Hyppää pääsisältöön

Kissani Jugoslavia luo Kansallisteatterin Willensaunaan taianomaisen, mukaansatempaavan maailman

Toni Harjajärven näyttelemä Bekim harteillaan käärme.
Toni Harjajärven näyttelemä Bekim harteillaan käärme. Kuva: Kansallisteatteri/ Tommi Mattila Kissani Jugoslavia,Suomen Kansallisteatteri

Kissani Jugoslavia vie hämmästyttävälle matkalle, jossa mies kohtaa käärmeen ja kissan, entisen Jugoslavian raaka historia limittyy helsinkiläiseen opiskelijaelämään – ja jossa rakkaudenkaipuu altistaa väkivallalle.

Luin Pajtim Statovcin romaanin tuoreeltaan vuonna 2014. Silloin kokemus oli kahtiajakoinen. Vaikutuin kirjan kielestä, pidin sen selittelemättömästä fantasiasta ja uudenlaisesta katseesta, jonka se loi Suomeen. Lukukokemus oli nautinnollinen, silti kirja jätti minut hämmennyksen valtaan. Hyvän hämmennyksen.

Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävä esitys onnistuu hienosti siirtämään näyttämölle romaanin maagisen maailman.

Taika syntyy kevyin keinoin: näyttelijät yksinkertaisesti tekevät sen todeksi.

Lähikuvassa Bekimiä näyttelevä Toni Harjajärvi, takanaan Petri Liski käärmeenä.
Bekim ja boa, Toni Harjajärvi ja Petri Liski. Lähikuvassa Bekimiä näyttelevä Toni Harjajärvi, takanaan Petri Liski käärmeenä. Kuva: Kansallisteatteri/ Tommi Mattila Kissani Jugoslavia,Suomen Kansallisteatteri

Ensimmäisellä puoliajalla Johanna Freundlichin ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima esitys kohdistaa katseensa päähenkilö Bekimiin ja hänen äitiinsä. Bekimin ja Emine-äidin tarinat rullaavat vuorotellen eteenpäin, jaetulla pyörönäyttämöllä.

Bekim on kaikkialla ulkopuolinen. Hän vaeltaa jääkylmästä seksisuhteesta toiseen, etsii läheisyyttä, ostaa boakäärmeen, jota pelkää ja silti tahtoo rakastaa. Ihmiset ovat petoja toisilleen, ja Bekimin on helpompaa kiintyä käärmeeseen.

Toni Harjajärvi on mielettömän hyvä roolissaan Bekiminä. Hän on näyttelijänä minulle uusi kasvo: silmät ymmyrkäisinä katsoin Harjajärven vaivatonta, sävykästä ja erittäin intensiivistä näyttelijäntyötä. Tuntui, kuin olisin saanut lahjan.

Tuntui, kuin olisin saanut lahjan.

Näyttämö rullaa, Emine kasvaa kuva kuvalta, väläys väläykseltä; tytöstä naiseksi, toiveikkaasta morsiamesta tylysti alistetuksi vaimoksi. Sari Puumalainen piirtää esiin Eminen nuoruuden kiihkon ja avioliiton raa’an pettymyksen vahvasti, selkeästi ja elävästi.

Katri Renton lavastus on upeimmillaan juuri Eminen kohtauksissa, jossa hehkuvan punaiset esineet, ruusut ja pitsit ilmestyvät ja katoavat, lavastus elää tarinassa mukana, koristelee tytön unelmia, korostaa hänen kauhuaan.

Tommi Liski näyttelee käärmettä. Kuvassa käärme nojailee pimeydessä veistokseen, jossa käärme kietoutuu miehen ympärille.
Petri Liski sähisee arvoituksellisena käärmeenä, joka on kirjoitettu tarinaan Bekimin elämän kertojaksi ja kommentoijaksi. Tommi Liski näyttelee käärmettä. Kuvassa käärme nojailee pimeydessä veistokseen, jossa käärme kietoutuu miehen ympärille. Kuva: Kansallisteatteri/ Tommi Mattila Kissani Jugoslavia,Suomen Kansallisteatteri
Toni Harjajärven näyttelemä Bekim istuu kaulakkain Kissan (Ville Tiihonen) kanssa.
Bekim rakastaa Kissaa, jopa sitä kun Kissa käyttää häntä hyväkseen. Toni Harjajärven näyttelemä Bekim istuu kaulakkain Kissan (Ville Tiihonen) kanssa. Kuva: Kansallisteatteri/ Tommi Mattila Kissani Jugoslavia,Suomen Kansallisteatteri

Bekimin elämä muuttuu, kun hän tapaa homoklubilla kissan. Ja huh millaisen katukissan Ville Tiihonen tekeekään! Kissalla on musta verkkopaita ja maihinnousukengät, vitivalkoinen tukka ja kalpeat kasvot. Se on elänyt kovaa elämää, se pitää itseään maailman kuninkaana, se käyttää hyväkseen ketä haluaa ja antautuu hellittäväksi estoitta.

Kissan ääni on karhean maskuliininen mutta naukaisut pehmeitä.

Huh millaisen katukissan Ville Tiihonen tekeekään!

Bekim rakastaa kissaa. Kissa ei voi sietää käärmettä. Eläinten sähisevä ja kihisevä kohtaaminen saa yleisön nauramaan ääneen.

Koskettavassa jaksossa sivuun sysätty käärme toistaa aina uudestaan: kunnes sinä pudotat minut terraarion pohjalle.

Sari Puumalaisen näyttelemä Emine punaisessa mekossa, pitää sylissään ruttuista hääyönä tahriintunutta lakanaa.
Sari Puumalaisen Emine nuorena morsiamena. Sari Puumalaisen näyttelemä Emine punaisessa mekossa, pitää sylissään ruttuista hääyönä tahriintunutta lakanaa. Kuva: Kansallisteatteri/ Tommi Mattila Kissani Jugoslavia,Suomen Kansallisteatteri
Sari Puumalaisen näyttelemä Emine on lähikuvassa kasvot sivuttain, vakavana ja hiljaisena.
Emine löytää lopulta Suomessa paikkansa. Sari Puumalaisen näyttelemä Emine on lähikuvassa kasvot sivuttain, vakavana ja hiljaisena. Kuva: Kansallisteatteri/ Tommi Mattila Kissani Jugoslavia,Suomen Kansallisteatteri

Toinen puoliaika tuo vahvemmin esille Bekimin tyrannimaisen isän, Bajramin (Petri Liski), Kosovon albaanien kohtalon, sekä maahanmuuttajaperheen vaikeudet löytää paikkansa Suomessa.

Esityksen intensiteetti hieman kärsii kerrottavien asioiden paljoudesta – ainakin ennakkonäytöksessä, jonka itse näin. Kun mennään kauemmas Bekimistä, kissasta ja käärmeestä, mennään samalla fantasiasta realismiin, ja hetkittäin jakso tuntuu lähihistorian oppitunnilta.

Isän tarinaan liittyviä dramaturgisia ratkaisuja en täysin ymmärrä – miksi hän ei puhu mitään, vaan muut puhuvat hänen puolestaan, miksi hän yhtäkkiä alkaakin puhua, miksi juuri niitä asioita.

Jokin häpeä ja viha noissa hetkissä purkautuu.

Esityksen loppuvaiheissa minua hämmentää sama kuin romaanissakin: Bekimin seikkailu sukunsa mailla Kosovossa, äidin kivi, isoisän kasvoille heitetty käärme. Jokin häpeä ja viha noissa hetkissä purkautuu, jotain ehkä vapautuu, tavalla josta aivan en saa otetta.

Lopussa Bekim tapaa sattumalta miehen, Samin, ja uskaltaa viimein oikeasti kohdata toisen ihmisen. Samin (Ville Tiihonen) ja Bekimin väliset lyhyet kohtaukset ovat kauniita, valoisia, teatterisalin hämäryydessä läikkyy rakastuminen.

Yhtäkaikki: Kissani Jugoslavia on omaperäinen romaani, josta on tehty taianomainen, mukaansatempaava, kuviltaan ja tunnelmiltaan rikas esitys.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Ohjaus Johanna Freundlich. Dramatisointi Eva Buchwald. Lavastus Katri Rentto. Pukusuunnittelu Emilia Eriksson. Valosuunnittelu Kalle Ropponen. Äänisuunnittelu Antti Puumalainen. Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi. Rooleissa Toni Harjajärvi, Petri Liski, Sari Puumalainen ja Ville Tiihonen. Ensi-ilta Kansallisteatterin Willensaunassa 16.11.2018. Tämä kirjoitus perustuu 14.11. esitettyyn ennakkonäytökseen.

Penkkitaiteilija

  • Rakkaus on ruma sana, mutta kaunis asia

    Rakas äiti on suomen kaunein sanapari.

    Kun kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, pitäisi ensin tarkentaa, tarkoitetaanko sillä ihanimman asian nimeä vai soinniltaan miellyttävintä sanaa. Moni pitää kauniina pehmeitä soljuvia äänteitä. Alavilla mailla hallanvaara on klassikko, vaikka sen merkitys uhkaa sadon paleltuvan.

  • Avaruusromua: Sumutorvia, tuhkaa, aaltoja ja aavekaupungin ääniä

    Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia.

    "Yhtäkkiä tajusin, että tein kaiken aivan väärin", toteaa amerikkalainen säveltäjä Steve Moore. "Pyrin aina luomaan jotakin, jolla ei ole alkua eikä loppua", sanoo amerikkalainen elektronimuusikko Taylor Deupree. "Tahdon kertoa äänillä samalla tavoin kuin elokuvaohjaajat kertovat kuvilla", selittää australialainen musiikintekijä Martin Kay. "Me emme tiedä luonnosta vielä juuri mitään", väittää japanilainen äänitaiteilija Yoshio Machida. Huhtikuun Avaruusromut tarjoavat outoja äänimaisemia, kummallisia ajatuksia ja omalaatuista musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Oletko tosikko vai uppoaako ironia?

    Ironia on taitolaji.

    Törmääkö sarkasmiin, ironiaan ja ivaan nykyään yhä useammin, vai tuntuuko vain siltä? Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironiana: “se oli vain läppä!”. Nuoriso muodostaa sarkastisen salakielen salaseuroja. Käänteistä kieltä ymmärtämätön joutuu naurunalaiseksi. Ironia on monesti hauskaa ja nokkelaa.

  • Arto Paasilinnan Ulvova mylläri Lukupiirissä - tule mukaan keskustelemaan!

    Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800

    Tule mukaan radion Lukupiiriin 30.3. klo 19! Ulvova mylläri kysyy, missä menevät normaalin ja hyväksytyn rajat? Kuka lopulta on Ulvovassa myllärissä hullu? Paasilinnan romaani ilmestyi vuonna 1981 ja sen tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Suomeen. Onko kirjan sanoma edelleen ajankohtainen? Entä millaista on Ulvovan myllärin huumori? Osallistu verkkokeskusteluun tai soita studioon 09 144800.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri