Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Laila Tarpila
Yle
Kysymys, miten oppilaasta saadaan ulos se, mikä hänessä on idullaan, on jaksanut kiehtoa Meri Louhosta vuosikymmenet. Meri aloitti tuntiopettajana Sibelius-Akatemiassa 1950-luvun alussa. Akatemian pianonsoiton ja -pedagogiikan lehtori hänestä tuli 1980. Meri kertoo ajatuksiaan pianonsoiton opettamisesta.
Meri Louhos oli toiminut pianonsoiton tuntiopettajana Sibelius-Akatemiassa aina 1950-luvun alusta lähtien. 1970-luvun alussa hän joutui pianopedagogiikassa uuden tilanteen eteen. Ranskan kulttuuriattasea lähestyi häntä pienen poikansa Jean Baptisten kanssa kassissa Suzuki-vihko ja levy. Hän toivoi, että Meri ottaisi pojan oppilaakseen.
Niin Meri tutustui uuteen, maailmalla suurta kiinnostusta herättäneeseen Suzuki-metodiin. Japanilaisen musiikkipedagogin ja viulistin Shin’ichi Suzukin menetelmässä oli keskeistä, että soittamista ei aloitettu nuottien opettelemisellä, vaan musiikkia opittiin niin kuin puhetta, korvakuulolla.
– Sehän oli jännittävä tapa lähestyä lasta ja musiikkia! Perustin kahden pojan ryhmän; toinen oli Jean Baptiste ja toinen pieni, vaalea Pasi Hyökki.
– Kielinä jouduin käyttämään suomea ja ranskaa – sen mitä minä nyt ranskaa osasin! Sinikka Alstela, joka osasi ranskaa, tuli apulaisekseni, ja niin aloitimme kahden pojan ryhmäopetuksen.
– Jean Baptiste oli niin äärettömän ujo, etten saanut häntä ensin edes pianotuolille. Piti keksiä kaikennäköistä. Ensimmäinen tunti huipentui siihen, että saadakseni kontaktin annoin pienen tamburiinin Jean Baptiste’n käteen. Hän rummutti, kun minä marssin.
Muutkin suomalaiset musiikkiopistojen opettajat kiinnostuivat Suzukista. Pianonsoitonopettajista mukaan lähti mm. Merin kollega Ritva-Tuuli Ahonen.
– Ennen pitkää jouduimme vastakkain sen kanssa, että milloin nuottien lukeminen oikein alkaa. Ritva-Tuulin kanssa olimme sitä mieltä, että näitä symboleja, siis nuotteja, pitää ryhtyä katsomaan oppilaiden kanssa jo melko pian. En pitänyt tavasta, että osataan ulkoa kappaleita ja katsotaan vain sen kappaleen nuotteja.
- Pitäisi aloittaa nuottien opetteleminen jostain helposta tekstistä, niin että soittaja ymmärtää joka nuotin. Ritva-Tuuli julkaisi vihkon Lukutunti ja työryhmä, jossa olin mukana Pianon avain -aapisen.
Vuonna 1977 erään lapsukaisen vanhemmat lähestyivät jälleen Meriä.
– He taluttivat luokseni pienen pojan, Joonas Pohjosen. Hän oli silloin kolme ja puolivuotias. Vanhemmat pyysivät, että voisinko minä, kun olin aloittanut muidenkin niin pienten kanssa, ottaa Joonaksen oppilaakseni.
– En ole koskaan testannut lapsia. Jos lapsi on halukas tulemaan, ja jos matkat ja ajat sopivat, niin hyvin voidaan aloittaa.
Niin Joonas tuli ensimmäiselle pianotunnilleen.
– Se oli jotain ihan hämmästyttävää. Tämä lapsi tunsi kaikki sävellajit. Hän oli ottanut selvää soinnuista ja sointujen käännöksistä. Hän osasi nimetä ne, koska oli seurannut äitinsä opiskelua. Äiti opiskeli opettajaksi ja oli joutunut pänttäämään näitä asioita selvitäkseen koraaleista, mitä siihen aikaan seminaarissa vaadittiin. Siitä lähti pieni poika sitten jatkamaan omin päin.
– Ensimmäisellä tunnilla Joonas sanoi todellakin jostakin, että: ”Onko tämä H 9 sus?” Olin ihan hämmästynyt. Sitten hän saattoi soittaa jonkun soinnun ja sanoa, että tämä on gis-molli, tämä on terssikäännös. Kaikki oli hänelle selvää. Minun oli vain mietittävä, että mistä materiaalista ja miten hänen kanssaan aloittaisin.
– Joonas aloitti improvisoiden. Improvisointi tarkoitti hänen kohdallaan sitä, että hän soitti mielellään ystävänsä kissa Henkkisen sävellyksiä. Kissa Henkkinen oli Joonaksen henkiystävä, jonka sävellyksiä ehdin kuulla varmasti tuhat kappaletta, ennen kuin Joonas lopulta rupesi käyttämään omaa nimeään. Sitä improvisaatiota tuli niin paljon, että minun piti lopulta kysyä, että miten se kissa Henkkinen sitten lopetti tämän kappaleen, kun piti opettaakin jotain.
– Joonaksen kohdalla ei tullut kysymykseen Suzuki-metodi, hän oli jo niin pitkällä. Olin tehnyt useita opintomatkoja Neuvostoliittoon ja tuonut sieltä mukanani Nikolajevin pianokoulun. Aloitimme Joonaksen kanssa siitä.
Muutamaa vuotta myöhemmin Meri sai oppilaakseen Joonaksen pikkuveljen Juhon.
– Juhon kanssa etenimme suomalaisten pianokoulujen mukaan.
– Kun itse aloitin piano-opinnot 1930-luvulla, oli olemassa vain yksi pianokoulu; Martti Paavolan uusi moderni Pianokoulu. Siinä soitettiin pitkään pelkällä g-avaimella, joten ensimmäinen romahduksen hetki koitti, kun tuli bassoavain. Sen jälkeen monet eivät tahtoneetkaan enää jatkaa.
– Vallankumous tapahtui 1950-luvulla, kun Michael Aaronin Pianokoulu ilmestyi. Se esitteli heti kaksi viivastoa, diskantin ja basson. Siitä alkoi uudenlainen pianonsoiton opiskelu.
– Minä miellyin Aaroniin, vaikka sitä moitittiin, että siinä oli amerikkalaisella maulla valittua materiaalia. Siinä oli paljon sellaista, mistä oppilaat pitivät kovasti. Ongelma oli vain se, että sorminumeroita oli niin paljon, että pojanviikarit soittivat numeroilla eivätkä oppineet nuotteja.
– Aaron oli hyvä pedagogi. Hänen pianokoulussaan oli selkeä punainen lanka, jonka mukaan opittiin sävellajit ja etumerkinnät. Annan edelleenkin arvoa Aaronille, jonka Intiaanitanssi soi varmasti joka kivitalossa, missä piano oli. Se oli hitti.
Seuraavaksi Suomessa alkoi ilmestyi useita pianokouluja.
– Oli paljon kuvitusta ja askartelua, sellaista oppilasläheistä materiaalia. Jos vei lapsen musiikkikauppaan, niin hän valitsi pianokoulun värikuvien perusteella. Mielestäni kaikki pianokoulut ovat hyväksyttäviä, kysymys on siitä, mitä opettaja mieluiten käyttää.
– 1980-luvulla alettiin myös korostaa, että oppilaiden pitää ehdottomasti soittaa vapaata säestystä ja improvisoida. Kysymys oli, että miten sitä opetetaan.
Niin musiikkikustantaja Fazer otti yhteyttä Meriin ja kahteen muuhun Sibelius-Akatemian pianopedagogiin, Hui –Ying Liu-Tawatstsjernaan ja Carlos Jurisiin.
– Hui-Ying oli syntynyt Taiwanilla ja tullut Amerikan kautta Suomeen solmittuaan avioliiton Erik T. Tawaststjernan kanssa. Carlos taas oli syntynyt Ecuadorissa, kiertänyt Amerikan ja Moskovan, mistä oli löytänyt pianistipuolisonsa Hamsan ja päätynyt ensin Jyväskylään ja sitten Sibelius-Akatemiaan.
– Meitä oli siis kolme kansallisuutta ja hyvin erilaiset taustat, mutta kustantaja oli sitä mieltä, että teemme yhdessä uuden pianokoulun. Ensin meillä oli täysi työ, että löysimme yhteisen sävelen, mutta kun se selkisi, niin oli hyvin hauska seikkailla yhdessä. Tapasimme milloin Sibelius-Akatemiassa, milloin kahviloissa, junissa, milloin missäkin nurkassa. Neuvottelimme ja kokeilimme, ja sitten koitti se riemun päivä, kun saimme ensimmäisen Pianon avaimen julki.
Pianon avain ykköstä ja sen ohjelmistovihkoa ovat seuranneet kakkonen ja kolmonen, ja vuosien myötä vihkoja on uudistettu hiljalleen.
– Meillä Suomessa on pitkät kesälomat, koulut ovat kuukausia kiinni, mutta eivät muusikot ja musiikinopiskelijat voi olla kesää soittamatta.
Keski-Suomen opistoon Äänekosken Suolahdelle perustettiin nuorison musiikkileiri 1972. Meri ehti olla Suolahdessa opettajana yli 20 vuotta.
– Suolahdesta kasvoi vähitellen Suomen suurin ja korkeatasoisin solistileiri. Opettajiksi saatiin hienoja kansainvälisiä taiteilijoita. Aivan ainutlaatuista Suolahdessa oli se, että siellä tapasivat itä-blokin ja lännen huipputaiteilijat. Oppilaiden lisäksi siellä konsertoivat paljon leirin opettajat.
Meri ja kollegansa Liisa Pohjola olivat ahkerasti mukana leirin kamarimusiikkikonserteissa.
– Muistan erityisesti konsertin, jossa Liisa Pohjola säesti lahjakasta viulistipoikaansa Sakari Oramoa.
Suolahden lisäksi toinen Merin sydäntä lähellä oleva nuorison musiikkileiri oli Ikaalisten Vesimusiikki.
– Se oli ainoa kurssi, missä oppilaat tapasivat minut harva se päivä uimapuvussa – usein kylpylän lämpimässä altaassa.
– Ikaalisissa minua kiehtoivat erityisesti olosuhteet, asuminen mukavasti hotellissa ja kauniit maisemat. Oli viehättävää, että oppilaat kulkivat kylpylästä soittotunneille Ikaalisten keskustaan pienellä laivalla.
– Ikaalisiin tultiin perheittäin. Kun vanhemmat lapset kävivät soittotunneilla, muu perhe lomaili, viihtyi rannoilla ja pelasi pelejä.
Sekä Suolahden että Ikaalisten leirit on joitakin vuosia sitten lopetettu. Keski-Suomen opisto suljettiin kokonaan ja Ikaalisten kylpylä vaihtoi omistajaa, niin taloudellisista syistä musiikkikurssien järjestäminen kävi mahdottomaksi.
– Minusta on ollut aina mielenkiintoista opettaa kaiken ikäisiä, yhtä hyvin niitä, jotka pyrkivät ammattiin ja taiteelliseen työhön kuin lapsia, jotka ovat vasta tien alussa. Minusta on kiinnostavaa, miten ihminen oppii, miten häntä pitää opettaa, miten ihmisestä saa ulos sen, mikä hänessä varmasti on, mutta vasta idullaan.
– Olen tullut siihen tulokseen, että pienten oppilaiden kanssa täytyy lähteä lapsesta. Millaisilla käsitteillä lapsi pääsee kiinni, miten asiat kerrotaan hänelle, miten lapsesta käsin lähestytään musiikkia.
– Minusta on tärkeää, että musiikista puhutaan oikeilla nimillä. Hyvin aikaisessa vaiheessa rupean jo sanomaan ”terssi”. Se on niin kiva nimi, että opetan sen heti. Tai ”balanssi”. Pienetkin lapset oppilaistani puhuvat jo balanssista.
– Kun aikuinen tai varttuneempi opiskelija on kysymyksessä, niin silloin pitää lähteä musiikista. Mitä se musiikki on, ja innostua siitä. Sitten pitää keksiä, miten se tehdään selväksi oppilaalle ja toteutetaan. - Siis samoista asioista on kyse kuin lapsen kanssa, mutta niitä lähestytään eri suunnista.
– Vaikka opettaja ajattelee sitä tuntia, jota hän sillä hetkellä pitää, hänellä on koko ajan oltava näkemys pidemmälle; mitä tehdään ensi viikolla, ensi vuonna. Pitää nähdä pitkälle, jotta sitä, mitä nyt opitaan, sitä tarvitaan vielä.
– Opettajan pitää avata oppilaalle musiikkia, kuinka ihmeellinen asia musiikki on. Musiikki, sehän on kuin toinen todellisuus. Innostus ja suuri kunnioitus, ne tulevat siitä, että käytetään hyvää materiaalia. Usein mietitään viihteellisesti, että miten se lapsi nyt innostuisi soittamaan, miten se jaksaisi harjoitella. Minusta on pidettävä kiinni itse musiikista.
– Ihminen innostuu aina sellaisesta, mitä hän oppii, minkä hän saa menemään. Joskus, kun tehtiin televisio-ohjelmaa, niin vahingossa pääsi väärä sitaatti otsikoksi: ”Kun tykkää, niin oppii”. Se jäi harmittamaan minua, koska näkemykseni on nimenomaan päinvastainen: ”Kun oppii, niin tykkää.” Kun ihminen oppii jonkun tarpeeksi pienen asian, niin se on voitto hänelle omista epäilyksistä ja komplekseista. Voi syntyä niin valtava innostus, että hän pystyy mihin vain.
– Yritän päästä soittamaan oppilaan kanssa hyvien säveltäjien teoksia niin varhaisessa vaiheessa kuin mahdollista. En vastusta modernimpaa tai kevyempää musiikkia. Kaikkea saa olla. Kevyempi musiikki on sitä, mitä nimitän sosiaaliseksi musiikiksi. Sitä tarvitaan kavereiden kesken. Ei kukaan kuuntele viihdytysmielessä yhtäkkiä jotain Beethovenin sonaatteja tai jousikvartettoja. Se on eri laji. Viihteellinen ja improvisoitu musiikki ovat omalla paikallaan ja klassinen omallaan. Klassisesta en luovu, se on minulle hyvin pyhä.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi Merin muistoja radio- ja tv-työstä 1960-luvulta lähtien.
