Hyppää pääsisältöön

Millaista on olla Homoäiti? Heini Junkkaalan näytelmä on omakohtainen, mutta syvästi samastuttava

Katja Küttner istuu bussissa ja nojaa uupuneena, silmät kiinni ikkunaan. Kädessään hänellä on mikrofoni.
Katja Küttner istuu bussissa ja nojaa uupuneena, silmät kiinni ikkunaan. Kädessään hänellä on mikrofoni. Kuva: © Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Homoäiti vie syvälle yhden äidin arkeen, sen iloihin ja ahdistuksiin, pieniin hetkiin, joissa voi olla kätkettynä suurta draamaa. Heini Junkkaalan tarinaa ja tekstiä kertoo näyttelijä Katja Küttner.

Näyttämöllä on muutama mikki, tuoleja ja joitakin ääniefektien tekemiseen tarvittavia kapistuksia.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala nousee Kansallisteatterin Omapohjan lavalle, toivottaa katsojat tervetulleeksi, kuulemaan väläyksiä hänen, kahden lapsen homoäidin elämästä.

Hänen työtoverinaan ja tulkkinaan on näyttelijä Katja Küttner.

Seuraavan vajaan parituntisen ajan katsomo elää mukana yhden äidin, hänen puolisonsa ja kahden lapsensa iloissa ja ahdistuksissa, arjen nuhjussa ja draamassa.

Katja Küttner istuu lumen peittämällä hiekkalaatikolla ja suuntaa mikrofoninsa leluämpäriin.
Miltä kuulostaa, kun äiti juuttuu arkeen kuin juoksuhiekkalaatikkoon? Katja Küttner istuu lumen peittämällä hiekkalaatikolla ja suuntaa mikrofoninsa leluämpäriin. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Sattumoisin olin pari päivää ennen Homoäidin ensi-iltaa lukenut loppuun Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Esitys rinnastuu siksi mielessäni vahvasti Knausgårdiin, joka hänkin kaunistelematta kuvaa omaa isyyttään.

Knausgård kirjoittaa romaaninsa kuudennen osan sivulla 1055 pyrkineensä ”yksittäisen ihmisen todellisuuden mahdollisimman vilpittömään kuvaamiseen”. Myös Heini Junkkaala tuntuu pyrkivän samaan, mutta tiukemmin ja rajatummin tietysti. Nyt aiheena ei ole koko elämä, vaan äitiys.

Katja Küttner on lähikaupassa, hän nojaa päätään hedelmävaakaan uupuneena.
Katja Küttner on lähikaupassa, hän nojaa päätään hedelmävaakaan uupuneena. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Henkilökohtaisen ja toden korostaminen korostuu ohjaajan kaikissa valinnoissa: katsojan ja tekstin väliltä on pyritty poistamaan seinät ja muutkin esteet. Toki – Homoäiti ei ole romaani tai dokumentti vaan teatteriesitys – Junkkaala tarvitsee tarinansa välittäjäksi näyttelijän, taitavan näyttelijän, sellaisen kuin Katja Küttner.

Mutta illuusioita ei rakenneta, roolihenkilöitä ei ole. Illuusiottomuutta korostetaan jopa lavastuksen puuttumisella. Esitys toteutetaan Lista-näytelmän lainalavasteissa.

Mikrofonit ovat paikalla, jotta Küttner voi käyttää ääntä eri tavoilla, vahvistusta hän ei pienessä tilassa äänelleen kaipaisi.

Puhe ei suinkaan ole koko ajan samanlaista: Küttner vie äänellään katsojaa eri tilanteisiin, tiloihin ja mielensisäisiin maailmoihin. Miten paljon pystytäänkään ilmaisemaan ihan vain ihmisen äänellä!

Illuusioita ei rakenneta, roolihenkilöitä ei ole.

Ohjaaja Junkkaala kipuaa välillä näyttämölle tekemään ääniä tai roudaamaan tavaroita, ja heittää sanan tai pari näyttelijälle. Ohjaaja osallistuu esitykseen, mutta on myös yksi katsojista, joka reagoi siihen, miten näyttelijä hänen kokemuksiaan kertoo. Toki kaikki repliikit, myös Junkkaalan omat, on käsikirjoitettu, eikä katsoja lopulta voi tietää, mikä on totta ja mikä tarua.

Jännittävä olisi nähdä, miten läpikotaisin henkilökohtainen esitys muuttuisi, jos joku muu ohjaaja tarttuisi tekstiin ja tekisi siitä oman tulkintansa.

Katja Küttner katsoo vakavana jättimäiseen paperiin revitystä aukosta.
Katja Küttner katsoo vakavana jättimäiseen paperiin revitystä aukosta. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner,Homoäiti

Homoäidin jälkeen olen täysin voipunut, jotenkin sydän mykkyrällä. Ihan tällaista tunnetta ei teatteri ole minussa synnyttänyt.

En ole uuvuksissa esityksestä, sitä ei ollut raskasta katsoa, päinvastoin. Homoäidissä on paljon naurua.

Olen uupunut siitä, kuinka syvälle olen hetkeksi päässyt kiinni omaan elämääni, vuosiini äitinä.

Homoäidin jälkeen olen täysin voipunut.

Kun tarinassa ollaan raskaana, synnytetään tai imetetään, muistan ruumissani omat kokemukseni. Kun näyttelijä kertoo, kuinka siivosi kissanhiekkaa lapsen käsistä, tunnen rakeisen ja haisevan hiekan sormissani: tosiaan, myös minun lapseni keksi ruveta leikkimään likaisella kissanhiekalla.

Kun kertomus vie sukulaisten kuolinvuoteille, muistan miltä mummovainajani poski tuntui, millaista oli seistä poikani kanssa isäni kylmenneen ruumiin äärellä.

Niin se kai on: kun elämäänsä elää, sitä ei usein näe. Homoäidin keskittyneessä katsomossa sai katsoa paitsi Heini Junkkaalan elämää, Katja Küttnerin valloittavasti kertomana, myös itseään, rauhassa, armollisessa, häpeästä vapaassa ilmapiirissä.

Katja Küttner istuu kahvilassa vakana kahvikuppi kädessään. Mikrofoni äänittää kahvin juomisen ääniä.
Katja Küttner istuu kahvilassa vakana kahvikuppi kädessään. Mikrofoni äänittää kahvin juomisen ääniä. Kuva: Mitro Härkönen Suomen Kansallisteatteri,Katja Küttner

Esityksen nimi on Homoäiti, mutta melkein kaikki näyttämöllä kuvattu on tuttua ja identtistä heteroäidillekin.

Yhdessä kohtauksessa matkataan läpi Helsingin päiväkodista kotia kohti. Lyhyt jokapäiväinen hetki näyttäytyy äärimmäisenä eloonjäämiskamppailuna, Beethovenin yhdeksäs sinfonia soi, äiti heittäytyy esteitä päin, niitä tulee aina uusia, kaikki on vaarassa hajota hetkellä millä hyvänsä. Bussissa kaikkensa antanut äiti kohtaa tuntemattoman ihmisen. Tuo vieras ei kivahda huutaville lapsille. Hän sanoo ystävällisen sanan, taputtaa olalle, myötätuntoisesti.

Esitys itsekin on tuollainen lempeä taputus katsojan olalle: et ole yksin, samanlaista meillä muillakin on, hyvin sinä pärjäät.

Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala. Dramaturgi Elina Snicker. Valosuunnittelu Titus Torniainen. Äänisuunnittelu Harri Kejonen. Esiintyjä Katja Küttner. Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 9.11.2018.

Penkkitaiteilija

  • Kadonneet: kukko, kirjat, painolaatat ja Daniel Medelplanin maine

    Medelplanin puuaapinen edisti lukutaitoa 1700-luvulla.

    Suomessa oli 300 vuotta sitten samanlaisia huolia kuin tänäänkin: miten sivistää kansaa ja estää lukutaitoa katoamasta? Siksi on syytä muistaa Pälkäneen puuaapista. Käsi pystyyn kuka tietää Daniel Medelplanin? (s. noin 1657 Turku – k. 18. elokuuta 1737 Pälkäne) Pelkään ettei moni, vaikka syytä olisi. Katoavaista on maine ja kunnia?

  • Avaruusromua: Maailman vaarallisin olento!

    Homo sapiens on biologian historian tappavin laji.

    Noin miljoonaa eläin- ja kasvilajia uhkaa sukupuutto. Uhan alla olevien lajien määrä on suurempi kuin milloinkaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Noin miljoona eläin- ja kasvilajia, joita ei kohta enää ehkä ole. Eikä se siihen lopu. Lajien kuoleminen sukupuuttoon kiihtyy valtavaa vauhtia. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Bertsolari yhdistää ja voimaannuttaa baskit

    Kilpalaulanta on baskien omaperäisen kulttuurin kulmakivi.

    Pohjois-Espanjassa Atlantin rannikolla sijaitseva Espanjan itsehallintoalue Baskimaa on omaperäinen sanan kaikissa merkityksissä. Alueen kieli on mahdollisesti viimeinen jäänne Länsi-Euroopassa ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä puhutusta kieliryhmästä. Baskin kieli, eli euskara on alueen kulttuurin säilymisen perusta.

  • Avaruusromua: Kieli, jota emme ymmärrä

    Voiko tekoäly kehittää oman koneiden välisen kielen?

    Koneet kuuntelevat meitä. Ne ymmärtävät meitä yhä paremmin. Koneet myös puhuvat meille. Ne puhuvat tosin vielä melko alkeellisin tavoin, mutta kuinka kauan? Mikä on puhutun kielen rooli yhä elektronisemmaksi ja digitaalisemmaksi muuttuvassa tulevaisuudessa? Oletko kuullut kielestä nimeltä darkvoice? Kielestä, jota me emme ymmärrä. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Avaruusromua: Teollista kansanmusiikkia

    Onko piano kone? Entä viulu? Tai huilu?

    Me teemme teollista kansanmusiikkia. Industrielle Volksmusik. Näin kuvaili Kraftwerkin toinen perustajajäsen Ralf Hütter yhtyeen musiikkia 1970-luvun alussa. Hän kuvaili maailmaa, joka käyttää koneita. Sivilisaatiota, joka perustuu teknologian kehitykseen. Taidetta, joka käyttää teknologiaa. Musiikkia, jossa soivat koneet. Onko piano kone? Entä viulu? Tai huilu? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • “Pelaaminen on monille keino elää vaihtoehtotodellisuudessa” – Tonislav Hristov teki elokuvan roolipelaamisesta

    Dokumentti-elokuva roolipelin voimasta.

    Veeran maaginen elämä -dokumentissa selviää, että sen päähenkilö on oppinut käsittelemään lapsuuden traumojaan pelaamisen kautta. “Minusta elokuva kertoo ennen kaikkea demonien karkottamisesta”, ohjaaja Tonislav Hristov sanoo. Sundance-festivaaleilla ja Berliinin elokuvajuhlillakin esitetty suomalaisdokumentti kertoo roolipelaamisesta.

  • Mitä kieltä koirasi ymmärtää parhaiten?

    Koiralle äänenpaino ja eleet ovat tärkeämpiä kuin sanat.

    Lässytätkö ja leperteletkö koirallesi, vai puhutko sille selkeästi artikuloiden? Kumpikaan ei ole väärin. Koira lukee taitavasti äänensävyjä ja ymmärtää lepertelevän ihmisen olevan suopealla tuulella. Toimintaohjeita se ottaa mielellään vastaan selkeällä ja yksiselitteisellä kielellä.

  • Avaruusromua: Onko kenelläkään taskulamppua?

    Se ei todellakaan ollut mikään logistiikan riemuvoitto.

    Parikymmentä konserttia ja käsittämätön määrä autolla ajelua. Sellainen oli saksalaisen Tangerine Dreamin ensimmäinen Iso-Britannian kiertue vuonna 1974. Se ei todellakaan ollut mikään logistiikan riemuvoitto. Omaelämäkerrassaan yhtyeen johtohahmo Edgar Froese muistelee, kuinka yhtye sukkuloi ristiin rastiin Iso-Britanniaa tavalla, joka vaikutti täysin suunnittelemattomalta. Mutta miksi eräs yhtyeen jäsenistä halusi vankilaan? Mikä sai miehet eksymään Dartmoorin sumuun? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Kai Ekholm: Kirjasto on lupaus sivistyksestä, yhteisyydestä, ja jatkuvuudesta

    Kansalliskirjasto inspiroi edelleen Kai Ekholmia

    Kirjojen lukemisen lähettilääksi intoutunut tutkija ja tietokirjailija Kai Ekholm tietää mistä puhuu. Lähes neljäkymmentä vuotta kirjastomaailmassa työskennellyt, Kansalliskirjaston ylihoitajan virasta eläköitynyt Kai Ekholm puhuu lämmöllä kirjojen lukemisen merkityksestä ja kirjastojen tärkeydestä. Tampereen yliopistossa lehtorina sekä Vaasan yliopistossa professorina toiminut Ekholm keskittyy nyt eläköidytään organisoimaan omaa laajaa kirja- ja levykokoelmaansa. Useita tietokirjoja, ja dekkareita kirjoittaneena hän unelmoi myös kirjoittavansa enemmän tulevaisuudessa.

  • Sallikaa meidän selittää, mistä miesselittämisessä on kysymys

    Feministinen klassikkoteksti on suomennettu – entä sitten?

    Kaikki miehet eivät miesselitä, mutta jotkut selittävät, ja se kertoo paljon suuremmasta ongelmasta keskuudessamme, väittää Rebecca Solnit feministisessä klassikkoesseessään. Hannamari Hoikkala ja Tuomas Karemo möyhivät Solnitin suomeksi ilmestynyttä kokoelmaa Miehet selittävät minulle asioita.

  • Avaruusromua: Mitä on pluviofilia?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili?

    Tiedätkö millainen ihminen on pluviofiili? Minä en tiennyt. En, ennen kuin katsoin netistä. Pluviofiili on ihminen, joka rakastaa sadetta. Ihminen, johon sade vaikuttaa rauhoittavasti ja inspiroivasti. Latinan kielen sana "pluvia" tarkoittaa sadetta. Mitä on sade? Se on pilvistä putoavaa vettä eri olomuodoissaan. Se on kaikkea vedestä rakeisiin. Mitä muuta? Toimittajana Jukka Mikkola.

  • "Olin ylpeä, kun voitin laulufobiani" – Anna Calvia verrataan Nick Caven ja PJ Harveyn kaltaisiin tähtiin

    Anna Calvi on uuden ajan kitarasankari

    Omia musiikillisia polkujaan kulkeva Anna Calvi on yksi tämän hetken kiinnostavimpia artisteja. Hän on hakenut vaikutteita useasta eri musiikkigenrestä, rajoja kaihtamatta. Näin on syntynyt soundi, jota verrataan Nick Caven ja PJ Harveyn kaltaisiin supertähtiin. Kaiken lisäksi Calvi nousee rockin kitarasankarien pitkän perinteen jatkajaksi. KulttuuriCocktail sai Anna Calvin haastattelun juuri ennen Helsingin keikkaa.