Seppo Ronkainen osaa kutsua sudenpennut luokseen ulvomalla ja opettaa lapsiaan kulkemaan metsässä pelkäämättä. Katja Ronkainen jätti Helsingin taakseen ja muutti Sepon luokse Vieremälle luontoyrittäjäksi. Ronkaisten perheelle luonto on ystävä ja linnunradan hiljaisuus lasten iltasatu.
Ronkaisten perhe asuu susilauman reviirillä Pohjois-Savossa Vieremän Marttisenjärvellä. Perheen lapset leikkivät pihapiirissä ja lähimetsissä, eivätkä vanhempiensa kertoman mukaan pelkää susia tai muitakaan metsän eläimiä.
– Pantasusia on liikkunut 500 metrin päässä pihastamme. Meidän tytöt ovat pienestä pitäen saaneet käydä katsomassa, jos olen lähialueella pannoittanut susia, ja ovat myös saaneet silittää nukutettua sutta, sanoo Seppo Ronkainen.
Luonnonvarakeskuksen tutkimusmestarina työskentelevä Seppo Ronkainen on pannoittanut satoja susia Itä-Suomen erämaissa. GPS-pantojen avulla kerätään tutkimustietoa susista ja niiden liikkeistä.
Susi on äärimmäisen arka ihmisen suhteen. Ihmisen haju on sille pahin mahdollinen. Kun ihminen astuu metsään, silloin kaikki muutkin eläimet siellä ovat varpaillaan.
Etelän tyttö tuli kotiin
Katja Ronkainen tuli aikanaan tutkimusapulaiseksi Sepon susiryhmään. Marttisenjärven mohikaanista tuli Katjalle ensin työkaveri, sitten ystävä ja lopulta aviomies sekä lasten isä.
Katjalla oli vakituinen työ Helsingissä liikenne- ja viestintäministeriössä, mutta se sai jäädä.
– Ministeriön ulko-ovi muuttui pikkuhiljaa raskaammaksi ja luonnon kutsu kasvoi sellaiseksi, että sitä oli pakko kuunnella.
Katja hakeutui eräopaskoulutukseen ja elättää itsensä tätä nykyä Vieremällä luontoyrittäjänä.
– Tunsin vahvasti, että olin vihdoinkin siellä missä minun kuuluukin olla. Ihan kuin olisin ollut pitkään poissa kotoa.
Susi alistuu ihmiselle
Seppo Ronkainen on liikkunut Pohjois- ja Itä-Suomen metsissä koko elämänsä. Sepon mukaan susi on paljon helpompi käsiteltävä kuin ahma tai karhu, sillä susi alistuu ihmisen edessä.
– Sudella on suuri kynnys käydä ihmiseen käsiksi. Susi on ollut minulla siinä ihan jalkojen juuressa satoja kertoja, eikä ole yrittänyt purra. Susista alfauros on helpoin alistettava ja alfanaaras vaikein, kertoo Ronkainen.
Seppo Ronkainen joutui kerran pitämään sutta aloillaan kolme tuntia makaamalla sen päällä lumihangessa.
– Virolaismies oli opissa meillä ja hänen piti tulla hakemaan minut, kun ilmoitin missä olen suden kanssa. Virolaisella olikin erilaiset koordinaatit ja hän meni 19 kilometriä eri suuntaan. Makasin suden päällä ja pidin niskasta kiinni, eikä se pyrkinyt pois. Kolme tuntia siinä meni.
Sudet ja metsästäjät kilpailevat samoilla apajilla
Monissa suomalaisissa elää edelleen pelko ja viha petoja, erityisesti susia kohtaan. Usein syynä ovat liian lähelle asumuksia tulevat sudet, jotka ovat hyökänneet kotieläinten kimppuun.
Seppo Ronkainen metsästää paljon ja ymmärtää sen murheen, jonka hyvän metsästyskoiran menettäminen suden suuhun tuo. Silti salakaadot harmittavat Ronkaista.
– Kun tutkimusta ruvetaan tekemään ja sen takia pannoitetaan eläimiä, niin onhan se turhauttavaa, jos työkalu viedään eli susi tapetaan.
Seppo Ronkainen on asunut koko elämänsä Vieremän seudulla ja metsästänyt pikkupojasta lähtien. Vanhemmiten suhtautuminen eläimiin ja niiden tappamiseen on muuttunut.
– Vaikka metsästykseen kuuluu saalistusvietti, niin varsinkin nyt vanhemmalla iällä on tullut se käsitys, että kun minä metsästän, niin vien joltain hengen.
– Esimerkiksi hirven vasan ampuminen alkaa olla vaikeata. Illalla nukkumaan mennessä päässä pyörii vielä ajatus, että siellä se emä nyt etsii vasaansa, sanoo Seppo Ronkainen.
Metsän sylissä
Ronkaiset ovat halunneet omien tyttäriensä elävän osana ympäröivää luontoa. Katja Ronkainen puhuukin metsän sylistä ja luonnon parantavasta voimasta.
– Toivon, että luonto kannattelee heitä. Metsä ei tuomitse, eikä arvostele. Sinne on jokainen tervetullut juuri sellaisena kuin on.
Vanhemmat opettavat lapsilleen metsässä kulkiessaan tiettyä kunnioitusta ja varovaisuutta suhtautumisessa villieläimiin.
Seppo on yhden kerran pannoitustöissä joutunut karhun hyökkäyksen kohteeksi. Pakoon juostessaan hän kompastui ja karhu juoksi hänen ylitseen.
Katja puolestaan joutui täysin yllättäen perheen oman koiran puremaksi metsästysreissulla. Kasvojen vammoja on korjattu useilla leikkauksilla.
Metsän hiljaisuus on katoamassa
Seppo Ronkainen suree metsien muuttumista ja sitä, että ihminen ei enää osaa lukea luontoa entiseen tapaan.
– Olen kateellinen vanhemmille ihmisille, joilla on luonnossa liikkuessaan ollut ikään kuin kuudes aisti. He ovat jostain linnun äänestä tienneet heti, mitä se tarkoittaa äänellään, että nyt on joku eläin tai tilanne tässä.
– Meillä on puhelimet ja kaiken maailman ”kepsit” taskussa ja niitä seurataan. Nykyään on metsäkoneita ja kaikenlaisia ihmisten tekemiä ääniä joka puolella.
– Jostakin Kainuun rajasta etelään päin on kyllä aika äänekästä tämä ihmisen toiminta metsissä. Silloin kun minä olin lapsi, niin metsät oli metsiä ja siellä oli se rauha, pohtii Seppo Ronkainen.
Linnunradan alla
Ronkaisten perhe elää nykyaikaisessa talossa, kuluttaa sähköä ja ajaa autoilla, vaikka muuten eletään luonnon ehdoilla, metsästetään ja käytetään luonnon antimia. Seppo pohtii sitä, minkälainen maailma on silloin, kun lapset ovat viisikymppisiä.
– Maapallo ei tarvitse ihmisistä, mutta ihminen tarvitsee maapallon. Aikanaan luonto korjaa ihmisten tekemät jäljet.
Vaikka välimatkat ovat pitkiä, on maalla asumisessa Katjan mukaan paljon hienoja ja jopa maagisia hetkiä.
– Surettaa kaupunkilaisten puolesta, että he eivät valosaasteen takia pysty näkemään sitä yötaivasta, mistä me saamme vielä nauttia. Jokaisen pitäisi saada kokea linnunrata, se on uskomattoman kaunis. Kun katson sitä, lähetän toiveita tähdenlentojen mukana maailmalle.
