Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Teeman elokuvafestivaali pääkuva

Minä ja Grace Jones – erään ihailijan tunnustuksia

Grace Jones lavalla. Kuva dokumenttielokuvasta Grace Jones: Bloodlight and Bami.
Puhdasta, kaunista, nerokasta. Kuva elokuvasta Grace Jones: Bloodlight and Bami. Grace Jones lavalla. Kuva dokumenttielokuvasta Grace Jones: Bloodlight and Bami. laulajat,populaarimusiikki,Teeman elokuvafestivaali,dokumenttielokuvat,Grace Jones,Grace Jones: Bloodlight and Bami,naislaulajat,teeman rockdokumentit

Mirkka Maikola kirjoittaa järisyttävästä ensikohtaamisestaan Grace Jonesin kanssa sekä siitä alkaneesta ihailijasuhteesta. "Ei ole hetkeä, johon Grace ei sopisi."

Grace Jones on kaikkea, mitä minä en ole: mustaihoinen, atleettinen, röyhkeä, kovaääninen, karibialainen, ja hän tykkää tiukasti istuvista samettibodyista. Siitä huolimatta meillä kahdella on suuri kohtalonyhteys.

Kaikki palautuu vuoteen 2009 ja erääseen kesäiltaan helsinkiläisellä festivaalilla. Grace Jones esiintyisi pian festivaalin päälavalla, ja mitään sen enempää ajattelematta olin asettautunut eturiviin. Ensinnäkin siksi, että lyhyyteni takia kakkosrivissä seisominen on turhaa hommaa. Toisekseen lievästi klaustrofobisena minua miellyttävät kaide, josta pitää kiinni, ja lähietäisyydellä seisovat järjestyksenvalvojat. Kolmanneksi olin hukannut kaverit festivaalivilinään, enkä jaksanut lähteä heitä etsiskelemään.

Olin siis parkkeerannut paikalle täysin muista kuin musiikillisista syistä. Grace Jonesin toki tiesin, sekä hänen biisinsä La Vie en rose ja Libertango. Sekä tietenkin sen Bond-elokuvan pahisroolin.

Ajattelin Jonesin olevan eläkeiässä oleva kuriositeetti. Vetonaula, joka oli buukattu festarille julkkisarvon vuoksi. Yleensä näiden entisten kuuluisuuksien keikat olivat lähinnä väsynyttä kitarointia tai...

Keikka alkoi.

BOOM!

Piikkikoroissa lavalle harppoi ripeästi mutta elegantisti kaksimetrinen, itsevarma ja järkyttävän cool 61-vuotias nainen ja alkoi laulaa matalalla, jylhällä äänellään.

Sydän hakkasi, tuijotin lavalla kieppuvaa ja tanssivaa suvereenia bilekuningatarta ja tunsin olevani hurmahenkisen herätysliikkeen kokouksessa. Siinä se nyt on: Jumala.

Grace Jones esiintymislavalla
Grace Jones esiintymislavalla Grace Jones: Bloodlight and Bami,Grace Jones,Teeman elokuvafestivaali,teeman elokuvat
Siinä se nyt on: Jumala.

Grace Jones tanssi ja keikaili, flirttaili ja komenteli, veti lavalla spagaateja ja piruetteja, pyöritti hula-vannetta ja lauloi virheettä samaan aikaan.

Dramaturgisesti täsmällinen lavashow käytti hyväkseen teatterista tuttua taikaa: peilipallo-knallihatusta kimposi lasersäde tummaan kesäyöhön, ja teatterisavuisessa valokeilassa Jones löi yhteen symbaaleja kuin tuomiopäivän viehkeä sanansaattaja. Valo hyväili Jonesin jokaista kiiltelevää, treenattua lihasta ja nosti hänen ääneensä taivaisiin.

Puhdasta, kaunista ja nerokasta.

Jonesin atleettinen vartalo ja liikkuminen olivat hypnoottista katseltavaa. Hänen korkokenkien varassa elegantisti ja elastisesti heittelehtivä kehonsa on painunut siluettina ikuisiksi ajoiksi muistiini.

Grace Jones meikkaa takahuoneessa. Kuva dokumenttielokuvasta Grace Jones: Bloodlight and Bami.
Grace Jones meikkaa takahuoneessa. Kuva dokumenttielokuvasta Grace Jones: Bloodlight and Bami. Grace Jones,Grace Jones: Bloodlight and Bami,Teeman elokuvafestivaali,Sophie Fiennes,Teeman elokuvafestivaali syksy 2018
Grace näyttää, että nainen on vanhetessaan hauskempi, räävittömämpi, lempeämpi, uteliaampi...

Sophie Fiennesin uudessa dokumenttielokuvassa Grace Jones: Bloodlight and Bami Grace on myös oikea ihminen. Lihaa, verta ja särmää. Hän on jatkojen kuningatar, yötä rakastava, luksuksella nautiskeleva provokaattori. Mutta myös tinkimätön taiteilija, jolla on pistämätön tyylitaju.

Hän nauraa kovaan ääneen ja huutaa suorat sanat managereille ja hännystelijöille. Hän on iän tuomalla itsevarmuudella oman elämänsä pomo.

Esikuva on mielestäni sellainen henkilö, joka on sitä mitä itse vielä et ole mutta jota kohti on antoisaa pyrkiä. Aina kun ajatus vanhenemisesta alkaa hyytää, ajattelen Gracea. Hän näyttää esimerkillään, että nainen on vanhetessaan yhä hauskempi, räävittömämpi, suorasukaisempi, lempeämpi, uteliaampi ja hurjempi. Kaikin puolin parasta ja hauskinta seuraa.

Grace onkin seurannut minua elämän eri käänteissä. Pull Up to the Bumper saa minut ilkikurisen anarkistiselle tuulelle. Hallitulla raivollaan This is elvyttää vastoinkäymisten ryydyttämän mielen. Slave to the Rhythm -biisillä kohotetaan takuuvarmasti juhlien tunnelmaa, Hurricane antaa energiaa vaikka vuorten siirtämiseen.

Ei ole hetkeä, johon Grace ei sopisi.

Dokumenttielokuvassa on kohtaus, jossa Jones joutuu ranskalaisen tv-ohjelman kuvauksiin. Hänen pitäisi laulaa La Vie en rose samaan aikaan kun ympärillä tanssii pikkutuhmiin pehmopornoalusasuihin pukeutuneita tanssityttöjä. Vahva nainen törmää sovinistiseen, periranskalaiseen, vanhakantaiseen naiskäsitykseen. Kumpi voittaa? Grace kutsuttaa ohjelman tuottajan paikalle: Very tacky isn't it? I'm like a madame in a whorehouse. Give me a fucking break!

Elämän kiperissä hetkissä on hyvä olla käsillä neuvoa antava kysymyslause. Minun omani on: Mitä Grace tekisi tässä tilanteessa?

Minä sydän Grace.

Sophie Fiennesin ohjaama dokumenttielokuva Grace Jones: Bloodlight and Bami (Britannia 2018) saa televisioensi-iltansa Teeman elokuvafestivaalilla 30.11.2018 klo 22.35. Areenassa se on katsottavissa 3 kuukauden ajan.

Jutun kirjoittaja Mirkka Maikola on paitsi Grace Jonesin ihailija myös teatteri Viiruksen tuottaja. Hän on työskennellyt Tallinnassa mm. Sõprus-elokuvateatterissa ja Von Krahl -teatterissa. Kukkeimman myöhäisnuoruutensa 2000-luvun alussa kirjoittaja vietti niin Elokuva-arkiston luolastoissa kuin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ministeriössä.

Yle Teema

Teema Twitterissä ja Facebookissa