Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Laila Tarpila
Yle
New Yorkin jälkeen Chicago, Salt Lake City ja San Francisco, sitten Los Angeles ja lopuksi vielä Washington. Meri päätti ottaa ASLA-Fulbright –stipendistään kaiken irti ja matkusti Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle ja takaisin. Pianisti Meri Louhos kertoo kiertomatkastaan Amerikassa keväällä 1961.
Meri Louhos oli opiskellut syksyn 1960 ASLA-Fulbright-stipendillä Rochesterin Eastman School of Music’ssä. Rochester sijaitsi New Yorkin osavaltiossa lähellä Ontario-järveä. Syksyn päätteeksi hän sai esittää toiveen, mihin paikkakuntaan halusi tutustua stipendin loppuaikana. Meri ehdotti useita kaupunkeja, joissa oli hyvä sinfoniaorkesteri ja siten muutakin musiikkielämää; Boston, New York, Philadelphia, Chicago, Salt Lake City, San Francisco ja Los Angeles. Yllätyksekseen hän sai matkaliput näihin kaikkiin.
Itärannikon suurten musiikkikaupunkien jälkeen matka jatkui tammikuussa 1961 Chicagoon. Matkaseurana Merillä oli toinen ASLA-stipendiaatti, luxemburgilainen pianisti Amélie.
Chicagon naapurissa Evanstonissa järjestettiin vuosittain amerikkalaisen musiikin festivaali. Kapellimestari Thor Johnson, tapahtuman johtaja oli matkustanut paljon maailmalla, hän oli käynyt Kaukoidässä, Euroopassa - Suomessakin!
Meri seurasi Johnsonin orkesteriharjoituksia ja tapasi heti perään kapellimestarin.
– Johnson mainitsi tuttavistaan Jussi Jalaksen ja Nils-Erik Fougstedtin, jotka hän oli kutsunut esiintymään Amerikkaan. Hän tunsi myös Taneli Kuusiston, Erik Cronvallin, Aulikki ja Pentti Rautawaaran, ja mainitsi Heikki Suolahden sinfonian, jota soitettiin paljon.
Johnson kertoi myös nimeään kantavasta kansainvälisestä sävellyskilpailusta, jossa suomalaiset säveltäjät Einojuhani Rautavaara ja Usko Meriläinen olivat päässeet palkinnoille.
– Tuntui ihmeelliseltä, että edessäni oli henkilö, joka oli saanut tämän kaiken aikaan!
– Johnson oli lämmin ja teeskentelemätön ihminen. Jo hänen kädenpuristuksensa oli sellainen, että se kerta kaikkiaan tuntui. Kirjoitin matkapäiväkirjaani, että pelkästään Thor Johnsonin tähden kannatti tulla Amerikkaan.
– Johnson oli erityisen innostunut modernista musiikista ja rohkaisi muusikoita, kun eteen tuli vaikeaa tekstiä: ”Teillä on hirveän inhottava stemma, ettekä voi nähdä kokonaisuutta, mutta uskokaa siihen musiikkiin. On vain kovasta harjoittelemisesta kiinni, että tästä tulee kokonaisuus.” Johnsonin salaisuus oli siinä, että hän hymyili ja oli valtavan kärsivällinen koko ajan.
Evanstonin festivaali keskitytyi aina vain yhden säveltäjän tuotantoon, ja tällä kertaa säveltäjäksi oli valittu Roger Sessions. Meri oli syömässä lounasta, kun näki tuntemattoman miehen tarraavan hänen baskeriinsa ravintolan naulakolla.
– Se oli iso taiteellinen musta baskeri, olin löytänyt sen Italiasta. Hyökkäsin eteiseen ja huusin: ”Seis, se on minun paras hattuni!”
Tuntematon mies kääntyi, katsoi Meriin ja totesi, että niin oli hänenkin.
– No, siinä me sitten vähän naurahdeltiin ja käteltiin.
– Kun seuraavaksi menin juhlapaikalle, siellä kuulutettiin, että nyt tulee festivaalin päähenkilö säveltäjä Roger Sessions. Samassa tuli ovesta se baskerimies!
– Ensivaikutelma Roger Sessions’ista oli viikset – jotka olivat aikamoinen tupsu nenän alla - ja viisaat ruskeat silmät. Hän tuntui rakastavan leikinlaskua ja kertoi auliisti itsestään.
Meri ja Amelié haastattelivat Sessions’ia, he keskustelivat tämän kanssa mm. millaisia ohjeita hän antaa esittäjilleen, mitä hän ajattelee tulevaisuuden musiikista ja elektronisesta musiikista. Sessions kertoi ystävästään Igor Stravinskysta, jonka kanssa hän puhui venäjää. Sessions kertoi myös olleensa Euroopassa opettamassa.
– Yksi hänen oppilaistaan oli Einojuhani Rautavaara, hän muisti Rautavaaran vahvasti.
Rautavaara, kuten kaikki muutkin Sessions’in oppilaat, käytti mustaa baskeria.
– Viittasin kohtaukseen ravintolassa, samanlaisiin mustiin baskereihimme, ja Sessions nauroi makeasti.
Tapaamisen päätteeksi Roger Sessions kutsui stipendiaatit kanssaan päivälliselle.
– Oli oikein hyvä tunnelma. Naurettiin ja puhuttiin vaikka mitä. Kun tuli laskun aika, hän maksoi.
Chicagosta jatkettiin junalla Salt Lake Cityyn.
– Meillä oli juhlavat liput junaan, jossa oli näköalavaunu. Jokaisella oli oma huone ja lasikatto, että näki Kalliovuoret mennessään.
Salt Lake City'ssä Meri ja Amelié majoittuivat rikkaan mormonirouvan, Irene Staples'in kotiin.
– Istuimme seuraavana sunnuntaina pahaa aavistamatta kirkonpenkissä, kun pappi sanoi, että meillä on täällä kaksi vierasta Euroopasta. Kun tuli hetki kiittää ja sanoa jotain, marssin flyygelin ääreen ja soitin tervehdyksen Suomesta. En muista oliko se Sibeliuksen Romanssi vai Kuusi, jonka siellä soitin. Kirkonmenojen jälkeen väki kävi puristamassa kättäni, joten tuli edustettua Suomea mormoneille myös.
– Kun hyvin pukeutuneet mormoniherrat ovat sen jälkeen soittaneet Suomessa ovikelloani, olen sanonut heille, että tunnen uskonne. Heiltä on mennyt pohja pois, kun olen näyttänyt, että minulla on kirja heidän uskonnostaan.
Kalliovuorten autokomppania järjesti Salt Lake Citysta bussimatkoja ylös vuorille katsomaan maisemia.
– Totta kai me mentiin! Matkan edetessä alkoi hiljalleen sataa lunta, sitten yhä enemmän ja enemmän. Lopulta bussi ei päässyt enää eteenpäin. Olimme jossain ylhäällä ja näimme vain lumisadetta ja mustia härkiä, jotka makailivat lumessa.
– Matkustajat, jotka olivat vankeina siinä bussissa, alkoivat kertoa elämäntarinoitaan. Joku kasvatti sikoja, kuka teki mitäkin, oli erikoisia tarinoita. Jouduimme palaamaan takaisin, ja vihaisina teimme valituksen. Myöhemmin Suomessa sain tililleni rahaa. Maksaja oli Kalliovuorten autokomppania, joka maksoi matkalippuni takaisin.
Salt Lake City'n jälkeen seuraava pysähdys oli San Franciscossa.
– San Franciscossa oli kaunista ja ihania konsertteja ja teatteria. Näin niin hyvän teatteriesityksen, että menin katsomaan sen vielä uudestaankin.
San Franciscosta ajettiin Greyhoundin bussilla Los Angelesiin, missä Suomen konsuli Yrjö Paloheimo kutsui Merin yllättäen kotiinsa juhlaillalliselle.
– Minulle annettiin Sibelius Memorial Scholarship -stipendin. Finlandia Foudation’in News Letterin etusivulla oli Mannerheimin kuva, ja seuraavalla minun. Kun opiskelin Amerikassa, luulivat minua hienommaksi kuin olinkaan!
Stipendi ojennettiin Merille shekkinä.
– Kun menin pankkiin vaihtamaan sitä rahaksi, niin kysyivät, että tunnenko täällä jonkun? En. Aioitteko jäädä tänne? En. Niin ne sanoivat, etteivät voi vaihtaa sitä shekkkiä. Se oli ihan kauheata!
– Ajattelin, että en minä nyt ihan hölmö ole. Menin seuraavaan pankkiin ja katsoin, että jokaisella virkailijalla oli oma pöytä, missä he ottivat asiakkaita vastaan. Pyysin, että autatteko minua, olen opiskelija, minulla on shekki, ja se pitäisi lunastaa. Se meni ihan kivuttomasti. Ne antoivat minulle rahat. - En voinut olla menemättä ensimmäiseen pankkiin sanomaan ”böö” sille virkailijalle.
Los Angelesista Meri ja Amelié palasivat itärannikolle, lähtöpisteeseen Washingtoniin.
Stipendiaattien odotettiin kirjoittavan raportit matkoistaan.
– Kaikki muut olivat kirjoittaneet huolellisesti ylös kaiken, niin että he enää kirjoituttivat raporttinsa puhtaaksi. Teksti piti viedä kalkeeripaperin läpi, jotta siitä saatiin useampia kappaleita.
– Ja minä en ollut kirjoittanut mitään! Kun muut pitivät Washingtonissa hauskaa, minä istuin kylpyhuoneessa ja kirjoitin epätoivoisesti omaa raporttiani.
– Washingtoniin tullessa sain myös yllättävän tarjouksen; Eastman School of Music halusi kiinnittää minut henkilökuntaansa. Heille piti vastata pikaisesti, jotta työluvat ja kaikki järjestelyt ehdittäisiin tehdä.
– Tilanteeni oli mahdoton. En voinut jättää äitiä Suomeen yksin. Kuka olisi pitänyt hänestä huolta? En voinut myöskään ottaa häntä Amerikkaan. Hän ei osannut kieltä, eikä olisi tuntenut ketään.
– Olen joutunut tekemään elämässäni usein tällaisia ratkaisuja, inhimillisistä syistä.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi mitä Meri kertoo Savonlinnan kesistä 1960-luvulla, nuorista lupaavista laulajista ja oopperajuhlien syntymisestä uudelleen.
