Hyppää pääsisältöön

Kansallisteatterin upea Kolme sisarta on tarina loputtomasta onnen tavoittelusta – Paavo Westerbergin tulkinta uudistaa ja ylistää Tšehovin klassikkoa

Kolme sisarta kontillaan maassa tuijottamassa eteensä, rooleissa Marja Salo, Emmi Parviainen ja Elena Leeve. Taustalla upseerit Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta).
Kansallisteatterin ihastuttavat, kärsivät sisaret: Maša (Emmi Parviainen, Irina (Marja Salo) ja Olga (Elena Leeve). Taka-alalla Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Huikeat roolisuoritukset! Kolme sisarta kontillaan maassa tuijottamassa eteensä, rooleissa Marja Salo, Emmi Parviainen ja Elena Leeve. Taustalla upseerit Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri

Paavo Westerbergin ohjaama Kolme sisarta on fantastinen esitys. Ohjaaja ja hänen verraton näyttelijäjoukkonsa heittäytyvät Anton Tšehovin yli sadan vuoden takaiseen maailmaan, tekevät näytelmällä mitä haluavat – ja silti tarina säilyy ehjänä. Pintaan nousee kysymys onnellisuudesta: karkaako se, jos sitä tavoittelee? Kenen unelmia tavoittelemme pyrkiessämme onneen? Päädymmekö vain esittämään onnea?

On sanottu, että keskeistä Kolmen sisaren tulkinnassa on tekijöiden näkemys siitä, mistä Prozorovin sisarusten kärsimys johtuu.

Lamaantuvatko nämä jalot, lahjakkaat ihmiset sieluttoman pikkukaupungin perukoilla? Onko kaupunki heidän ympärillään mauton ja häikäilemätön – vaiko sittenkin aktiivinen ja käytännöllinen? Ovatko sisarukset ankaran isävainaan mahdottomien vaateiden invalidisoimia? Lannistuvatko he, koska ovat niin hienostuneita, etteivät pysty pistämään hanttiin Andrein voimakastahtoiselle vaimolle, Natašalle?

Mistä Prozorovin sisarusten kärsimys johtuu?

Syytä sisarusten ahdingolle on etsitty yhteiskunnasta heidän ympärillään sekä heidän sisältään – ja aina näytelmä ja sen henkilöt ovat kääntyneet uudeksi.

Kolme sisarta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Näyttämö kokonaan kuvassa, ylälaidassa isoilla screeneillä kuvia sisarista kuuntelemassa ihaille Veršininiä (Jussi Vatanen).
Keskimmäisellä kankaalla julistaa Veršinin (Jussi Vatanen), laidoilla häntä ihailevat sisaret. Kolme sisarta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Näyttämö kokonaan kuvassa, ylälaidassa isoilla screeneillä kuvia sisarista kuuntelemassa ihaille Veršininiä (Jussi Vatanen). Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri

Paavo Westerbergin ohjaus muuttuu tyylilajiltaan esityksen edetessä. Tšehov on kirjoittanut neljä näytöstä, ja Westerberg on ohjannut ne kaikki erilaisiksi. Roolihahmojen tarkan ja uskottavan hahmotuksen rinnalla kasvaa isompi ajatus, teatterillinen kokonaisnäkemys.

Ohjaus on runsas, arvoituksellinen ja avoin. Westerberg ei tyrkytä jotain tiettyä, lukittua tulkintaa. Saan istua ja katsoa, nauttia sisäistyneestä näyttelijäntaiteesta, tunnelmien ja näkyjen äkillisistä muutoksista, saan miettiä näkemääni.

Markus Tsokkisen lavastus muuttuu sekin näytös näytökseltä. Se pyörii, elää, purkautuu, se kuvaa sisarusten sieluntilaa, heidän haaveidensa ja ajatustensa pirstoutumista.

Kolme sisarta istuu sohvalla: Irina (Marja Salo), Maša (Emmi Parviainen) ja Olga (Elena Leeve). Sohvan takana perheen palvelija Njanja (Terhi Panula) sekä Andrei-veli (Eero Ritala).
Perhe kerääntyy sohvalle kuuntelemaan Veršininin puhetta. Tšehovilla Veršinin "filosofoi" - Westerberg on kääntänyt sen "höpöttelyksi". Sisarten ja sohvan takana Njanja (Terhi Panula) ja Andrei (Eero Ritala) Kolme sisarta istuu sohvalla: Irina (Marja Salo), Maša (Emmi Parviainen) ja Olga (Elena Leeve). Sohvan takana perheen palvelija Njanja (Terhi Panula) sekä Andrei-veli (Eero Ritala). Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri

Kerrottakoon, että Kolme sisarta on kaikista maailman näytelmistä minulle rakkain. Näytelmästä ja sen henkilöistä on tullut osa ajatusmaailmaani, sitä apparaattia, jonka välityksellä katselen elämää. Siksi uuden tulkinnan näkeminen on aina hyvin jännittävä juttu – toivon saavani tekstistä entistä enemmän irti.

Kansallisteatterin tulkinta Kolmesta sisaresta onnistuu tässä.

Pitkästä aikaa tulee sellainen olo, että tämän esityksen voisin mennä katsomaan uudestaan.

Emmi Parviaisen näyttelemä Maša kiskaisee pöytäliinan pois juhlapöydästä. Pöydän ääressä myös Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja Irina (Marja Salo).
Veršinin on poistunut juhlista, koska hänen vaimonsa on ottanut taas myrkkyä. Mašalla (Emmi Parviainen) menee hermot. Pöydän ääressä Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja Irina (Marja Salo). Emmi Parviaisen näyttelemä Maša kiskaisee pöytäliinan pois juhlapöydästä. Pöydän ääressä myös Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja Irina (Marja Salo). Kuva: Tuomo Manninen Suomen Kansallisteatteri,Kolme sisarta

Alussa Olgalla, Mašalla ja Irinalla on iso talo ja isoja tavoitteita, on teetä, viiniä, vieraita, nimipäiväjuhlat, toiveikkaita puheita tulevaisuudesta. Sisarukset ovat lähdössä Moskovaan, Andrei-veljestä on tulossa professori, hyvä elämä on ihan käden ulottuvilla.

Salin nurkassa televisiossa pyörii loputon sikermä urheilun huippuhetkiä, voittajia. Heihin sisarukset rinnastuvat, heistäkin tulee vielä mestareita. Moskovaan! Yliopistoon! Suuruutta ja onnea päin!

Tšehov on kätkenyt näytelmän repliikkeihin monenlaisia kommentteja, joiden merkityksiä Tšehov-kirjallisuudessa pohditaan: outoja juttuja, sanontoja, runonpätkiä. Westerberg lisää televisioruudun kautta mukaan oman, vaivihkaisen "kommenttiraitansa".

Moskovaan! Yliopistoon! Suuruutta ja onnea päin!

Ensimmäisessä näytöksessä ihmiset puhuvat repliikkejään kameroille, isot screenit hallitsevat näyttämötilaa – ja katsojan huomiota. Ihmiset eivät tunnu kohtaavan toisiaan. Suurin osa kommunikaatiosta tapahtuu screenien kautta. Näyttämö pyörii kiivaasti, talon takaseinä sulkee meidät katsojatkin usein ulkopuolelle.

Tulee tunne, että näille ihmisille elämä on muille suunnattu show. He eivät elä, he esittävät elämää kulissien keskellä.

Samoilla valkokankailla sykkii elämä jossain kaukana: suurkaupunkien valot, internetin sammumaton vilinä. Sinne sisarukset haluavat, pois ankeasta peräkylästä, osaksi suurta ja kiihkeää maailmaa.

Irina (Marja Salo) seisoo lumisateessa.
Tässä Kolmessa sisaressa sataa alati lunta, niinkuin aikoinaan isä Prozorovin hautajaisissa. Sateessa Irina, Marja Salo. Irina (Marja Salo) seisoo lumisateessa. Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri

Tunnetta ulkokohtaisuudesta vahvistaa sekin, että kaikki rakkauskohtaukset vedetään melodraamaksi tai huumoriksi. Olavi Uusivirran paroni Tusenbach loikkii kuin balettitanssija Irinan perässä ja vannoo rakkauttaan liioitelluin äänenpainoin. Kun Maša suutelee Veršininiä, kankaat täyttyvät elokuvahistorian kuuluisista suudelmista.

Rakastaminen ei ole näille sisaruksille helppoa, ja tässä tulkinnassa se tuntuu entistä mahdottomammalta: rakkaus näyttäytyy sarjana elokuvista opittuja eleitä ja ilmeitä. Tätä on romantiikka, tältä rakastumisen kuuluu näyttää!

Esityksen edetessä screenit otetaan pois. Ylipäätään tilpehööri ja tavara näyttämöllä vähenee. Samalla ihmisten väliset kohtaamiset lisääntyvät, muuttuvat merkityksellisemmiksi.

Rakkaus näyttäytyy sarjana elokuvista opittuja eleitä ja ilmeitä.
Kulygin (Tuomas Tulikorpi) lumisateessa, taustalla viinapullon kanssa Veršinin (Jussi Vatanen)
Mašan aviomiestä, opettaja Kulyginia näyttelee Tuomas Tulikorpi. Kulygin hokee ja hokee onnellisuuttaan, hän on täysin pihalla avioliitostaan, kykenemätön näkemään mitä ympärillä tapahtuu. Kulygin (Tuomas Tulikorpi) lumisateessa, taustalla viinapullon kanssa Veršinin (Jussi Vatanen) Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri
Anna-Maija Tuokon näyttelemä Nataša taustalla, etualalla Maša, Emmi Parviainen.
Anna-Maija Tuokko on jääkylmänkaunis ja röyhkeä Nataša, joka ei unohda sisarten häneen kohdistamia nöyryytyksiä. Tuokon Nataša on oikeasti pelottava nainen! Anna-Maija Tuokon näyttelemä Nataša taustalla, etualalla Maša, Emmi Parviainen. Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri

Kakkosnäytöksessä on iltamyöhä, talon valtaavat huuruiset karnevaalit. Juhlinta on katkeruuden sävyttämää, ilo kovin synkkää. Mutta kun ihmiset tarttuvat karaokemikkiin, tuntuu, että he pystyvät edes hetkellisesti ilmaisemaan jotain aitoa sisältään. Musiikki toimii väylänä ihmisen syvimpiin salaisuuksiin.

Anna-Maija Tuokon vallanhimoinen Nataša laulaa tyrmäävässä glittermekossa Coco Jamboa. Eero Ritalan uhmakkaasti itsensä ja perheen omaisuuden tuhoava Andrei bailaa kuin henkensä hädässä, hoilaa venäjänkielisen konebiitin tahdissa.

Mutta kun Maša haluaa laulaa, Nataša keskeyttää juhlat.

Westerberg kääntää ohjauksessaan luontevasti nykymaailmaan monet Tšehovin esinesymbolit ja vertauskuvat.

Esimerkiksi: tekstin mukaan Maša on unohtanut, miten soitetaan pianoa. Nyt hän ei saa laulaa karaokea kuin pari tahtia. Andrei-veljeä taas kuvataan kelloksi, jota suurella työllä nostetaan ylös, kunnes se romahtaa ja hajoaa. Nyt Andrein uhmakkaan puheen taustalla nousee televisioruudulla raketti, nousee, kunnes kuva alkaa kelautua taaksepäin. Mitään lentoa ei ollut. Pelkkää kuvitelmaa kaikki.

Mitään lentoa ei ollut. Pelkkää kuvitelmaa kaikki.

Raketin kadottua kuvaruutuun hiipivät maailmanlopun näkymät, scifielokuvien tuhkaksi palaneet maisemat. Elämä menee palasiksi sisarten ympärillä, planeetta tuhoutuu televisiossa.

Mieleen muistuu kuvaus 1990-luvun alussa New Yorkissa tehdystä Kolme sisaresta, jota en ole nähnyt, mutta josta olen lukenut. Siinäkin oli käytössä televisio, johon esimerkiksi aina eriskummallisesti käyttäytyvän Soljonyin ilmestyessä näyttämölle leikattiin kuvia Godzillasta.

Godzilla sopisi kuvaamaan myös Samuli Niittymäen Soljonyita, todellista friikkiä, romanttiseen runoilijaan samastuvaa sarjakaksintaistelijaa, joka etsii myrskystä rauhaa, eikä osaa olla ihmisten kanssa. Näin eriskummallisesti käyttäytyvää Soljonyita en ole ennen nähnyt, mutta tulkinta perustelee kyllä itsensä.

Soljonyi (Samuli Niittymäki) raivon vallassa, taustalla portaissa Irina (Marja Salo).
Samuli Niittymäen Soljonyi on hyytävä outoudessaan ja ulkopuolisuudessaan. Soljonyi (Samuli Niittymäki) raivon vallassa, taustalla portaissa Irina (Marja Salo). Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri
Maša (Emmi Parviainen) makaa pianon päällä, tulipalon riehuessa taustalla.
Mašaa (Emmi Parviainen) kuvataan mestaripianistiksi. mutta hän on unohtanut miten soitetaan. Maša (Emmi Parviainen) makaa pianon päällä, tulipalon riehuessa taustalla. Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri
Tulipalo riehuu kaupungissa, Prozorovien elämän kulissit kaatuilevat.

Kolmannessa näytöksessä näyttämö on musta ja punainen. Tulipalo riehuu kaupungissa, Prozorovien elämän loputkin kulissit kaatuilevat.

Esityksen äänikerronta on vahvaa: tulipalokohtauksessa Sanna Salmenkallion äänisuunnittelu nostaa tunteet pintaan. Tuolit ja unelmat lentävät räsähdellen läpi ikkunoiden. Lasi hajoaa, elämä menee palasiksi.

Yhdessä koskettavimmista kohtauksista Maša, tulipalon punaisessa loimussa, puhuu siitä, miltä tuntuu kun rakkautta saa vain pieninä paloina, ja kun nekin palat otetaan sitten pois. Emmi Parviainen on suurenmoinen Maša, elämän pettymysten kovettama mutta hauras, ja silti rohkea heittäytyessään rakkautta kohti.

Yhtälailla hienot roolit piirtävät myös Elena Leeve vastahakoisesti urallaan etenevänä Olgana ja Marja Salo yltiöromanttisesti työntekoa ihannoivana Irinana.

Esko Salminen loistaa vanhana ja kyynisenä sotilaslääkäri Tšebutykininä, jolla ei ole enää muuta jäljellä, kuin hänen rakkautensa sisariin. Tulipalon keskellä juopunut Tšebutykin pesee kasvojaan ja avaa sydämensä, kertoo sisimpänsä rappiosta, teeskentelystä ja itseinhosta. Salminen hiljentää katsomon ja nostattaa ansaitut väliaplodit.

Esko Salminen on vanha sotilaslääkäri Tšebutykin.
Esko Salminen loistaa sotilaslääkäri Tšebutykinin roolissa. Esko Salminen on vanha sotilaslääkäri Tšebutykin. Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri

Neljännessä näytöksessä jäljellä on pelkkää tyhjyyttä. Tulipalo on sammutettu, mutta rauhaa ei tyhjyydestä synny: kohtausten välillä neonvalot välkkyvät, ihmiset juoksevat kuin henkensä hädässä.

Suuri näyttämö on musta loukko, jonka keskellä sisarukset seisovat, uuvuksissa, kädet tyhjinä. Kaupunki on autio, koti mennyttä, unelmat hakkeluksena, kihlattu kuollut, rakastettu poissa.

He sanovat: kunpa vain tietäisi, miksi kärsimme.

He sanovat: täytyy elää.

Kaikki tuttu on kadonnut, mutta silti lopussa väreilee toivo. Tuntuu kuin juuri romahduksen ansiosta voisi lähteä haparoiden liikkeelle uusi, rehellisempi elämä.

Katson sisaria ja mietin: jospa voisimme unohtaa ulkopuolelta määritellyt onnen ja onnistumisen kriteerit, maailman tyrkyttämät menestyksen kuvat. Ehkä se onnikin sitten joskus pilkahtaisi.

Paavo Westerbergin ohjaus saa minut rakastamaan Tšehovin Kolmea sisarta entistä enemmän. Kansallisteatterin esitys sekä ylistää Kolmea sisarta, että uudistaa näytelmää, tuo sen näkemyksellisesti tähän päivään.

Vanha lääkäri Tšebutykin (Esko Salminen) tuijottaa tyhjänä hurisevaa televisioruutua pimeydessä, lumi sataa hänen ylleen.
Lopussa on jäljellä vain mustaa. Tyhjyyden keskellä Tšebutykin, Esko Salminen. Vanha lääkäri Tšebutykin (Esko Salminen) tuijottaa tyhjänä hurisevaa televisioruutua pimeydessä, lumi sataa hänen ylleen. Kuva: Tuomo Manninen Kolme sisarta,Suomen Kansallisteatteri

Anton Tšehov: Kolme sisarta. Ohjaus ja sovitus Paavo Westerberg. Lavastus Markus Tsokkinen. Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen. Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen. Musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio. Videosuunnittelu Ville Seppänen. Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva. Dramaturgi Eva Buchwald. Rooleissa Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen. Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 21.11.2018.

Penkkitaiteilija

  • Avaruusromua: Kadonneen masternauhan arvoitus

    Sen piti olla selvä juttu: levy äänitetään ja julkaistaan.

    Sen piti olla ihan selvä juttu. Ensin levy äänitetään ja sitten se julkaistaan. Oli vuosi 1978. Oltiin Frankfurtissa Saksassa, kuuluisassa Panne-Paulsen -studiossa, jossa Robert Schroeder oli äänittämässä ensimmäistä levyään. Tuottajan pallilla istui itse Klaus Schulze, jonka uudella levymerkillä albumi oli tarkoitus julkaista. Kaikki näytti hyvältä, mutta albumi Harmonic Decadence julkaistiin vasta 40 vuotta myöhemmin. Mitä tapahtui? Toimittajana Jukka Mikkola

  • Avaruusromua: Kohti uusia seikkailuja!

    Aitoja ääniä uuden musiikin kunniakkaasta historiasta.

    Darmstadt on pieni kaupunki eteläisessä Saksassa, Hessenin osavaltiossa, lähellä Frankfurt am Mainia. Kaupunki kärsi pahoin toisen maailmansodan aikaisista pommituksista, mutta jo niinkin pian kuin kesällä 1946 kaupunkiin kokoonnuttiin kuuntelemaan outoa puhetta ja uutta musiikkia. Berliiniläinen äänitaiteilija ja säveltäjä Hanno Leichtmann on päässyt penkomaan Darmstadtin kesäkurssien ääniarkistoa ja sen mukana kantautuu korviimme aitoja ääniä uuden musiikin kunniakkaasta historiasta. Toimittajana Jukka Mikkola.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri