Elektronisen musiikin edelläkävijän, pianistin ja elokuvasäveltäjän Ryuichi Sakamoton 2000-luvun musiikki kutsuu hitauteen ja hiljaisuuteen. Entisestä poptähdestä tuli vanha viisas mies.
Sakamoto-fani Marc Helfer kirjoittaa japanilaissäveltäjän eleganssista.
Kirjoitus on vuodelta 2018.
Olin 17-vuotias 1970-luvun lopulla, kun kuulin ensimmäistä kertaa radiossa Yellow Magic Orchestran kappaleita. Kokemus vaikutti kuin maanjäristys.
Japanilaisen bändin soundi oli täysin uusi, en ollut koskaan ennen kuullut mitään sellaista. Elektropopmusiikki, joka yhdisti muun muassa syntetisaattorit ja videopelien äänet, tuntui paljon hauskemmalta ja hullummalta kuin saksalaisen Kraftwerkin kokeellinen musiikki.
Tämä aasialainen musiikki oli kitschiä ja erittäin tanssivaa. Minusta tuli nopeasti Yellow Magic Orchestran suuri fani. Pidin erityisesti Ryuichi Sakamotosta, joka oli bändin yksi perustajajäsen. Hänellä oli myös oma sooloura, ja hänen levyillään oli hyvin epätavallisia ja innovatiivisia ääniä.
Vuonna 1983 yleisö länsimaissa tutustui Ryuichi Sakamoton kasvoihin valkokankaalla. Hän näytteli toista pääosaa Nagisa Oshiman elokuvassa Merry Christmas, Mr. Lawrence. Hän esiintyi kapteeni Honoina, Japanin armeijan vankileirin ankarana johtajana, jota vanki David Bowien kauneus hämmensi monin tavoin.
Sakamoto oli myös säveltänyt elokuvan soundtrackin, joka oli suuri menestys ympäri maailmaa.
Kun Yellow Magic Orchestra hajosi vuonna 1984, Sakamotosta tuli hyvin suosittu elokuvamusiikin säveltäjä. Hän on säveltänyt musiikkia muun muassa Bernardo Bertoluccille, Brian De Palmalle, Pedro Almodóvarille ja Alejandro González Iñárritulle.
Japanissa Sakamotoa kutsutaan maestroksi. 66-vuotias muusikko on tehnyt valtavan ja monimuotoisen tuotannon. Hänen työnsä menee kaikkiin suuntiin, mutkittelee musiikkityylien ja maanosien välillä.
Elokuvamusiikin rinnalla Sakamoto on äänittänyt albumeja, joissa hän käyttää kaiken tyylistä musiikkia ympäri maailmaa. Hän on tehnyt yhteistyötä monenlaisten artistien kanssa, muun muassa Youssou N'Dourin, Ravi Shankarin, Caetano Veloson, Cesaria Evoran, Robert Wyattin, Brian Wilsonin ja Alva Noton kanssa.
Sakamoto on säveltänyt sekä avantgarde- ja oopperamusiikkia että Barcelonan olympialaisten avajaistilaisuuden musiikin vuonna 1992. Hän loi jopa soittoääniä Nokia 8880 -matkapuhelinmallille.
Sakamoto on kuin kameleontti, joka uudistuu luomisen myötä. Hänen musiikkinsa on muuttunut paljon 1970-luvulta lähtien. Kun hän nykyään puhuu Yellow Magic Orchestran musiikista, hän pitää sitä hieman liian meluisana ja viriilinä. Nykyiset sävellykset ovat minimalistisia ja hiljaisia.
Sakamoto on ennen kaikkea nerokas melodisti, jonka tyylin tunnistaa heti. Hänen melodiansa ilmaisevat usein nostalgiaa ja melankoliaa. Ne ovat kutsuja hitauteen ja mietiskelyyn. Jokin tässä musiikissa tuntuu ratkaisemattomalta ja aikaan jähmettyneeltä.
Sakamoton musiikillinen maailma on täynnä vaikutteita sellaisilta säveltäjiltä kuin Claude Debussy, Johann Sebastian Bach, John Coltrane, Antonio Carlos Jobim, John Cage ja Steve Reich.
Musiikissa on myös lukuisia viittauksia kirjallisuuteen. Ryuichi vietti lapsuutensa Tokiossa pienessä talossa, jossa ei ollut paljon äänilevyjä mutta sen sijaan oli valtavasti kirjoja. Isä Kazuki Sakamoto oli tunnettu kustantaja.
Kazuki Sakamoto oli entinen fasisti, joka 1930-luvun lopulla lähti sotimaan Mantšuriassa. Palattuaan hänestä tuli vapaamielinen humanisti ja pasifisti. Kustantajana hän julkaisi sodanjälkeisessä Japanissa muun muassa Yukio Mishiman homoseksuaalisuutta käsitteleviä teoksia.
Isällä oli paljon vaikutusta poikaansa. Todennäköisesti ei ole sattumaa, että Ryuichin ensimmäinen levy on nimeltään Thousand Knives (1978). Se on belgialaisen runoilijan Henri Michaux'n teoksen nimi. Teos kuvailee meskaliinin käyttöä taiteellisessa työssä.
Yksi Yellow Magic Orchestran suurimmista hittistä, Behind the Mask, on myös viittaus Mishiman omaelämäkerralliseen romaaniin Erään naamion tunnustuksia.
Yellow Magic Orchestran aikana 1980-luvun alussa Sakamoto oli Japanissa todellinen megatähti, joka huokui avantgardistista glamouria. Nykyään taiteilijassa on vanhan viisaan miehen tyyneyttä.
Dokumenttielokuva Coda on upea, intiimi henkilökuva Sakamotosta. Ohjaaja Stephen Nomura Schible kuvasi elokuvaa vuosina 2012–2016.
Dokumentin kuvauksen aikana Sakamoto sairastui vakavaan kurkkusyöpään. Stephen Noruma Shible taltioi taiteilijan paluun sävellystyöhön leikkauksen ja syöpähoitojen jälkeen.
Elokuvassa seurataan myös Sakamoton uuden async-levyn syntyprosessia. Levy julkaistiin vuonna 2017, ja se on epäilemättä Sakamoton henkilökohtaisin albumi.
Syöpä teki taiteilijan tietoiseksi ajan rajallisuudesta. Hän on todella pohtinut millaisen viestin haluaa jättää levyllään. Hän äänitti muun muassa askeliensa ääniä metsässä sekä käytti sadepisaroiden ja Pohjoisnavan jään sulamisen ääniä.
Levy, joka kertoo niin kuolemasta kuin kuolemattomuudestakin, on ihan kuin venäläisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin kuvitteellisen elokuvan musiikki.
Levyllä Sakamoto käytti ohjaajan isän Arseni Tarkovskin runoa sekä amerikkalaisen kirjailija-säveltäjä Paul Bowlesin äänitettä, jolla tämä lukee otteen romaanistaan Suojaava taivas. Kirjailijan sanat kertovat kuolevaisuudesta, ja ambient-musiikin taustalla Bowlesin äänen neutraali sävy muistuttaa buddhalaista rukousta.
Sakamotosta on tullut Fukushiman katastrofin jälkeen ydinvoiman vastustajien esikuva Japanissa. Ympäristöaktivistina hän on osallistunut lukuisiin ydinvoiman vastaisiin mielenosoituksiin kotimaassaan. Hän oli mukana luomassa No Nukes -festivaalia, jolla Kraftwerk ja Yellow Magic Orchestra konsertoivat vuonna 2012.
Dokumenttielokuva seuraa Sakamoton vierailuja hylätyissä paikoissa tsunamin ja Fukushiman katastrofin jälkeen. Kaikki pysyi jähmettyneenä ajassa ja mudassa.
Eräässä koulussa Sakamoto tutkii pianoa, joka joutui keskelle tsunamia. Piano oli kellunut vedessä, ja osa sen kielistä oli rikki. Säveltäjän katseesta näkee surun, kuin kuolleen ruumiin edessä. Hän halusi kuulla, miten piano soi, ja palasi noutamaan hukkuneen pianon. Myöhemmin hän soitti sitä async-levyllä.
Kuin kauneuden keidas ja hapen henkäys.
Sakamoton musiikin kuunteleminen on terapeuttista. Hänen melodiansa ovat pyrkimystä merkityksellisyyteen. Lähes 40 vuoden ajan hän on kehittänyt tuotannossaan uutta maantiedettä, jossa hän unelmoi musiikkihybridimaailmasta. Siinä kaikki sivilisaatiot ja kulttuurit yhdistyvät musiikin kautta.
Sakamoton maantieteessä on todella maagisia aistillisia hetkiä. Esimerkiksi levyllä Beauty (1989) senegalilaisen Youssou N’Dourin ääni sekoitetaan japanilaiseen kansanmusiikkiin ja Okinawan kuoron lauluun. Levyllä Heartbeat (1991) säveltäjä tekee algerialaisen laulajan Houria Aichin äänestä lumoavan haikun, joka leijuu ja kaikuu pilvissä.
Aikana, jolloin populismi leviää kaikkialla kuten syövän etäpesäkkeet, Sakamoton teos on kuin kauneuden keidas ja hapen henkäys.
Sakamoton konsertit ovat taikuuden ja voimakkaiden tunteiden hetkiä.
Olen nähnyt useita Ryuichi Sakamoton konsertteja. Ne ovat aina olleet taikuuden ja voimakkaiden tunteiden hetkiä. On todella kiehtovaa katsoa, miten hän hivelee pehmeästi ja herkästi flyygelinsä koskettimia.
Sakamoto sanoi kerran, että hän toivoo voivansa soittaa pianoa 80-vuotiaana kuin huippulaatuinen tofuleikkuri. Tofua pitää aina leikata hellävaraisesti, muuten se hajoaa.
Ryuichi Sakamoton koko ydin on tässä.
Hänessä on sielun ja eleiden eleganssia ja herkkyyttä.
Ryuichi Sakamoto 1952–2023
Ryuichi Sakamoto menehtyi syöpään 28.3.2023. Hän oli kuollessaan 71-vuotias. Muistamme säveltäjää kahdella hienolla ohjelmalla:
Stephen Nomura Schiblen dokumenttielokuva Ryuichi Sakamoto: Coda (Usa/Japani 2017) ja konserttielokuva Ryuichi Sakamoto: async-konsertti (Ryuichi Sakamoto: async at the Park Avenue Armory, USA 2018) julkaistaan Areenaan 11.4.2023 alkaen puoleksi vuodeksi.
Sakamoto-dokumentti ja -konsertti saivat tv-ensi-iltansa Teeman elokuvafestivaalilla 2.12.2018, ja ne uusittiin Teemalauantaissa 19.12.2020.
Tähän artikkeliin on päivitetty tiedot Sakamoton kuolemasta 11.4.2023.
