Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Laila Tarpila
Yle
Ylioppilasteatterissa Meri Louhos tutustui nuoreen kulttuurivaikuttajaan Seppo Nummeen, joka vei hänet mukaan kirjalliseen piiriinsä. Moderni runous, kiihkeät keskustelut, valvominen ja runsas kahvinjuonti saivat nuoren pianistin lopulta niin kiihdyksiin, että hänen oli mentävä maaseudun rauhaan lepäämään. Meri kertoo taiteilijaelämästä Helsingissä 1940-luvun lopulla.
Meri Louhoksen Käpylän kodin kirjahyllystä löytyy runsaasti runoutta.
– Olen lukenut hirveästi runoja! Runoa voi lukea eteenpäin, taaksepäin, ihan miten itse haluaa. Runo ei sano kaikkea suoraan, sitä joutuu täydentämään ja elämään itse mukana.
Nuoren Merin rakkaus runouteen heräsi sotakeväänä 1944.
Kun helmikuussa 1944 Helsinkiä pommitettiin raskaasti, Louhoksen perheen naiset, äiti, 16-vuotias Meri ja pikkusisko Ritva lähtivät evakkoon Pohjois-Pohjanmaalle. Siskokset kävivät koulua Oulaisissa ja asuivat koulukodissa. Viikonlopuiksi he matkustivat äidin luo Pirttikoskelle.
Pirttikoskella oli renkinä venäläinen sotavanki Boris Volkov, 22-vuotias insinööri Moskovasta. Maatöiden ohella hän korjasi paikkakuntalaisten radiot. Boris oli ehtinyt oppia suomea ja puhui Merin kanssa sekä suomea että saksaa.
– Boris opetti minulle matematiikkaa ja tutustutti kirjallisuuteen. Kuulin ensimmäisen kerran Pushkinista, Turgenevista ja Danten Divina comediasta. Boris oli sivistynyt ja henkevä ja tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Keskustelumme olivat sellaista nuorten ihmisten sielunhätää, jota tunsimme kaiken kaaoksen keskellä.
– Boris oli ensimmäinen vakava ihastukseni. Toivottaessaan hyvää yötä, hän suuteli minua otsalle. Tunsin, että muiden ihmisten mielestä ystävyytemme oli jotenkin sopimatonta.
– Kesäkuun lopulla Boris sai määräyksen, että hänen oli palattava vankileiriin. Tapasimme viimeisen kerran aamulla joen rannassa kielojen keskellä. Boris vakuutti, että kyllä me vielä näemme joskus. Sitten hän lauloi minulle Lenskin aarian Tshaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin: "Oi minne, minne loittonitte päivät te armahat ja onnekkaat? Huominen päivä mitä tuokaan...".
Myöhemmin Meri kuuli, että Boris oli karannut ja yrittänyt paeta Ruotsiin. Hän pelkäsi kohtaloaan kotimaassaan, koska oli vangiksi jäädessään antautunut vapaaehtoisesti suomalaisille. Hänet oli kuitenkin saatu kiinni ja palautettu Neuvostoliittoon.
Venäläinen sotavanki herätti lukiotytössä elämänikäisen ihastuksen Aleksandr Pushkinin runouteen. Merin käsitys runoudesta mullistui myöhemmin 1940-luvulla, kun Seppo Nummi vei hänet mukanaan kirjalliseen maailmaansa. Meri tutustui Seppoon Ylioppilasteatterissa.
Elsa Puolanteen ja Mirri Karpion tanssikoulun lapsia pyydettiin jouluisin mukaan Ylioppilasteatterin lasten joulunäytelmään. Meri, joka oli koulun säestäjä ja Sibelius-Akatemian pianonsoiton opiskelija, oli aina mukana valmistamassa joulunäytelmiä Vanhalle ylioppilastalolle.
– Se oli kivaa aikaa! Monet näyttelijät hakivat Ylioppilasteatterista koulutusta ja kokemusta, ennen ammattilaisiksi ryhtymistä.
Kun näytelmään tarvittiin musiikkia, eikä tanssikoulun nuottikaapista löytynyt mitään sopivaa, Meri sävelsi myös musiikin.
– Ylioppilasteatteri oli minun jouluohjelmani. Lasten joulunäytelmät olivat siihen aikaan hyvin suosittuja.
Ylioppilasteatterissa Meri tutustui nuoreen kulttuurivaikuttajaan, säveltäjään ja musiikkiarvostelijaan Seppo Nummeen.
– Säestin näytelmän musiikin, ja ohjaaja, joka tunsi lahjakkaan Sepon, halusi, että myös Seppo soittaisi jotain omaa musiikkiaan.
Kerran kävi sitten niin, että Seppo ei muistanutkaan tulla joulunäytelmän esitykseen.
– Minun oli pakko soittaa myös hänen osuutensa. Onneksi muistin aika hyvin, että se alkoi A-duurissa ja meni sitten fis-molliin. Aika pitkälle huijasin, kunnes huomattiin, ettei siellä ollutkaan Seppo pianon ääressä, vaan minä pistelin hänen laskuunsa.
Sakari Puurunen, joka toimi Ylioppilasteatterin ohjaajana, pani merkille improvisointitaitoisen pianistin. Puurunen pyysi Merin säestäjäksi Teatterikoulun sisäänpääsytutkintoihin.
– Se oli jännää! Minun piti soittaa siellä omituista soittoa; nopeampaa, hitaampaa ja erilaisia tunnelmia. Pyrkijöiden piti liikkua ja jotenkin ilmaista sitä musiikkia.
Seuraavaksi Puurunen kutsui Merin järjestämälleen näyttelijöiden kesäkurssille Pajulahden opistoon. Meri säesti näyttämö- ja liikuntaharjoituksia ja tutustui mm. laulunopettaja Ture Araan.
– Hän oli ihana tuttavuus! Yhtäkkiä repesi ihan toisenlainen elämä. Kaikki illat soitin, että olisi viihtyisää. Aina joku halusi laulaa, ja minä säestin.
– Olin onnessani, nukuin kerrossängyssä huoneessa, jossa oli 13 henkeä. Oli ihanaa, että oli paljon ihmisiä ja melskettä!
Pajulahdessa Meri sai elinikäisiä ystäviä teatterimaailmasta. Näyttelijä Kaija Sinisalo oli mennyt juuri naimisiin näyttelijä-lausuja Veikko Sinisalon kanssa.
– Meistä tuli perheystäviä, säestin Veikkoa levyillä ja keikoilla. Vuonna 1968 olin sijaispianistina hänen Suomi 50 vuotta -juhlakiertueellaan.
Merin rakkaus runouteen jatkui; Pushkinia seurasi Saima Harmaja. Viruessaan kuukausia sairaalassa keuhkopussintulehduksen takia syksyllä 1947 Meri opetteli ulkoa Kaarlo Sarkian koottuja.
– Siihen aikaan järjestettiin lausuntailtoja Balderin salissa. Yrjö Jyrinkoski ja Helinä Svensson-Timari esiintyivät dramaattisessa valaistuksessa joku vaikuttava kaapu päällään. Lausunta oli sellaista deklamaatiota. Kerran itse Sarkia istui yleisössä vieressäni.
Sitten Seppo Nummi vei Merin kirjalliseen maailmaansa ja tutustutti mm. runoilijaveljeensä Lassiin.
– Se mullisti kirjallisen elämäni. Yhtäkkiä olin hienossa piirissä, missä Lassi luki narisevalla äänellään T.S. Eliotia. Kaikki olivat niin fiksuja! Olin kuunteluoppilas, mutta soitin, kun toivottiin.
T.S. Eliot aloitti Merin elämässä modernin runouden vyöryn. Sitä seurasivat sitten Rilke, Atwood, Brodsky ja suomalaiset Haavikko ja Manner.
– Ymmärsin, millaisen intelligentsian kanssa olin tekemisissä. Hiljaisena hiirenä istuin siellä, kun Seppo Nummi oli minut sinne raahannut.
Kirjallinen piiri keskusteluineen sai Merin täysin valtaansa.
– Valvoin paljon, join kahvia, jos sitä oli, ja seurasin keskustelua. Sydän hakkasi hirveästi. Kaikki meni niin lujaa, että minulla todettiin kilpirauhasen ylitoiminta, myrkkystruuma. Niin minut lähetettiin maaseudun rauhaan Mäntyharjulle kummisetäni luo huilaamaan.
Talvi Mäntyharjulla tuo Meri Louhoksen mieleen kovat pakkaset ja harvinaisen hetken, jolloin hän ”kauhun vallassa” toimi urkurina. Kummisetä ei omistanut pianoa, mutta Meri sai pian selville, että kylässä kanttori Viitasalon kotona oli piano.
– Sain käydä joskus soittamassa sitä. Perheen pieni Marita-tytär ihaili minua ja halusi pianistiksi.
Kerran isä-Viitasalo joutui lähtemään matkalle ja kysyi Meriltä, voisiko tämä tuurata häntä urkurina ja soittaa häämarssin Mäntyharjun kirkossa.
– Ajattelin, että kyllähän minä aina yhden häämarssin pistän.
Oli talvi ja pakkanen ja kirkko lämmitettiin vain viikonlopuiksi.
– Menin harjoittelemaan. Oli ihan hirveän kylmä. Soittamisesta ei tullut sinisillä sormilla mitään. Minulle jäi täysin arvaukseksi, miten marssi lopulta menisi.
– Oli hämmentävää, että vihkiäisissä oli paikalla sellaisia mummoja, jotka eivät kuuluneet hääväkeen, vaan kyttäsivät ja mittailivat minua. En uskaltanut panna jalkojani mihinkään, etten olisi pyöräyttänyt uruista vahingossa jotain ääntä. Soitin Mendelssohnia vain sormiolla. Minulle oli myös yllätys, kuinka nopeasti hääpari ryntäsi ovelta alttarille. Ehdin soittaa vain muutaman tahdin, kun pettymyksekseni täytyi jo sommitella marssille kaunis loppu. Melodia oli vielä ihan kesken.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi Merin muistoja Karlheinz Stockhausenin ja Luigi Nonon tähdittämältä Darmstadtin nykymusiikkikurssilta 1957.
