Majakka maiden rajalla
Märketin majakkasaarella voi saunoa Suomessa ja pulahtaa uimaan Ruotsissa
Märketin majakka on Suomen läntisin piste: Kerrostalo keskellä merta, alttiina myrskyille ja myräköille, sijaintina luoto, jonka Suomi jakaa Ruotsin kanssa. Ellei Suomen majakkaseura 10 vuotta sitten olisi pelastanut Märketiä, pala kulttuurihistoriaamme olisi murentunut mereen.
Puhelin kilahtaa.
“Lähtö siirtyy ainakin lauantai-iltapäivään.”
Viesti on Majakkaseuralta.
On perjantai. Kaikki tavaramme ovat valmiina lähtöön, vesitiiviisti pakattuina. Katsahdus puhelimen sääpalveluun: kirkasta, eteläistä tuulta 1,5 m/s.
Vaikka sääolosuhteet Ahvenanmaan mantereella näyttävät veneilylle suotuisilta, kaikki voi olla Märketillä toisin. Olemme valmistautuneet siihen, että matkamme Suomen läntisimmälle majakalle saattaa siirtyä.
Märketin majakka sijaitsee luodolla Ahvenanmerellä Suomen ja Ruotsin välissä. Maiden raja kulkee luodon halki - mutta passitarkastusta ei tarvita, vaan maiden välillä voi liikkua vapaasti. Se on ainutlaatuista!
Luonto päättää, emme me.
Lauantaisena iltapäivänä jätämme Eckerön vierasvenesataman taaksemme. Mats Sjöström ohjaa veneensä väylälle. Pian edessämme on vain avomeri.
Ei tuule juuri ollenkaan.
– Joskus sitä saa odotella päiväkausia ennen kuin pääsee matkaan. Luonto päättää, emme me, Mats Sjöström sanoo.
Sjöström tuntee nämä luodot ja karikot kuin omat taskunsa. Ja hän tiesi, että kun tuuli on puhkunut pohjoisesta pari päivää aiemmin, on parasta odottaa maininkien rauhoittuvan ennen kuin Märketille kannattaa mennä.
No, juuri tällä reissulla mukana on henkilö, jolla on kenties vielä enemmän kokemusta näistä vesistä kuin Sjöströmillä. Veneen kabiinissa istuu Kee Eriksson, 78. Hän on Märketin viimeinen majakanvartija.
Hän käy yhä kerran vuodessa majakalla. Majakkaseuralaisten keskuudessa hän on elävä legenda.
Pieni ja raidallinen
Pieniä pyöreitä päitä pulpahtaa veden pintaan. Yhä enemmän ja enemmän, kuin korkkeja ikään, plop! plop! Meitä toljottavat mustaakin mustemmat, kiiltävät silmät.
Sadat hylkeet viihtyvät viimeisellä karikolla ennen Märketin majakkasaarta.
Runsaan puolen tunnin venematkan jälkeen havahdumme: kaukaisuudessa siintää neliskanttinen asia. Se on majakka. Voi, kuinka pieni se onkaan! Yksin koko merta vastaan.
Kuva: Eva Pursiainen / Yle
Märketiin rantautuminen ei ole itsestäänselvyys
– Tervetuloa Märketille! Olkaa varovaisia kun astutte maihin!
Suomen Majakkaseuran talkoolaiset, Mari ja Keijo Niemi, ovat meitä vastassa Märketin pohjoispuolen poukamassa.
Tällä kertaa tuuli on suotuisa: meidän ei tarvitse rantautua etelän puolelta eikä soutaa kumiveneellä poijulta, vaan voimme hypätä suoraan veneestä keltajäkälän peittämille kallioille.
Laiturin rakentaminen olisi turhaa työtä. Ei siinä vaadittaisi kuin yksi kunnon myrsky ja meri veisi sen mennessään. Ja vaikka laituri pysyisi, ei tällä saarella ole veneelle yhtään suojaa.
Sata vuotta sitten saaren eteläpuolella oli veneille sopiva laguuni, mutta maankohoamisen vuoksi kalliot ovat nyt metrin korkeammalla, eikä poukamaan enää pääse veneellä.
Kee Eriksson astuu horjumatta maihin. Märketin viimeinen majakanvartija kävelee majakalleen ennen kuin me muut edes olemme tajunneet olevamme perillä.
Kannamme tavaramme raidalliseen kivirakennukseen, samoin kuin reilun viikon ruoka- ja vesitarpeet. Täällä ei ole juoksevaa vettä, kaikki muonat tuodaan talkoolaisten vahdinvaihdon yhteydessä lauantaisin, toukokuusta syyskuuhun.
Märketillä täytyy aina varautua siihen, ettei kukaan pääse täyttämään varastoja.
Karl-Erik "Kee" Eriksson, legenda jo eläessään
Vanha televisio, kaksi 50-luvun nojatuolia. Tummuneet, nuhjuiset tapetit.
Aikoinaan koko toinen kerros oli varattu majakkamestarin käyttöön: muut majakanvartijat saivat nukkua punkkasängyissä pienemmissä huoneissa.
Mari Niemi ja Kee Eriksson käyskentelevät ympäri majakkamestarin vanhaa keittiötä. Suomen Majakkaseura on kunnostanut Märketin majakkaa yli kymmenen vuoden ajan.
Nämä huoneet on kuitenkin säilytetty alkuperäisessä asussaan, pienenä museona.
Majakkaseuran aktiivien keskuudessa Eriksson on lähes myyttinen hahmo, ja Niemi on jo kauan odottanut tapaavansa tämän. Hän pohtii, mitä Eriksson ajattelee seuran tekemistä kunnostustöistä.
– Kun jätimme majakan, sen tila huononi ensin hitaasti, ja sitten se rappeutui yhä enemmän. On mukavaa, että joku yrittää tehdä jotain. En uskonut sen onnistuvan, Kee Eriksson sanoo.
– Etkö uskonut? Mari Niemi kysyy.
– En.
– Uskotko nyt?
– Juu, Eriksson vastaa – ja kumpikin purskahtaa nauruun.
Viiden viikon odotus ja muita majakkatarinoita
Myöhemmin Kee Eriksson istahtaa majakan olohuoneen nojatuoliin. Vanha majakanvartija tarkkailee ensikertalaisten puuhailuja sivusilmällä. Kukaan ei tiedä kuinka monta majakkamatkaa hänellä on jo takanaan, ei edes hän itse.
Lähtömme myöhästyi muutamalla tunnilla, mutta tosiasiassa se ei ole vielä mitään. Pisimmillään Kee Eriksson odotteli vahdinvaihtoa saaressa viitisen viikkoa.
– Silloin oli kyllä lähellä että piti ruveta säilykepurkkeja availemaan, hän virnistää. Meillä oli suolasilakoita, joita syksyisin säilötään, ja niitä me söimme mieluummin kuin säilykkeitä.
Sillä kertaa oli talvi, tammikuu tai helmikuu. Oli kelirikko, eikä merivartiosto päässyt Märketille majakanvartijoita hakemaan. Sekä majakalla että merivartiostossa odoteltiin siis viikkotolkulla, että sää muuttuisi.
Toisina kertoina meri on kuohunut niin villisti, että aallot ovat osuneet jopa majakan ikkunaluukkuihin. Majakanvartijoista se, jolla oli asiaa konehuoneeseen, sai pitää turvaköydestä lujasti kiinni.
Toisessa päässä kollega sitten hilasi myrskyn keskelle menneen kaverinsa takaisin majakan ovesta sisään.
– Joskus tavaroita huuhtoutui sen sileän tien, joskus sellaisia, joille olisi ollut vielä tarvetta, toisinaan sellaista, josta olikin ihan hyvä päästä eroon.
Itseäänhän ei voi paeta täällä. Ellei itsensä kanssa viihdy, niin ei sitä voi olla oikein missään, ei ainakaan näin yksinäisessä paikassa.
Erikssonin majakanvartijaperhe
Kee oli teini-ikäinen käydessään Märketillä ensimmäistä kertaa. Hänen isänsä Ragnar toimi majakkamestarina täällä vuosina 1956-1970. Majakalla työskentely ei siis ollut mikään vieras ajatus, vaikka nuorella Karl-Erikillä alunperin olikin muita suunnitelmia.
Parikymppinen Kee työskenteli Märketillä vuoden, mutta palasi tänne vuonna 1965, kun isä Eriksson värväsi poikansa nuoremman majakanvartijan virkaan.
– Isääni ei niinkään paperityöt kiinnostaneet, mutta minä taisin sellaisen, joten se oli minun hommani. Mutta olihan sitä kaikkea muutakin.
Kaikkea muutakin, totisesti.
Majakkavalon valvomisen lisäksi majakanvartijan tehtäviin kuului pitää konehuonetta kunnossa, vaihtaa dieselmoottoreihin öljyt aina 300 tunnin käytön jälkeen, tehdä korjauksia ja tietysti hoitaa muonapuoli. Talvisin majakkalaiset metsästivät hylkeitä, jäiden lähdettyä he kalastivat.
Majakanvartijat työskentelivät kahdentoista tunnin vuoroissa: kun yksi oli vastuussa, toinen nukkui. Tosin moni homma vaati kahden miehen työpanoksen, joten aivan niin yksinkertainen työnjako ei ollut. Joskus vartijoita oli majakalla kaksi, joskus kolme.
He kirjasivat vedenkorkeuden ja tuulennopeuden ja katsoivat päälle, että säiden armoilla oleva majakka pysyi kunnossa. Isä Ragnar oli mainio koneiden rassaaja.
Kerran vuodessa kaksi majakan neljästä dieselmoottorista piti jynssätä. Koneet ruuvattiin kokonaisuudessaan auki, viimeistä mutteria myöten. Silloin sekä isä että poika olivat päivän päätteeksi yltä päältä mustan liejun peitossa.
Koska majakkavalo tässä vaiheessa oli jo automatisoitu, kenenkään ei öisin tarvinnut valvoa liekkiä.
– Olin täällä oikeaan aikaan. Ennen vanhaan majakanvartijan työ oli hyvin erilaista. Kun lukee niitä tarinoita, että piti istua tornissa koko yön vahtimassa kaasuliekkiä, se ei olisi minulle sopinut, Kee Eriksson sanoo.
Vapaa-ajan askareita ei liiemmin ollut. Vapaus koitti kahden työviikon jälkeen: kaksi viikkoa maissa, perheen parissa. Sitten taas takaisin.
Märket on kuin Broadway
Kee Eriksson kehitteli itselleen harrastuksen. Radioamatöörit ympäri maailman kommunikoivat keskenään lyhytaaltolähettimen avulla. Jotkut vain kuuntelevat, toiset haluavat myös lähettää signaalia. Siihen tarvitaan lupakirja, ja sellaisen Kee Eriksson hankki itselleen vuonna 1970. Ja niin Märketiltä kajahti ensimmäinen radiosignaali maailmalle.
Radioamatöörien keskuudessa puhutaan “radiomaista”, ja Märket sai radiomaastatuksen ja oman kutsumerkin, joka on OJOMA.
Märket on radioamatöörien Broadway: kun joku lähettää täältä signaalia, kaikki maailman radioharrastajat kääntävät antenninsa kohti Märketiä ja yrittävät saada sen kuunteluun. Onnistuessaan he voivat laittaa ruksin harvinaisten radiomaiden listaansa: Märket bongattu.
Radioamatöörit eivät juttele uskonnosta tai politiikasta, siitä tulee vain sotkua, Kee Eriksson sanoo. Muista asioista voi puhua, kaikesta maan ja taivaan välissä, kuten säästä.
– Tosin minä olin erilainen, kun Märket on oma radiomaansa. Joten lopulta jouduin paljastamaan, mitä oikein teen täällä.
Majakka majakanvartijan silmin
Kee Eriksson on dokumentoinut majakkavuosiaan kameran avulla. Klikkaa kuvaa ja pyyhkäise oikealle lukeaksesi siitä lisää.
Tähän oli pakko saada majakka
Juuri tänään meri on rauhallinen. Se on aika harvinaista.
Kovalla tuulella meri huuhtelee koko luodon yli. Merenpohjassa on useita hylkyjä.
Märket rakennettiin pakosta. Niin moni alus oli haaksirikkoutunut tämän yksinäisen luodon karikoihin keskellä arvaamatonta Ahvenanmerta, että merenkävijät vaativat: täällä on oltava majakka.
Majakan rakentaminen ei ollut mikään helppo operaatio. Moni piti sitä silkkana hulluutena.
Arvostelijat saivat syyn nyökkäillä tietävästi, kun myrsky vei mukanaan kaiken rakennusmateriaalin toukokuussa 1885, kesken rakennustöiden. Osa rakennustyöläisistä selviytyi kiivettyään veneeseen, jonka he kiinnittivät merimerkin nokkaan.
Rakennusmestari ei suostunut työskentelemään Märketillä, joten majakan piirtänyt nuori arkkitehti Georg Schreck johti rakennustöitä itse. Vastoin kaikkia odotuksia majakka oli käyttövalmiina ennen seuraavaa talvea. Siinä se on ollut, luodon korkeimmalla kohdalla, jo 133 vuotta.
Moni laiva on ajanut karille näillä vesillä myös majakan rakentamisen jälkeen. Meri ei täälläkään tunne armoa. Kuinka moni on raidallisen majakan ansiosta pelastunut, sitähän kukaan ei voi tietää.
Sauno Suomessa, pulahda Ruotsissa
Luodolla kävellessä suuntavaisto sekoaa helposti. Majakkaseura on maalannut kallioon rajamerkintöjä: S niin kuin Sverige, F niin kuin Finland. Mutta yhtäkkiä ei olekaan niin helppoa tietää, kulkeeko Suomen vai Ruotsin puolella.
Märket on Suomen läntisin piste ja läntisin maaraja Ruotsin kanssa. Näin on ollut jo vuodesta 1809, kun Haminan rauha solmittiin ja Suomesta, sekä Ahvenanmaasta, tuli osa Venäjää.
Rajatarkistuksen yhteydessä 1980-luvulla huomattiin että suomalainen majakkahan on Ruotsin puolella rajaa. Tästä ongelmasta päästiin yksinkertaisella tavalla: rajaa siirrettiin niin, että Ruotsi sai majakankokoisen palan maata Suomen puolelta. Nyt rajaviiva näyttää ylhäältäpäin katsottuna rusetilta tai nurinkuriselta S-kirjaimelta.
Siitä syystä sauna sijaitsee Suomessa, kun taas laguunimainen halkeama, jonka vedessä voi vilvoitella, on Ruotsin puolella rajaa.
Suomen Alcatraz?
Meri ei lakkaa liikkumasta. Eivätkä tiirat hälisemästä.
Kävelemme niemennokkaan katsomaan merenpohjan kohtaa, jossa makaa neuvostoliittolaisen sukellusveneen hylky. Hylkysukeltajilta on sinne hautarauhan takia pääsy kielletty.
Jotkut kutsuvat Märketiä Alcatraziksi, mukaillen Pohjois-Amerikan tunnettua vankilasaarta, josta vain aniharva on onnistunut pakemaan.
Kee Eriksson ei koskaan ole tuntenut tarvetta karata Märketiltä. Vanha majakanvartija vaikuttaa suhtautuvan mutkattomasti syrjäiseen eloon meren äärellä.
– Itseäänhän ei voi paeta täällä. Ellei itsensä kanssa viihdy, niin ei sitä voi olla oikein missään, ei ainakaan näin yksinäisessä paikassa.
Erikssonin suu kaartuu taas hymyyn.
Majakanvartijat soutivat maihin säästä riippumatta. Heillä oli raskas ruuhi, ja usein aallonharjat kävivät paljon ruuhen laitaa korkeammalla. Mutta ruuhi oli niin raskas, että se pysyi pinnalla.
– Se oli kyllä jännittävää, muttei koskaan pelottavaa.
Märketin aikojen loppupuolella elämä saarella muuttui. Kaikilla oli omat huoneet ja mahdollisuus pitää omia tavaroitaan esillä. Omaa tilaa tarvitsevalle löytyi aina rauhallinen soppi.
Kee Eriksson työskenteli Märketillä majakan automatisointiin saakka vuonna 1976. Viimeinen mies saaressa oli Keen isä Ragnar, joka jätti Märketin viimeistä kertaa majakkamestarin ominaisuudessa tammikuussa 1977.
Väistämättä sitä tulee pohtineeksi, miltä Kee Erikssonista tuntuu tulla takaisin majakalle. Että onko ikävä niitä aikoja.
– Tavallaan… Tänne tulo tuntuu, ei kotiinpaluulta, mutta kotoisalta.
Niinä kolmena vuosikymmenenä, kun majakka oli miehittämättömänä, Eriksson kävi täällä noin kerran vuodessa. Hän näki majakan rapistumisen - eikä siksi tuntenut ikävää.
– Olen aina viihtynyt täällä, mutta tuona ajanjaksona täällä ei olisi ollut mukava työskennellä, ja majakan asuttavaksi saattaminen olisi vaatinut kovaa työtä.
Kuva: Eva Pursiainen / Yle
Remontointi on tehty vapaaehtoisvoimin
Lapintiirat rähinöivät kallioilla.
– Eikö ole ihmeellistä, että ne kaikesta huolimatta rakentavat pesänsä tuonne! Viime vuonna toukokuussa oli kova myrsky, joka vei linnunpesät mukanaan ja pesintä meni pilalle, Mari Niemi kertoo.
Mari ja Keijo ovat talkoolaisia Pohjanmaalta. Marin unelma nukkua yö majakassa sai heidät liittymään Majakkaseuraan.
Nyt he ovat tiskanneet aamiaislautaset ja nostaneet ne kottikärryillä ylös. Sitä on hauska seurata: kottikärryt ovat kiinni vinssissä, ja niissä voi nostaa vaikka tiskiä, vesikanistereita tai maalipurkkeja majakkaan vievälle sillalle, tai takaisin alas kalliolle.
Seuraavaksi työlistalla näyttää olevan maalausta: sekä metalliset kaiteet että kallioon maalatut kompassit tarvitsevat lisää valkoista väriä.
Talkoolaiset pitävät tarkkaa inventaariolistaa tykötarpeista ja pitävät huolen siitä, että seuraavan viikon vapaaehtoiset ottavat mukaansa tarvittavat hyödykkeet ja varusteet.
– Ei sitä noin vain käydä rautakaupassa täältä käsin! Mari naurahtaa.
Talkootyön lisäksi aikaa kuluu ruoan laittamiseen. Mari ja Keijo kuorivat perunoita pienellä terassilla majakan ulko-oven kupeessa.
Majakoilla on paljon tarinoita. Ja jos majakat tuhoutuvat, häviävät tarinatkin.
Vapaaehtoisia on kiittäminen että Märket on nyt kunnostettu. Vuonna 2007 Suomen majakkaseura vuokrasi Märketin Suomen valtiolta sitä vastaan, että pahasti rapistunut majakka kunnostetaan.
– Minulle majakat ja niiden suojelu on tärkeää sen kulttuurihistorian takia mitä niissä on, Mari sanoo. Olin todella järkyttynyt ja aika vihainenkin kun tajusin, että valtio on jättänyt majakat oman onnensa nojaan.
Märketkin olisi rapistinut täysin ellei Majakkaseura olisi ryhtynyt entisöintiin. Mutta talvet ovat kylmät ja kosteat, ja ympärivuotinen lämmitys olisi kallista. Siksi kunnostaminen jatkuu aina vaan.
– Kyllähän tämä tahtoo olla taistelua aikaa vastaan.
Talkootyö on yksi tapa päästä Märketille. Majakkaseuran jäsenenä voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi.
Työtehtäviä on monenlaisia: Sähkötöitä, maalausta, remontointia ja kunnossapitoa. Jos ruoanlaitto tai sähköisen päiväkirjan pito tuntuu luontevalta, täällä voi tehdä sitäkin.
Illalla saunomme. Suomessa. Pulahdamme uimaan Ruotsissa. Auringonlaskussa kuuntelemme tuulta ja aaltoja. Tiirat ovat nyt hiljaa. Niin kuin mekin.
Tankkeri lipuu hiljalleen Märketin ohi kohti horisonttia.
Seuraavana päivänä Mari Niemi kertoo käyneensä aamuyöstä ulkona.
– Tuolla mä hyppelin kallioilla ja kuvasin auringonnousua!
Majakassa tuoksuu kardemumma. Niemi kolistelee keittiössä, kaasulla toimivalla uunilla on oma sielunelämänsä. Temppuilusta huolimatta uunissa paistuu nyt ruoanlaitosta kiinnostuneen Niemen elämän ensimmäinen ahvenanmaanpannukakku.
Tähän mennessä Niemet ovat nukkuneet majakassa jo monta yötä. Vuodessa he ovat ehtineet Märketille useamman kerran. Majakoihin jää koukkuun, ja tässä siihen syy:
– Meri. Merituuli. Rauha. Hiljaisuus. Se, että voi panna puhelimen kiinni. Se historia, kuinka hirveän paljon työtä majakat ja majakanvartijat ovat tehneet; pelastaneet tuhansia ihmisiä. Majakoilla on paljon tarinoita. Ja jos majakat tuhoutuvat, häviävät tarinatkin.
Mats Sjöströmin vene näkyy jo horisontissa. Hän on tulossa hakemaan meitä takaisin Eckeröhön. Vaikka aika tuntuikin pysähtyneen, vuorokausi majakalla hujahti liian nopeasti.
Lapintiirat uhittelevat meitä kalliolla. Ne kirkuvat yhä kimeämmin, ja tekevät yhä uhkarohkeampia sukelluksia tavaroitamme kohti.
Tänne on päästävä uudelleen.
Egenland – yleisön matkaopas Suomeen kahdella kielellä
- Egenland on kaksikielinen televisio-ohjelma ja kulttuurimatkaopas, jossa yleisö päättää, mitä kulttuuri tarkoittaa.
- Tähän mennessä olette lähettäneet Egenlandille yli 4000 vihjettä vierailun arvoisista paikoista, henkilöistä ja tapahtumista. Niiden joukosta valitsemme kiinnostavimmat.
- Kohteet esitellään tässä netin matkaoppaassa suomeksi ja ruotsiksi. Kaikki kohteet ovat nähtävissä tällä kartalla.
- Egenlandin kaikki videot ovat katsottavissa Yle Areenassa.
- Seuraa meitä Instagramissa!
Lähteet:
Jan Andersson: Märket - Majakkasaari kahden maan rajalla (2015)
Ruotsin majakkaseuran tietosivusto Fyrwiki
Suomen Radioamatööriliitto: Market Radio kutsuu
Lauri Silvander, IL: Karl-Erik, 78, on Märketin viimeinen majakanvartija – Suomen läntisin piste oli armoton ja arvaamaton paikka elää
Artikkelia varten on myös haastateltu Pekka Väisästä Suomen Majakkaseurasta.
Edit 21.11: Muutettu kalatiira lapintiiraksi.
Eva Pursiainen
Yle