Laila Tarpila
Yle
Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Meri Louhoksella oli koulutoverina vallaton sydänystävä Maissi, joka osasi soittaa pianolla Kissanpolkan. Piano ei Louhoksen perheen tarkkaan budjettiin mahtunut, kunnes 1930-luvun puolivälissä kohtalo puuttui peliin.
– Olin hirveän innostunut menemään kouluun, mutta siinä oli taas sellainen häpeällinen juttu, että Kotkan uusi kansakoulu osoittautui liian pieneksi. Sinne mahtui vain muutamia luokkia. Piti mennä vanhaan puukouluun, jota kutsuttiin Kiisselikouluksi, koska se oli ollut venäläinen keittokoulu.
– Jo alusta asti jouduin kuuntelemaan ilkkumista “kiisselikoululainen, kiisselikoululainen”, se oli sellainen pilkkanimi. Mutta se oli ihana, sellainen maalaiskansakoulu, jossa oli pieniä luokkia.
– Hyvin pian jouduin nurkkaankin. Sateella piti olla sisällä ja innostuin laukkaamaan pitkää käytävää. Minulla on sellainen ominaisuus, että keksin asioita joista jään kiinni. Laukkasin käytävällä siksi, että tukka lensi niin kivasti! Ja vaikka kiellettiin, en uskonut. Minut laitettiin nurkkaan ja se oli kyllä hirveä häpeä. Tällaisia häpeällisiä juttuja sattui silloin tällöin.
Ennen perheen omaa pianoa pikku Merillä oli vallaton sydänystävä Maissi.
– Maissi oli samanlainen Peppi Pitkätossu kuin minä. Ensimmäinen asia johon ihastuin Maississa, oli se että hän osasi soittaa pianolla Kissanpolkan. En väsynyt kuulemasta kappaletta ja ajattelin että tuon kun voisi oppia!
– Maissin vanhemmat olivat kuolleet ja hän asui isovanhempiensa luona ihmeellisessä talossa. Maissia ei niin kovasti kasvatettu, ja saimme aika vapaasti riehua siellä.
– Isovanhemmilla oli jonkinlainen kahvila-konditoria. Me Maissin kanssa otimme kiinni koiria, sidoimme narulla aitaan ja annoimme niille pullaa ja vettä. Ajattelimme että pidämme koirafarmia, mutta se osoittautui mahdottomaksi koska ne koirat kaipasivat muutakin. Mutta Maissi-ystävän kautta avautui ihmeellinen toinen maailma.
– Meillä oli suuri rakkaus eläimiin, olisimme Ritvan kanssa halunneet jonkun eläimen kotiin, mutta äiti oli tiukka: "Ei! Ne haisee. Pois!"
– Kuutsalon kadun puutalossa oli kissa, jota kutsuimme talon asukkaiden nimellä Henriksson. Salanimestäni Henriksson oli vuosikymmeniä myöhemmin hyötyä, kun menimme erään seurueen kanssa ravintolaan. Ravintola oli aivan täynnä, ja sinne olisi pitänyt olla pöytävaraus. Sanoin nopeasti että meillä on varaus nimellä Henriksson. Nimi oli niin kunnioitettava, että pöytä löytyi!
– Säveltämisestä sen verran, että sävelsin jo Kotkassa ja opettelin teoriaa. Meillä oli kromaattinen ksylofoni, jossa oli kaksi oktaavia. Siitä minulle selvisivät sävellajit ja sävelaskelet, ja huomasin että kun hankki toisen vasaran, saattoi soittaa terssejä. Yhtäkkiä aukesi aivan toinen maailma ja ryhdyin säveltämään.
– Meillä oli valkoinen lelukoira Söpö, itseoikeutettu kunkku, ja musta neekerinukke Serafina Törrönen. Ne olivat pariskunta ja sävelsin niille marssin. Sain kirjoitettua sen 4/4-tahtilajiin, mutta myöhemmin kun olen soittanut sitä niin tahtilaji olikin 5/4. Olin laittanut viimeiset neljäsosat kahdeksasosiksi eli loppujen lopuksi se on ollut semmoinen Vaka vanha Väinämöinen -kappale.
– Olen myös säveltänyt laulun, jossa oli etumerkintänä yksi # ja yksi b. Sehän on selvä, että kyseessä oli d-molli! Vasta paljon myöhemmin asiat alkoivat selvitä.
– Isän siskot soittivat kitaraa ja Lenni-veli rakensi viulun. He olivat musikaalisia, lauloivat äänissä, ja olivat mukana hengellisissä tilaisuuksissa.
Yksi isän serkuista, Iija Yrjölä, lauloi klassista laulua.
– Hän oli lastenkodin johtaja ja kun menimme sinne, säesti hän itseään pianolla ja lauloi. Kylmät väreet vaan menivät, kun hän soitti kaikki soinnut arpeggioina. Se oli ihanaa! Lopultahan kävi niin että pianosta tuli minun kohtaloni.
Merin ura pianotaiteilijana oli kiinni arpajaisista. Erään kerran perhe oli tuttavien luona kyläilemässä. Lapset viihtyivät talon ajokoiran kanssa keittiössä, Meri sivellen sen silkinpehmeitä korvia, ja vanhemmat pelasivat marjapussia.
Äkkiä lapset havahtuivat siihen, että jotain kummallista tapahtui.
– Kaikki meni yhtäkkiä jotenkin hiljaiseksi. Ymmärsimme, että jotain omituista oli tapahtunut. Lapsille ei tuolloin puhuttu koskaan mitään, oli erikseen lasten jutut ja aikuisten jutut. Radiosta tuli uutiset ja pian selvisi, että äiti oli voittanut päävoiton arpajaisissa.
– Äiti hävisi Kotkasta Helsinkiin hakemaan voittorahat ja meistä tehtiin joku lehtijuttukin. Arpajaisvoitto oli sen verran iso, että sillä saatiin maksettua velkoja ja taloutemme koheni.
Kun äiti joutui Helsinkiin sairaalaan, oli tytöille jätetty ruokarahaa.
– Mutta mitä me ostimme: purukumeja! Meillä oli Kotkan suurin purukumeista kerätty Shirley Temple -kokoelma, varmasti sata erilaista kuvaa, joita vaihdettiin.
– Kävimme isän kanssa elokuvissa ja tuohon aikaan sai katsoa filmin monta kertaa yhden hinnalla. En tiedä kuinka monta kertaa olen nähnyt Ohukaisen ja Paksukaisen.
Äidin voitolla pystyttiin täyttämään myös tyttöjen suuri toive: piano!
– Meille ostettiin teatterin vanha piano. Sitä oli kuljetettu turneilla, yksi jalkakin oli murtunut, mutta se oli piano!
Pianon tullessa kotiin Meri oli 10-vuotias.
– Soittimen ulkonäkö ei minua haitannut ja lopulta soitin sillä niin kauan, että harjoittelin vielä ensikonserttinikin sillä. Aina välillä siinä oli vikoja. Joku tappi hölleni tai jäi jumiin, mutta opin ottamaan pianon kannen auki ja korjaaman vian pitkällä leipäveitsellä. Sitten taas kansi kiinni ja soitto jatkui!
Musiikki tuli Merin elämään ylipäätään aika myöhään.
– Olimme täysin radion varassa. Kiitos Yleisradion, joka sivisti ja lähetti yhdeltä kanavaltaan Lea Pilttiä, Oiva Soinia ja Markus-setää. Mehän sivistyimme kaikki! Ensimmäisen kerran klassinen musiikki kosketti minua, kun orkesteri soitti Haydnin Sinfonian. Se oli ihan järkyttävän ihanaa.
– Pianon tultua aloitimme sitten pianotunnit, mutta se oli aika myöhäistä. Keväällä soitin 11-vuotiaana ensimmäisen kerran oppilaskonsertissa. Esitimme nelikätisesti siskoni kanssa jonkun pienenpienen Paavolan kappaleen. Eihän se ollut mitään kun jotkut soittivat painaen pedaalia ja kaikkea! Silloin huomasin, kuinka vaatimatonta soittoni oli.
Mutta kova nälkä jäi kytemään, suuri unelma soittamisesta.
– Silloin en vielä koskaan ajatellut, että minusta tulisi muusikko, mutta se piano oli tärkeä.
– Silloin ajattelin, että ihanin ammatti mitä voin ajatella, on kirja- ja paperikaupan myyjä. Kotkan keskustan paperikauppa oli oikea taivas. Siellä oli niin paljon kirjoja, lehtiä ja värikyniä, ja joka syksy taisin jallittaa sen verran että sain uudet värikynät.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi perheen muutosta Helsinkiin ja talvisodan syttymisestä.
