Musiikki on elokuvan sielu ja sydän, todetaan Matt Schraderin dokumenttielokuvassa, jossa on mukana yli 40 elokuvasäveltäjää. Asko Alanen kirjoittaa Scoresta ja elokuvamusiikista.
Elokuvataiteen auteur-teorioissa teoksen tekijänä pidetään ohjaajaa, jonka taiteellisen näkemyksen katsotaan hallitsevan elokuvan visuaalista muotoa ja sanallista sisältöä. Ymmärrettävästi sekä taitavat kameramiehet että kunnianhimoiset käsikirjoittajat ovat protestoineet tätä yksinkertaistusta vastaan.
Matt Schraderin dokumenttielokuvassa Score – elokuvamusiikin mestarit (Score: A Film Music Documentary, USA 2016) yli 40 elokuvasäveltäjää sekä valikoidut orkestroijat, ohjaajat, tuottajat, ääniteknikot, elokuvamusiikin asiantuntijat ja psykologian professori kertovat, kuinka historialliseen ja moderniin filmikerrontaan olennaisesti kuuluvien partituurien säveltäjät ovat ansainneet osansa elokuvateosten auteur-kunniasta.
Haastatteluissa ja toimenkuvansa esittelyssä elokuvasäveltäjät eivät kuitenkaan virittele kaunoja vaan pikemminkin painottavat hyväntuulisesti parhaiden urakoidensa innoitusta ja inspiraatiota sekä ohjaajien ideoiden ja yhteistyön hedelmällisyyttä. Onnistuneimmissa elokuvapartituureissa musiikki saakin juonen sävytyksen ohella keskeisen roolin kameratyön ohjauksessa, kuvien liikkeen, rytmityksen, järjestyksen, kuvakulmien ja -rajausten määrittelyssä.
Tutuimpia sävelkulkuja ovat johtoteemat, joihin latautuu kerronnan kantava yleissävytys ja tunnelma, sekä miljöille ja keskeisille roolihahmoille omistetut, toistuvat sävelkulut. Partituuri voi sisältää myös tarkan ajankuvan mukaiset soundit ja muistumat, joita yleensä tukevat ääniraidalle jyvitetyt periodihitit suosikkiartisteineen. Musiikin avulla saadaan kuvattu tuokio nykyhetkessä, rekonstruoidussa menneisyydessä tai tulevaisuuden fantasiassa sijoitettua tarkoituksenmukaisesti omaan aikakapseliinsa.
Elokuvamusiikki eheyttää kerronnan kokonaiskuvan.
Tärkeintä on, että elokuvamusiikki eheyttää kerronnan kokonaiskuvan tuomalla siihen äänimaiseman sävelvinjettien kautta omat painotuksensa lähes huomaamattoman hienoista täsmäsävyistä voimakkaisiin dramaattisiin tunnehyökyihin ja tapahtumien melskeisiin. Myös elokuvan proosallista, filosofista tai aatteellista sisältöä tai sanomaa voidaan musiikilla hyvin aktiivisesti tukea tai tulkita taiteellisin keinoin.
Elokuvamusiikin säveltäjillä ja soveltajilla on omat koulukuntansa ja niiden hybridit, joissa perinteisen filmiorkesterimusiikin, kokeilevampien soitinnusten ja pelkistetympien pop-partituurien asteet vaihtelevat. Kaikilla tuntuu olevan uteliaisuutta kokeilla eksoottisia soittopelejä, elektronisia apuvälineitä, jazzin svengiä tai rockin sähköisyyttä ja volyymia.
Ääripäitä ovat elokuvamusikaalin kulta-aikojen kaltaiset laulukimarat vastapoolinaan pelkkien äänitehosteiden kaltainen minimalistinen kakofonia. Hans Zimmer, mahtipontisen orkesterijylinän ja elektronisten tehojen mestari, huokaa kuuluvansa kollegoineen niihin viimeisiin tekijöihin, jotka pitävät suuria orkestereita pystyssä ja täysipainoisessa toimessa.
Dokumenttielokuva käy lyhyesti läpi elokuvamusiikin historian Hollywoodin näkökulmasta, musiikilla höystetyistä mykkäelokuvista ja Max Steinerin King Kongin partituurin vapauttamista sinfonisen valtavirran voimista 1950-luvun jazz-scorehin sekä 1960- ja 1970-lukujen vallankumoukseen, jossa elokuviin alkoi latautua uuden sukupolven poppia, rockia ja folkia.
Sähkökitaran soinnut ja paljon muutakin odottamatonta western-melodioihinsa tuonut Ennio Morricone saa erityismaininnan, mutta muuten muun maailman olennaiset elokuvasäveltäjät jäävät Scoressa tyystin pimentoon.
Vain jokunen italialainen, ranskalainen, britti tai brasilialainen kertoo Hollywood-töistään, kun lukuisat Nino Rotan, Fumio Hayasakan, Maurice Jarren, Per Rabenin, Michael Nymanin tai Zbigniew Preisnerin kaltaiset persoonalliset mestarit sivuutetaan.
Olisi ollut mukava tietää, kiehtoisiko ketään haastatelluista yrittää Preisnerin tavoin käänteistä elokuvasävellystä siten, että luotto-ohjaaja alkaa kuvata vasta, kun musiikki on löytänyt valmiin muotonsa. Krzysztof Kieslowskin elokuvassa Kolme väriä: Sininen musiikki on jopa kasvava ja kerrontaa sähköistävä juonielementti.
Elokuvien musiikki, niin suositut laulut kuin partituurien kestävimmät melodiatkin, ovat joka tapauksessa syvällä kunkin maan kansallisessa tajunnassa ja usein jatkuvassa vuorovaikutuksessa sekä historiankirjoituksen että elävän konserttimusiikin kanssa. Laajimmillaan kokemus kattaa elokuvien maksimaalisen maailmanlevityksen alueen ja myös useita sukupolvia kaikkialla.
Oli sävähdyttävä elämys Tampere-talossa vuonna 2014, kun paikallisen Filharmonia-orkesterin elokuvamusiikin konserttia johtanut brittikapellimestari Nick Davies soitatti alkujuonnossa sovitusta merkistä vain ne kaksi Tappajahain uhkasointua. Ne palauttivat vääjäämättä elokuvan kauhut häkeltyneen yleisön mieleen.
Musiikin antamien mielikuvien laajakankaalla pyörivät näyttävästi myös varsinaisen ohjelmiston sävelillä esiin loihtimat lännenmaisemat, Venäjän lumierämaa, Kenian tasangot, Israelin syntyvaiheet, Arabian aavikot, San Francisco, sisilialaiset häät sekä merirosvojen Karibia. Heikki Aaltoilan Akselin ja Elinan häävalssi vain puuttui elämysten kokonaiskirjosta.
Klassisen konserttimusiikin standardisoitinnuksia elävöittivät solistiset erikoissoittimet, jollaisilla mestarisäveltäjät ovat aina sävyttäneet ja lokalisoineet teossarjojaan.
Matt Schraderin dokumenttielokuvassa vastaavia kikkoja ovat muiden muassa afrikkalaiset näppäily- ja perkussiosoittimet tai vaikkapa Trent Reznorin industriaalinen operointi retrosyntetisaattorilla. Konstit ovat siis monet, ja säveltäjät selvästi nauttivat hankkimistaan vapauksista, joita vain tiukat aikataulut ja deadlinet välillä kiristävät.
Elokuvan musiikki on sen sielu ja sydän, todetaan dokumentissa, ja sitä se varmasti mukaan tempautuneelle säveltäjälle onkin.
Luova prosessi ja musiikin kohokohdat tuodaan dokumentissa esille jopa kiehtovammin kuin monissa vilaukselta nähdyissä valmiissa elokuvissa, joissa vauhdin ja väkivallan hulina helposti pirstoo niin juhlallisemmat orkestraatiot kuin lyyrisemmät hempeilytkin. Mielenkiintoinen osa ammattialan kuvausta toki sekin.
- Score – elokuvamusiikin mestarit (Score: A Film Music Documentary), USA 2016. Dokumenttielokuva, ohjaus Matt Schrader. Ensiesitys Teeman elokuvafestivaalilla 1.12. klo 20. Areenassa 3 kuukautta.
Jutun kirjoittaja Asko Alanen on elokuvakirjottaja, Soundin rockjournalisti ja sarjakuvaneuvos, jonka ensimmäinen lp-levy oli Beatlesin A Hard Day's Night. Hän on kirjoittanut, arvostellut ja esitelmöinyt laajasti elokuvamusiikista sekä juontanut teemakonsertteja radiossa ja lavoilla.
