Triosonaatilla tarkoitetaan barokkisävellystä, jossa on kaksi melodiasoitinta ja continuo. BIS-yhtiön julkaisemassa kahdeksan levyn boksissa esitellään triosonaatteja neljästä eri maasta, kahdelta eri vuosisadalta. Matka maiden, kappaleiden, säveltäjien ja vuosisatojen läpi alkaa 1600-luvun Englannista, mikä on osuvaa, koska matkaoppaana toimii kokenut London Baroque -yhtye. Boksi on koottu sen 2000-luvulla tekemistä levytyksistä.
Englantilaisiin triosonaatteihin vaikutti Italian musiikkikulttuurin suuri ihailu. Esimerkiksi perienglantilainen säveltäjä John Cooper vaihtoi nimensä Giovanni Coprarioksi. Myös Händel julisti jäljittelevänsä triosonaateissaan italialaisia mestareita. Levyvalikoimassa yhteyden huomaa heti. Sekä italialaista että englantilaista 1600-luvun musiikkia yhdistää rytmikkyys, pieni jousenkäyttö ja kontrapunkti. Jousenkäytön lisäksi pientä ovat myös nyanssit, jonka seurauksena soitto pysyy suorana ja alakuloisena. Musiikki on kaunista, sitä en kiellä, mutta kappalevalinnat tylsästi samankaltaisia.
Ranskan barokki tyylilajina kuuluu suosikkeihini, joten odotin paljon kahdelta seuraavalta levyltä - ja hienojahan ne olivat. Ihanaa oli kuulla kuinka viulun lisäksi cembalo pääsi parrasvaloihin. Jean Nicolas Geoffroyn teoksessa on jopa useita cembalosooloja, joiden kuuntelemisesta nautin.
Kuten Ranskan barokille on ominaista, koristeita ei säästellä ja rytmi keinuu läpi levyn kaikkea muuta kuin tökkivänä tai konemaisena. 1700-luvulle siirtyessä kappaleissa alkaa esiintyä enemmän kehittelyä. Tunnelma vaihtelee enemmän, tasaisesta ja surumielisestä riemukkaaseen ja rytmikkääseen, jolloin jalka alkaa lyödä tahtia.
Sitten on Saksan aika näyttää minkälaisen musiikin parissa se vietti 1600-1700 -luvut, ja eroja löytyy. Jos Englannissa ja Ranskassa musiikki oli herkkää ja lempeää, Saksassa lähestytään ronskimpia otteita. Myös London Baroque soittaa voimakkaammin, mutta silti kauniisti ja puhtaasti.
Johann Sebastian Bachilta ei valitettavasti löydy triosonaatteja London Baroquen kokoonpanolle, mutta levylle on otettu kahden Bachin pojan, Johann Christoph Friedrichin ja Carl Philipp Emanuelin sonaatit. Etenkin jälkimmäiset ovat erinomaisia ja täyttävät isä-Bachin jättämää aukkoa. London Baroque soittaa niitä välillä täyteläisesti ja syvästi, välillä kevyellä leikkimielellä. Soitinten tekstuurit täydentävät toisiaan ja pizzicato-säestys kuulostaa raikkaalta ja hauskalta.
Sitten Italiaan! Kuunnellessani Maurizio Cazzatin kappaletta Correnti e balletti 1600-luvun Italiasta, pystyin kuvittelemaan puuteroidut, ylhäiset ihmiset isoissa röyhelömekoissa-ja kauluksissa tanssimassa musiikin tahtiin. Se on merkki eläväisestä ja mielikuvituksekkaasta kappaleesta - ja soitosta. Musiikki on tanssittavaa, ja cembalolla luodaan selvää ja rytmikästä taustaa. Usein soittimet imitoivat toisiaan, ja Englantiin tai Ranskaan verrattuna nyansseja on enemmän eivätkä soittajat pelkää niitä tehdä.
Yhdeksän tunnin ja kahdeksan levyn kokoelma on loistava aikamatka neljän maan barokkiin. Se on kuin innostava opetusmateriaali, jonka voi ojentaa kelle tahansa kertomaan, mitä musiikissa tuona aikana tapahtui. Levyvihkoa selatessa törmäsin turhauttavan tuttuun faktaan. Kaikki säveltäjät ovat miehiä. Pettyneenä päätin hieman tutkia taustoja, ja kirjoitin hakukenttään "barokin naissäveltäjät". Avuliaana google vastasi kysymykseeni: "tarkoititko barokkisäveltäjät".
"The Trio Sonata through Two Centuries", triosonaatteja 1600- ja 1700-lukujen Ranskasta, Italiasta, Saksasta ja Englannista. - London Baroque. BIS-9050.
Kirjoittaja Venla Kumela on yhdeksäsluokkalainen, joka oli tutustumassa työelämään Yleisradion kulttuuritoimituksessa.
Kuuntele Uudet levyt 20.11.2018, toimittajana Kare Eskola.
1-4542156
