Hyppää pääsisältöön

"Ilman unelmia lähtee järki" - Mitä dokumenttiohjaaja oppi yhdellä maailman suurimmista pakolaisleireistä?

Elokuvateatterinhoitaja Abdikafi Mohamed Ibrahim telttakinossa
Elokuvateatterinhoitaja Abdikafi Mohamed Ibrahim telttakinossa Elokuvateatterinhoitaja Abdikafi Mohamed Ibrahim telttakinossa Kuva: Jouni Soikkeli / Yle Dadaab,dokumenttiprojekti: cinema dadaab

Vietin Dadaabissa yhteensä noin kuukauden: yhdellä maailman suurimmista pakolaisleireistä. “Oli varmaan rankkaa”, minulle sanottiin kun tulin pois. No, monet pakolaiset ovat eläneet siellä 27 vuotta.

Dadaab on outo paikka, erikoinen keidas autiomaassa. Pienoisyhteiskunta Keniassa Somalian rajalla.

Mieleen tulee maisema Mad Max -leffoista. Tai näkymä jostain Star Warsista. Kun tuuli riepottaa muovista ja kankaasta koottuja teltta-asumuksia, tuntee olevansa kuin vieraalla planeetalla.

Silti siellä synnytään, syödään, naidaan ja kuollaan niin kuin missä hyvänsä. Sinne ei kuitenkaan saa rakentaa pysyviä rakenteita. Työtä ei virallisesti saa tehdä, ettei vahingossa juurtuisi Keniaan.

Jos Dadaabiin on päässyt pakolaiseksi, lähteä ei saa. Ei ainakaan ilman lupaa, eikä lupaa saa ilman hyvää syytä - paitsi jos haluaa lähteä takaisin Somaliaan. Dadaabissa pysyy kyllä hengissä avustusruuan ja ilmaisen veden varassa. Siellä ei vain ole tekemistä eikä tulevaisuutta.

Kun sataa, tulee koleraepidemia. Yleensä ei sada, vaan on niin kuivaa ettei mitään voi kasvattaa. Raja Somaliaan on lähellä, ja sen takaa tulee joskus terroristeja. Koulua voi käydä, mutta koulutus ei johda mihinkään.

Aina joku pärjää muita paremmin: Myy ruoka-avustuksensa, säästää rahaa, perustaa bisneksen, rikastuu. On hyvä koulussa, saa hanttihomman avustusjärjestöstä, vaurastuu. Onnistuu pääsemään kiintiöpakolaiseksi ulkomaille - se kaikkein suurin onnenpotku - ja voi lopulta lähettää rahaa leirille jääneille sukulaisille.

Abdikafi Mohamed Ibrahim kuntoilee pakolaisleirillä Dadaabissa
Abdikafi Mohamed Ibrahim kuntoilee pakolaisleirillä Dadaabissa Kuva: Jouni Soikkeli / Yle Dadaab,dokumenttiprojekti: cinema dadaab

Dadaabissa opin mm. tällaista:

1. Toivoa on vaikea tappaa. Ihminen rakentaa itselleen unelmia joihin uskoa. Muuten lähtee järki.

2. Jotta voi unelmoida, tarvitaan unelmien rakennusaineita - jotain, jolla mielikuvitus voi leikkiä. Siksi elokuvateatteri on Dadaabissa niin tärkeä. Ja siksi on niin surullista, etteivät naiset pääse sinne.

3. Uskonto on yhtä tärkeää kuin unelmat, ehkä tärkeämpää. Jos tässä maailmassa ei ole mitään mistä unelmoida, aina voi toivoa pääsevänsä tulevassa elämässä taivaaseen.

4. Taivaaseen tai sinne päin pääsee hetkeksi myös huumeiden voimin. Siksi khat ja pillereiden käyttö on Dadaabissa yleistä. Voisi kyllä kuvitella sen olevan vielä yleisempää. Onneksi on uskonto: se rajoittaa huumeongelmaa.

5. Ihminen pärjää todella vähällä. YK:n ruokaohjelman WFP:n ruoka-avustukset dadaabilaisille ovat kutistumistaan kutistuneet, sillä hallitukset ovat leikanneet apuaan järjestölle. Lapsiperheiden ateriat ovat monesti pelkkää keitettyä hirssiä ja papuja. Niillä elää jos on pakko.

6. Melkein kaikki ihmiset ovat vieraille mieluummin ystävällisiä kuin vihamielisiä. Melkein kaikkien kanssa voi löytää jotain yhteistä.

Ihmisiä elokuvateatterissa Dadaabissa
Ihmisiä elokuvateatterissa Dadaabissa Kuva: Jouni Soikkeli / Yle Dadaab,dokumenttiprojekti: cinema dadaab

Jo ennen kuvausmatkojani Dadaabiin tiesin, että suurin osa maailman pakolaisista on majoitettu kehitysmaihin. Kun Kenia päätti 25 vuoden jälkeen sulkea Dadaabin, länsimaissa suututtiin. Eihän satoja tuhansia ihmisiä mitenkään voisi lähettää Somaliaan, jossa Al Shabaab-terroristit, hallituksen joukot ja kansainväliset sotilaat käyvät edelleen taisteluita, jossa infrastruktuuri on romahtanut ja kuivuus jatkuu. Kenian on annettava heidän jäädä!

Kenialaiset suuttuivat takaisin: jos länsimaat ovat kerran niin huolissaan Dadaabin pakolaisista, ottakoot heitä itse enemmän vastaan. Aikaisemmin Dadaabin pakolaisia on otettu varsinkin Yhdysvaltoihin. Trumpin valinnan jälkeen sinnekin on huolittu murto-osa aikaisemmista määristä.

Kiistaan puuttui Kenian korkein oikeus, joka päätti, että ainakaan pakolla ei pakolaisia saisi siirtää Keniasta takaisin Somaliaan. Kansainväliset sopimukset velvoittavat Keniaa. Kenia kunnioittaa niitä ja korkeimman oikeuden päätöstä. Ketään ei siis pakoteta Dadaabista pois, vaikka Dadaab haluttaisiinkin edelleen sulkea. Se on varsin kunnioitettava päätös: Keniassa on pakolaisleireillä yhteensä noin 500 000 pakolaista.

Nyt YK ja Kenia yrittävät yhteistoimin kannustaa pakolaisia palaamaan takaisin Somaliaan. Mutta innokkaita lähtijöitä on vähän, ja monet heistäkin palaavat takaisin leirille kun elämä Somaliassa ei onnistu.

Pakolaislapsia lähikuvassa
Pakolaislapsia lähikuvassa Kuva: Jouni Soikkeli / Yle Dadaab,dokumenttiprojekti: cinema dadaab

Suurin osa länsimaalaisista ihmisistä, suomalaisistakaan, ei ole ikinä kuullutkaan koko kiistasta. Eikä Suomeen koskaan ole otettu pakolaisia Dadaabista.

Se on sääli. Suomi olisi kelpo sijoituspaikka osalle dadaabilaisia. Täällä on jo vahva somalialaisten yhteisö. Iso osa Suomen-somaleista on ehtinyt integroitua uuteen kotimaahansa. Heistä olisi suuri apu dadaabilaisten kotouttamisessa.

Suomi tarvitsee uusia asukkaita siedettävän huoltosuhteen ylläpitämiseksi. Sisäministerikin on puhunut pakolaiskiintiön kasvattamisesta. Dadaabin pakolaiset ovat jo valmiiksi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n pakolaisiksi rekisteröimiä suojelun tarpeessa olevia ihmisiä.

Itsekkäästi ajatellen dadaabilaiset pakolaiset olisivat hyvä valinta: kaikki leirin nuoret ovat käyneet koulua, jotkut lukionkin.

Sitä paitsi: on äärettömän epäreilua kaataa maailman pakolaisongelma kehitysmaiden niskaan.

Tämänkin tajusin Dadaabissa:

7. Ketään ei pitäisi säilöä pakolaisleirille vuosiksi eikä ainakaan kymmeniksi vuosiksi. Se on sekä julmaa että turhanpäiväistä inhimillisten voimavarojen tuhlausta.

8. Kasvatetaan Suomen pakolaiskiintiötä ja kannetaan oma osuutemme Dadaabin taakasta.

Dokumenttiprojekti: Cinema Dadaab
TV1 maanantaina 3.12.2018 klo 21.35 ja Yle Areena

Lue myös - yle.fi:stä poimittua