lavastuksen puuttumisella. Esitys toteutetaan Lista-näytelmän lainalavasteissa.

Mikrofonit ovat paikalla, jotta Küttner voi käyttää ääntä eri tavoilla, vahvistusta hän ei pienessä tilassa äänelleen kaipaisi.

Puhe ei suinkaan ole koko ajan samanlaista: Küttner vie äänellään katsojaa eri tilanteisiin, tiloihin ja mielensisäisiin maailmoihin. Miten paljon pystytäänkään ilmaisemaan ihan vain ihmisen äänellä!

Illuusioita ei rakenneta, roolihenkilöitä ei ole.

Ohjaaja Junkkaala kipuaa välillä näyttämölle tekemään ääniä tai roudaamaan tavaroita, ja heittää sanan tai pari näyttelijälle. Ohjaaja osallistuu esitykseen, mutta on myös yksi katsojista, joka reagoi siihen, miten näyttelijä hänen kokemuksiaan kertoo. Toki kaikki repliikit, myös Junkkaalan omat, on käsikirjoitettu, eikä katsoja lopulta voi tietää, mikä on totta ja mikä tarua.

Jännittävä olisi nähdä, miten läpikotaisin henkilökohtainen esitys muuttuisi, jos joku muu ohjaaja tarttuisi tekstiin ja tekisi siitä oman tulkintansa.

Katja Küttner katsoo vakavana jättimäiseen paperiin revitystä aukosta.
Katja Küttner katsoo vakavana jättimäiseen paperiin revitystä aukosta. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Homoäidin jälkeen olen täysin voipunut, jotenkin sydän mykkyrällä. Ihan tällaista tunnetta ei teatteri ole minussa synnyttänyt.

En ole uuvuksissa esityksestä, sitä ei ollut raskasta katsoa, päinvastoin. Homoäidissä on paljon naurua.

Olen uupunut siitä, kuinka syvälle olen hetkeksi päässyt kiinni omaan elämääni, vuosiini äitinä.

Homoäidin jälkeen olen täysin voipunut.

Kun tarinassa ollaan raskaana, synnytetään tai imetetään, muistan ruumissani omat kokemukseni. Kun näyttelijä kertoo, kuinka siivosi kissanhiekkaa lapsen käsistä, tunnen rakeisen ja haisevan hiekan sormissani: tosiaan, myös minun lapseni keksi ruveta leikkimään likaisella kissanhiekalla.

Kun kertomus vie sukulaisten kuolinvuoteille, muistan miltä mummovainajani poski tuntui, millaista oli seistä poikani kanssa isäni kylmenneen ruumiin äärellä.

Niin se kai on: kun elämäänsä elää, sitä ei usein näe. Homoäidin keskittyneessä katsomossa sai katsoa paitsi Heini Junkkaalan elämää, Katja Küttnerin valloittavasti kertomana, myös itseään, rauhassa, armollisessa, häpeästä vapaassa ilmapiirissä.

Katja Küttner istuu kahvilassa vakana kahvikuppi kädessään. Mikrofoni äänittää kahvin juomisen ääniä.
Katja Küttner istuu kahvilassa vakana kahvikuppi kädessään. Mikrofoni äänittää kahvin juomisen ääniä. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner

Esityksen nimi on Homoäiti, mutta melkein kaikki näyttämöllä kuvattu on tuttua ja identtistä heteroäidillekin.

Yhdessä kohtauksessa matkataan läpi Helsingin päiväkodista kotia kohti. Lyhyt jokapäiväinen hetki näyttäytyy äärimmäisenä eloonjäämiskamppailuna, Beethovenin yhdeksäs sinfonia soi, äiti heittäytyy esteitä päin, niitä tulee aina uusia, kaikki on vaarassa hajota hetkellä millä hyvänsä. Bussissa kaikkensa antanut äiti kohtaa tuntemattoman ihmisen. Tuo vieras ei kivahda huutaville lapsille. Hän sanoo ystävällisen sanan, taputtaa olalle, myötätuntoisesti.

Esitys itsekin on tuollainen lempeä taputus katsojan olalle: et ole yksin, samanlaista meillä muillakin on, hyvin sinä pärjäät.

Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala. Dramaturgi Elina Snicker. Valosuunnittelu Titus Torniainen. Äänisuunnittelu Harri Kejonen. Esiintyjä Katja Küttner. Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 9.11.2018.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri