Olli Kangassalo
Yle
Nykyisen Hollywoodin supersankaribuumin isoisän Stan Leen poismeno 95-vuotiaana kohahdutti maailmaa. Miten asiantuntijat arvioivat nyt Stan Leen vaikutusta sarjakuvaan? KulttuuriCocktail pyysi kahta tietokirjailijaa tekemään suosittelulistat merkittävistä sarjakuvista.
Sarjakuvista kiinnostunutta yleisöä hemmotellaan nyt kahdella tuoreella tietokirjalla. Juri Nummelinin Sarjakuvan lyhyt historia on kätevä yleisesitys taiteenlajin historiasta. Harri Römpötin Kaiken maailman sarjakuvat puhuu nykysarjakuvasta yli 80 tekijähaastattelun kautta.
Viikon suuri sarjakuvauutinen oli Stan Leen kuolema.
Stan Lee kehitteli yhteistyökumppaneiden kanssa uskomattoman määrän hahmoja Ihmenelosista lähtien. Juri Nummelin korostaa teoksessaan Stan Leen innovaatioiden merkitystä supersankarisarjakuvalle ja nykyään Hollywood-elokuvan kautta koko populaarikulttuurille. Kiireisen tuotantotahdin takia Stan Lee antoi piirtäjille lisää päätäntävaltaa, millä oli sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia laatuun.
Harri Römpötti pitää Stan Leeta enemmän tuottajana ja kustannustoimittajana kuin taiteilijana.
– Stan Lee haistoi, mitä nuoriso halusi, vaikka oli itse jo keski-ikäinen. Se kykyhän aina tekee viihdemoguleita, analysoi Römpötti.
Tietokirjailijat Römpötti ja Nummelin eivät nosta kuitenkaan Stan Leen tuotantoa suosittelulistoihinsa. Vaikka Römpötin kirja Kaiken maailman sarjakuvat kuvaa haastattelujen kautta monia 1980-luvun jälkeisiä sarjakuvatrendejä, supersankarisarjakuva jää kokonaan huomiotta kirjassa. Supersankarit ovat vallanneet suuribudjettiset Hollywood-elokuvat, eikä buumi näytä olevan lähelläkään loppua.
– Supersankarit ovat enemmän viihdettä kuin taidetta. Rajat ovat tietysti veteen piirrettyjä viivoja, mutta kuitenkin. Supersankarisarjakuvat eivät myöskään ole enää kovin suosittuja Amerikassa, täräyttää Römpötti.
Stan Lee oli vähän kuin supersankarisarjakuvan Disney. Hän osasi valita parhaat taiteilijat toteuttamaan visioitaan. Kuten Disney, myös Lee osasi toisinaan ottaa myös osan heidän kunniastaan, vaikka oli itsekin luova tekijä käsikirjoittajana.
Paradoksaalinen tilanne selittyy siten, että vaikka supersankarit hallitsevat elokuvien kassatilastoja, supersankarisarjakuvien myynti on sen sijaan laskenut jo 1970-luvulta lähtien. Supersankarien elokuvavalloituksen Römpötti näkee teknologian kehityksen seurauksena. Se on efektielokuvan voittokulkua. Hollywood löysi efektielokuvan myötä 1980-luvulla nuorisoyleisön, ja tämä trendi alkanut dominoida elokuvaa yhä voimakkaammin.
Frank Miller ja Alan Moore kehittivät supersankarisarjakuvaa
Kuitenkin 1980-luvulla kaksi supersankarisarjakuvaa oli kääntämässä sarjakuvan historian suuntaa. Frank Millerin synkeä Batman: Yön ritari (The Dark Knight Returns) ja Alan Mooren avantgardistinen Vartijat (Watchmen) käynnistivät Art Spiegelmanin Mausin kanssa sarjakuvaromaanin ja sarjakuvan arvostuksen nousun.
– Frank Millerin Batman Yön ritari loi hetkellisen suosiopiikin samoin kuin Alan Mooren Vartijat. Mutta samaan aikaan tapahtui myös Hollywoodin supersankaribuumin herääminen Tim Burtonin ensimmäisen Batman -elokuvan myötä. Tällä hetkellä supersankarisarjat ovat elokuvien sivutuotteita eikä niitä ehkä julkaistaisi muuten, tulkitsee Römpötti.
Monet kotimaiset kokeilevan nykysarjakuvan edustajat, kuten Matti Hagelberg, ihailevat Stan Leen yhteistyökumppanin Jack Kirbyn sarjakuvien villiä, surrealistista energisyyttä.
Supersankarit eivät aikaisemmin kiinnostaneet aiheena lehtien kulttuurisivuja. Römpötti selittää kulttuurijournalismin agendaa lehdissä, joihin hän on kirjoittanut (kuten Helsingin Sanomat).
– Kulttuurisivuilla kirjoitetaan enimmäkseen taiteesta, ja supersankarisarjakuvat ovat lähinnä viihdettä. Viihteelläkin voi olla uutisarvoa, jos se on iso ilmiö tai muuten poikkeuksellista. Minusta supersankarisarjakuvat eivät ole useinkaan taiteellisesti kiinnostavia. Varmasti supersankarifanit kiistävät tämän jyrkästi ja loukkaantuvat, mutta se on heidän ongelmansa, kuittaa Römpötti.
Supersankarisarjakuvan Vartijat käsikirjoittanut, lähes neroksi julistettu Alan Moore oli lähellä päätyä Römpötin haastattelukirjaan. Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla vastahakoinen Moore lupasi
haastattelun Römpötille ja eräälle toiselle toimittajalle. Sen jälkeen hän oli kutsunut jokaisen pyytäjän samaan tapaamiseen, johon ilmaantui parikymmentä toimittajaa. Haastattelutilanne oli sen mukaan sekava ja
tulokset käyttökelvottomia.
Sarjakuvan suuri murros 1980-luvulla
Harri Römpötti on pitkän linjan sarjakuvatoimittaja ja tietokirjailija. Aikaisemmin hän on kirjoittanut mm. Ville Hännisen kanssa mainion haastattelukirjan Päin näköä 2000-luvun kotimaisesta nykysarjakuvasta.
Harri Römpötin kirja Kaiken maailman sarjakuvat on kooste kirjoittajan tekemistä tekijähaastatteluista 30 vuoden ajalta. Haastattelusatsi on erityisen kiinnostava siksi, että siihen on taltioitunut sarjakuvan aikuistuminen, kerrontamuotojen huima kehitys ja arvostuksen nousu taidemuotona 1980-luvulta nykypäivään.
Kirjassa tulee esiin omaelämäkerrallisen sarjakuvan yhä jatkuvan trendin synty. Samaten journalistinen sarjakuva, naistekijöiden esiinmarssi, yhä rohkeammat taiteelliset kokeilut ja sarjakuvaromaanin sekä pidempien sarjakuvamuotojen kukoistus.
Suurelle yleisölle tunnetuimmasta päästä haastateltuina ovat scifi-sarjakuva Valerianin Mézières ja Christin tai Masin tekijä Mort Walker. Mutta mukana on useita kokeilevan nykysarjakuvan tekijöitä, joiden kaikkien teoksia ei ole julkaistu Suomessa.
Römpötin suosittelulista
Harri Römpötti esittää pyynnöstämme listan, jonka perusteella pääsee jyvälle sarjakuvasta.
1.Will Eisnerin tuotanto
– Will Eisner oli amerikkalaisen sarjakuvan kehityksen kärjessä 1940-luvulta 80-luvulle. Spirit syntyi samaan aikaan kuin sarjakuvalehtiä alettiin tehdä. Pitempi formaatti ja elokuvallinen kerronta oli vasta syntymässä, ja Eisner kehitti visuaalista kerrontaa hurjasti. Hän edisti sarjakuvaa, jossa on aikuiset teemat ilman lajityypin konventioita. Eisner käytännössä myös loi nyt muodikkaan informaatiosarjakuvan. Usein väitetään, että Eisnerin syytä on myös idioottimainen “graafinen romaani” -termi, jolla yritettiin keinotekoisesti nostaa sarjakuvan arvostusta vertaamalla kirjallisuuteen, sanoo Römpötti.
2. Art Spiegelman, Maus (1991)
– Maus oli mullistava teos 30 vuotta sitten, se toi sarjakuvan taiteen valokeilaan. Maus on myös keskitysleirikertomusten klassikko ja tarkimmin koskaan sommiteltuja ja suunniteltuja sarjakuvateoksia.
3. Chris Waren sarjakuvat
– Häpeällisesti Warea ei ole julkaistu Suomessa. Warea pidetään samanlaisena vaikeana kokeilijana kuin kirjallisuudessa James Joycea. Waren tyyli on kuitenkin selkeätä, ja hän on ottanut vaikutteita 1920-luvun mainosgrafiikasta.
4. Ruppert ja Mulot
– Älyttömän hauskoja, omalaatuisia avantgardisteja. He kertovat hillittömän paljon ruumiinkielellä, viiva on todella ohut ja hento. Tarinoissa on hämäriä metatasoja. Sarjakuvat laajentuvat usein paperiversiosta verkkoon.
5. Yoshihiro Tatsumi
– Yksi Japanin merkittävimpiä tekijöitä. Tatsumia meillä ei ole julkaistu, koska täällä mangasta ei koskaan edetty japanilaisen taidemangaan eli gekikaan. Luulen että mangan kanssa kasvaneet aikuiset lukijat voisivat ottaa tämän omakseen.
6. Marjane Satrapi, Persepolis (2000-2004)
Naisten tekemä sarjakuva on voimakkaasti noussut esiin viimeisen 30 vuoden aikana. Siksi Römpötti haluaa lisätä suosittelulistalle vielä yhden teoksen.
– Iranista Ranskaan muuttanut Satrapi on paitsi omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekijä, hän toi myös etnisyyden eurooppalaiseen taidesarjakuvaan.
Sarjakuvan keinojen kiinnostavina kehittäjinä Römpötti mainitsee Waren, Ruppert ja Mulot´n lisäksi suomalaisen Matti Hagelbergin, joka piirtää tällä hetkellä kokeellista scifi-sarjakuvaa Läskimoosesta sekä sen spin-offia Suomaan kansan muinaisuskoa.
Underground-sarjakuvan tähti Robert Crumb olisi päässyt Römpötin suosikkilistalla 10 parhaan joukkoon. Crumb on varmasti vaikuttanut sarjakuvan historiaan vähintään yhtä paljon kuin esimerkiksi Stan Lee, mutta hänen seksualisoiva naiskuvansa raiskausfantasioineen herättää nykyäänkin keskustelua. Taiteellinen arvo on kuitenkin suojellut Crumbia.
– Tuntuu, että Crumbin suhteen uudelleen arviointeja tapahtuu harva se viikko. Juuri hiljattain oli yksi feministinen närkästyksen aalto, mutta nämä keskustelut on käyty monta kertaa Crumbin suhteen. Ei Crumb ole haastatteluissa enää kiinnostunut puhumaan naiskuvastaan, koska hän on kertonut kaiken rehellisesti ja avoimesti sarjakuvissaan. Hän on jo kauan tehnyt sarjakuvia enimmäkseen muista aiheista, mainitsee Römpötti.
Juri Nummelinin suosittelulista
Juri Nummelinin Sarjakuvan lyhyt historia on nimensä mukaisesti pienehkö kirja. Pätevästi kirjoitettu teos esittelee sarjakuvan historian kehityskulkuja esihistoriasta hieroglyfeistä Aku Ankkojen ja Tinttien kautta nykyajan kokeelliseen sarjakuvaan. Kirjan heikkous on kuvituksen vähäisyys. Nimi- ja teosvilinän tueksi olisi kaivannut enemmän kuvanäytteitä eri tyyleistä ja tekijöiltä.
Sarjakuvan lyhyen historian ilmeinen kilpailija on netti ja erityisesti Wikipedia.
– Ei tässä ole sen enempää asiaa kuin keskimääräisessä Wikipedia-artikkelissa, mutta tässä se kaikki on yksissä kansissa kompaktina pakettina. Näin jostakin tietystä sarjakuvasta lisää kiinnostunut voi sijoittaa teoksen nopeasti historian jatkumoon ja kontekstiin, puolustautuu Nummelin.
Sarjakuvan lyhyt historia tarjoaa myös katsaukset englannin ja ranskankielisen alueen ulkopuoliseen sarjakuvaan. Arvokasta on myös historian unohtamien mutta sittemmin uudelleen löydettyjen erikoisuuksien mainita. Tälläinen on muun muassa jo 1940-luvulla tutkasta kadonnut friikahtavien supersankarisarjakuvien lahjakas tekijä Fletcher Hanks.
Nummelin esittää pyynnöstä listan, jonka perusteella aloittelija pääsee jyvälle sarjakuvataiteesta.
1. Carl Barksin Aku Ankat (1940-60 -luvut)
– Barks on ainoa sarjakuvan tekijä, jonka juttuja voi lukea lapsena ja aikuisena ikähaarukassa 7-77+. Huumori ja tilanteet ovat jännittäviä lapselle, mutta aikuisena tajuaa niihin liittyvät psykologiset todella hienovaraiset kuviot.
2. Herge, Tuhatkaunon tapaus (1954-56)
– Sitä lukiessa olen tajunnut jotain olennaista sarjakuvasta kerronta- tai ilmaisumuotona. Klassisen sarjakuvakerronnan täydellistymä.
3. Art Spiegelman, Maus (1991)
– Ensimmäinen sarjakuva, jonka kirjallinen eliitti on hyväksynyt laadukkaaksi kaunoteokseksi.
4. Ville Ranta, Isi on vähän väsynyt (2005)
– Se edustaa omaelämäkerrallista sarjakuvaa, joka on ollut viime vuosikymmenien iso buumi.
5. Marjane Satrapi, Persepolis (2000-2004)
– Se on paitsi omaelämäkerrallisen sarjakuvan merkkiteos, myös poliittinen sarjakuva. Ja naisen tekemä. Naiset ovat eivät ole olleet mitenkään itsestäänselvyyksiä sarjakuvassa edelleenkään, paitsi Suomessa. Täällä on useita todella hyviä naistekijöitä.
Juri Nummelin näkee lupaavana tulevaisuuden sarjakuvalajina infosarjakuvan, jossa sekoittuu journalismi, tiedottaminen ja tietokirjallisuus. Nummelin vertaa sitä dokumenttielokuvan ja tietokirjallisuuden brainy books -trendiin, kuten Yuval Hararin teosten kaltaiset maailmaa selittävät ja ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä käsittelevät tietokirjat.
– Ihmisiä ei enää kiinnosta niin hirveästi fiktiivisten sankarien edesottamukset, vaan nyt halutaan tietoa maailmasta ja yhteiskunnasta. Vielä ei ole nähty, mitä kaikkea infosarjakuvalla voi tehdä. Luulen että se on alue, joka tulee Suomessakin nousemaan.
Todella vahva esimerkki on Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja inhon internet, joka käsittelee verkon naisvihaa, toteaa Nummelin.
Myös Juri Nummelin sivuuttaa supersankarit suosittelulistaltaan.
– Alan Mooren Vartijat on aloittelijalle liian vaikea. Jos ei tunne supersankarisarjakuvan perinnettä, siihen voi olla aika vaikea päästä jyvälle, analysoi Nummelin.
Nummelinin ja Römpötin kirjat toimivat käyttökelpoisina lukuoppaina, joista voi olla iloa ja hyötyä, kun seuraavan kerran käyt kirjastossa tai kirjakaupan hyllyllä etsimässä sarjakuvan merkkiteoksia – ja jotakin muutakin kuin supersankareita.
Kirjallisuutta:
Harri Römpötti , Kaiken maailman elokuvat (Suuri kurpitsa)
Juri Nummelin, Sarjakuvan lyhyt historia (Avain)
