Heli Nevakare haastatteli alkutalvesta 1988 ensimmäisen soololevynsä Too Much Ain't Enough äänittänyttä Andy McCoyta. Haastattelu on Helsingissä kuvattu työnauha, josta on aiemmin nähty ainoastaan lyhyitä otteita Rockstop-ohjelmassa.
“Verrattuna Hanoihin tai Cherry Bombsiin mä uskon, et täs on paljon enemmän värejä ja melodioita”, McCoy vertaa uunilämpimän levynsä materiaalia aiempiin projekteihinsa. “Tää on enemmän mitä mä itse kuuntelen.”
Too Much Ain’t Enough äänitettiin Suomessa, mutta se ei ollut Lontoossa asuvan McCoyn mukaan suunniteltua. “Mä sain beibin, ja me haluttiin ottaa vähän iisimpää elämää, päästä pois sellasesta metropolista, mitä Lontoo on.” Levy syntyi luontevasti samaan aikaan.
“Oli helvetin hyvä itse asiassa, et mä tein sen täällä, koska mä oon alkanu ottaan päivänselväksi, et kaikki fudaa, ja sä saat mitä vaan koska vaan. Mut täällä ei kaikki ollutkaan päivänselvää.”
Myöhemmin McCoy on todennut esikoissoololevyään äänittäessä olleensa kiinnostuneempi heroiinista kuin studiotyöskentelystä.
– Mikä on tärkeintä sun elämässä nyt?
– Ai nyt? Stendaa uus rööki.
McCoy kertoo rockelämän olleen niin vaiheikasta, että moni olisi hänen bootseissaan menettänyt henkensä. Andya rilluvuodet eivät kuitenkaan ole rappeuttaneet. “Jopa mun lääkäri on ihmeissään, ku pari viikkoo sit se tsekkas mun kropan, se sano, et mulla on kroppa ku 17-vuotiaal atleetil.”
Värikkäistä vuosista syntyi myös omalaatuista musiikkia. “Vaikka Hanoi Rocks oli kaikessa kliseemäisyydessään melkein sellanen karikatyyripiirros, se toi helvetin paljon uutta.”
Samaa McCoy ei voi sanoa suomalaisista bändeistä haastattelun aikaan. “Mä olin yllättyny, miten fakkiintunutta kaikki on.”
Hyväntuulinen kitaramestari ottaa kantaa paitsi rockmusiikin myös maailman tilaan ja kertoo, että jos saisi muuttaa jotakin, käyttäisi hän aseteollisuuteen upotettavat varat mieluummin ihmisten ruokkimiseen.
