Hyppää pääsisältöön

Kuolisitko Suomen puolesta? Sodassa ja kirjallisuudessa isänmaata ei jätetä

Sotilaita sankarihaudoilla kukkaseppeleet käsissään.
Sotilaita sankarihaudoilla kukkaseppeleet käsissään. Kuva: SA-kuva KulttuuriCocktail,SA-kuva-arkisto

Suomalainen kirjallisuus on niin täynnä sotaa, että sitä on vaikea selittää. Kansanedustaja ja saamelaiskirjailija kertovat omista näkökulmistaan, miksi nationalismi nostaa kirjallisuudessa päätään.

Suomelle ei ryttyillä – ja se näkyy kirjallisuudessa. Sota on kirjallisuuden näkyvin aihe. Kun kirjallisuutta lukee massoittain, ilmassa lentäviin luoteihin ensin turtuu ja sitten turhautuu. Mikä sotahulluus meitä oikein vaivaa?

Suomalaisten halu puolustaa maataan on joidenkin arvioiden mukaan Euroopan korkein, vaikka uusin tutkimus näyttää nuorison puolustusinnon olevan laskussa.

Euroopan ulkopuolelta Turkki ja Ukraina ovat lähes meikäläisten tasolla. Siis lähes. Nationalismi on pilvissä, ja on luonnollista, että se heijastuu kirjallisuuteen. Toinen maailmansota ei ole proosassa vieläkään loppunut, ja nyt sitä maustaa myös sisällissodan satavuotispauhu.

Viimeiset veteraanit ovat kohta haudattu, mutta kirjallisuudessa tykkien kumu peittää aina vain muut äänet alleen. Sotatraumojen käsittely jatkuu useita sukupolvia, ja kirjallisuus täyttää siinä selkeää tarvetta. Mutta samalla mukana on jokin regressiivinen sivumaku, joka näkyy anakronismeina, kuten jatkosotaan sijoitettuina antibiootteina, rynnäkkökivääreinä ja muovitaskuina. Selvästi menneiden kaivelusta on tullut myös väärin muistamista. Traumaterapian sijaan patriotismi ja nationalismi ovat synnyttäneet omia narratiivejaan.

Miltä nationalismi näyttää valtion johdossa?

Onko suomalainen kirjallisuus ja suomalainen kulttuuri muuttumassa militaristiseksi? Kansanedustaja ja kirjallisuuden tohtori Outi Alanko-Kahiluoto lyttää ajatuksen nopeasti.

– Aihe ja ismi pitää erottaa toisistaan. Kirjat pohtivat sotaa ja katsovat sitä monilta puolilta. Se on kommunikaatiota, joka ei pyri luomaan rajoja tai valitsemaan yleisöään”, Alanko-Kahiluoto sanoo.

Hän miettii, että sota on tärkeä aihe, koska Suomi on suurimman osan ajasta ollut muiden vallan alla.

– Kysymys itsemääräämisoikeudesta on meille hyvin tärkeä. Se on osa ajatusta, että jäämmekö eloon. Se ei tarkoita patrioottista tai nationalistista kansaa.

Taide ei voi olla minkään ismin palveluksessa.

Ajatus nationalistisesta kirjallisuudesta tuntuu provosoivan Alanko-Kahiluotoa.

– Taide ei voi olla minkään ismin palveluksessa. Kirjallisuus ei voi olla nationalismin palveluksessa. Ja jos se on, se ei voi olla kovin merkittävää kirjallisuutta.

Sodassa piehtaroimisessa on kuitenkin vaaransa, sillä kaikissa länsimaissa kansallisaatetta pönkittävä politiikka on nostanut vahvasti päätään viime vuosina. Onko siis itse nationalismi muuttunut?

– Suuntauksena se on varmasti voimistunut viimeisen 10 vuoden aikana. Toinen maailmansota oli eurooppalaisille traumatisoiva, se sai varovaiseksi nationalismin suhteen. Muiden sulkeminen ulkopuolelle oli vaarallista.

Nyt kuitenkin näyttää, että uudenlaisia äänenpainoja on tullut keskusteluun mukaan. On varmaa, että myös kirjallisuudesta haetaan tukea rajat kiinni -ajattelulle. Kuten tiedetään, sotahistoria näyttelee siinä keskeistä roolia.

Kun suomalaista kulttuuria tarkastelee fennomaanisesta näkökulmasta, on helppo löytää kansallista kaikupohjaa paljon sotaa lähempääkin. Vaikkapa peruskoulu, yhtäläinen äänioikeus tai neuvolajärjestelmä ovat asioita, joista voimme olla ylpeitä ilman vihollisia.

Kansalliset tarinamme eivät kuitenkaan niiden ympärillä viihdy. Sota on kiihottavampi aihe, ja monien mielestä juuri sotien perintö on tehnyt maastamme yhtenäisen: sisällissota repi meidät, mutta toinen maailmansota murskaylivoimaa vastaan yhdisti. Ja tämä yhteys ei säily, ellei siitä jatkuvasti muistuteta.

Saamelaisten kansallismielisyys kumpuaa kolonialismista

Ajatus pienestä sitkeästä Suomesta maailmanpolitiikan pelinappulana muuttuu, kun tarkastelee omaa alkuperäiskansaamme. Saamelaisten näkökulmasta suomalainen isänmaallisuus tarkoittaa kolonialismia.

Saamelainen runoilija ja muusikko Niilas Holmberg kertoo, että se näkyy saamelaiskirjallisuudessa, joka myös on kansallismielistä – tosin suhteessa Suomeen.

– Saamelaiskirjallisuudella on kollektiivisen itsetunnon nostattamiseen tähtäävä rooli. Se kumpuaa kolonialismista. Tämä piirre jatkuu kirjoissamme edelleen, kun asiat eivät ole muuttuneet paremmiksi.

Sotakertomusten sijaan saamelaiset käyvät läpi internaattikokemuksiaan, kun lapsilta kiellettiin koulussa äidinkielensä käyttäminen.

Sotakertomusten sijaan saamelaiset käyvät läpi internaattikokemuksiaan, kun lapsilta kiellettiin koulussa äidinkielensä käyttäminen.

– Se on selkeä sukupolven yhteinen traumatisoiva kokemus ja sitä käsitellään yhä, sen vaikutukset näkyvät yhä tänäänkin.

Mikään ei viittaa siihen, että Suomen sotahistoria tulisi loppuunkäsitellyksi kovinkaan pian. Venäläissotilaiden kuolonkorina kaikuu kirjallisuutemme suurimpana kuorona vielä vuosia. Nämä tarinat pitävät sodan ajankohtaisena ja puolustustahdon korkealla. Meidän lukijoiden on vain totuttava elämään juoksuhaudoissa.

Historian siipien havinalta ei tässä kaikessa hurmoksessa kuitenkaan voi täysin välttyä, sillä nuorisoikäluokat katsovat Natoon päin ja pitävät aseellista, vain miehille pakollista maanpuolustusta aikansa eläneenä.

Tutustu Aleksis ja Kivi –podcastiin, jossa helsinkiläinen päätoimittaja, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Aleksis Salusjärvi ja lahtelainen teatteriohjaaja, dramaturgi ja kirjailija Aino Kivi antavat kyytiä kotimaiselle kirjallisuudelle.

Aleksis ja Kivi -podcastin tunnuskuva
Aleksis ja Kivi -podcast Aleksis ja Kivi -podcastin tunnuskuva Kuva: Yle Aleksis Salusjärvi,Aino Kivi
Kommentit