Hyppää pääsisältöön

Neuvostomatkailua ennen votkaturismia – pianisti Meri Louhos muistelee

Kirsti von Boehm ja Meri Louhos Leningradissa 1960-luvun loppupuolella. Taustalla Leningradin juna Helsingin rautatieasemalla 1975.
Kirsti von Boehm ja Meri Louhos Leningradissa 1960-luvun loppupuolella. Taustalla Leningradin juna Helsingin rautatieasemalla 1975. Kirsti von Boehm ja Meri Louhos Leningradissa 1960-luvun loppupuolella. Taustalla Leningradin juna Helsingin rautatieasemalla 1975. Kuva: Meri Louhoksen kotialbumi | Helsingin kaupunginmuseo. Rista Eeva SER. Meri Louhos,Helsingin päärautatieasema,junat,Repin

Neuvostoliittoon oli vaikea päästä, mutta maan musiikkiopetus kiehtoi Meri Louhosta. Ensimmäinen mahdollisuus lähtöön tarjoutui ystävä Kirsti von Boehmin kautta. Matka taittui junalla ja majoitus oli loistohotelli Astoriassa. Meri kertoo ensimmäisestä Neuvostoliiton matkastaan 1960-luvun puolivälissä.

Suomalaisturistien matkat Neuvostoliittoon käynnistyivät 1950-luvun puolivälissä. Vielä 1956 matkailijaluvut olivat pieniä, tuolloin Leningradissa kävi vain 300 suomalaista.

Suomalaisten ensimmäinen bussimatka Leningradiin tehtiin heinäkuussa 1958, kun autoilijoille tarkoitettu rajanylityspaikka Vaalimaalla avattiin.

Väliotsikko Junalla turistiksi Leningradiin.
Väliotsikko Junalla turistiksi Leningradiin. kuvitus

Meri teki ensimmäisen matkansa Leningradiin 1960-luvun puolivälissä yhdessä tuttavansa Kirsti von Boehmin kanssa.

– Sinne oli vaikea päästä eikä se olisi onnistunut ilman Kirstiä. Kirsti oli pianonsoiton opettaja ja taidemaalari Tuomas von Boehmin puoliso. Hän soitti yhtenä päivänä ja kysyi lähdenkö hänen seurakseen kuuntelemaan opetusta Leningradiin. Ennen kuin hän ehti selittää mistä on kysymys, minä sanoin että lähden! Hän ällistyi ja koko puhelu meni tästä ihan nurin.

Kirsti pääsi Leningradiin ilman kutsuja, koska hänellä oli siellä tuttavia.

– Olimme lähdössä kuuntelemaan opetusta Leningradin konservatorion yhteydessä olleeseen nuorten valmistavaan kouluun, Keskusmusiikkikouluun. Ehkä sitä voisi kutsua nimellä pre conservatory. Meillä se vastaisi nuorisokoulutusta, mutta ei niitä muuten voinut verrata.

Ensimmäinen, muutaman päivän mittainen turistimatka tehtiin junalla joulukuun alussa. Matkatoimisto hoiti liput, viisumit ja muut tarvittavat virallisuudet.

Leningradin-juna Helsingin rautatieasemalla 1975.
Leningradin-juna Helsingin rautatieasemalla 1975. Leningradin-juna Helsingin rautatieasemalla 1975. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo. Rista Eeva SER. junat,Helsingin päärautatieasema,Leningrad

– Oli makuuvaunuja ja sinne vaan pedattiin itsemme. Vaunupalvelija toi mukeissa teetä, tshaita. Ei missään mukeissa vaan hienoissa laseissa.

– Yöllä herättiin aina kolinaan, kun vaunupalvelija latasi hiiliä lämmitysuuniin. Vaunun perässä oli joku luukku josta hiilet ladottiin sisään. Muutenkin se nukkuminen oli vähän niin ja näin.

Väliotsikko Onko teillä siipikarjaa?
Väliotsikko Onko teillä siipikarjaa? kuvitus

Hygieniataso junassa oli arveluttava. Vaunuhyllyllä ollut vesikarahvi ei houkutellut juomaan, mikä sai matkalaiset huolestumaan omasta terveydentilastaan.

Rajamuodollisuudet Vainikkalassa kestivät iäisyyden.

– Se olikin näytelmä. Sängystä piti nousta, että tullimies sai penkoa kaikki laukut, käsilaukut ja muut matkatavarat. Piti täyttää kaavake, jossa kysyttiin korut: montako kultasormusta, onko kiviä, onko kaulaketjua, onko ranneketjua, millainen kello on, onko kultaa, paljonko rahaa, markat, pennit ja kaikki. Onko muuta valuuttaa, onko ammuksia, onko kiellettyä kirjallisuutta?

– Aina piti kirjoittaa “Ei ole”. Ei riittänyt pelkkä “Ei”. Kysyttiin myös onko siipikarjaa? En tiedä mitä sekin tarkoitti, mutta olisikohan ollut kana.

– Siinä vaiheessa en osannut vielä venäjää, mutta matkan jälkeen innostuin opiskelemaan. Yhdellä matkalla kävikin sitten niin, että minulla oli mukana lehtiö johon olin kirjoittanut venäjänkielistä tekstiä. Se otettiin tarkastukseen ja kyllä minulle silloin nauru kelpasi: ”Minä laulan, sinä laulat, hän laulaa jne.” Siellä oli verbejä, joita olin taivuttanut kun opettelin kieltä. Että ei se kauhean vaarallista tekstiä ollut.

Väliotsikko Suomalaisturistit majoitetaan loistohotelli Astoriaan.
Väliotsikko Suomalaisturistit majoitetaan loistohotelli Astoriaan. kuvitus

Meri ja Kirsti olivat suunnitelleet matkan tarkkaan, tarpeellinen määrä rahaa oli vaihdettu jo Suomessa ja ooppera- ja konserttiliputkin oli ostettu etukäteen.

Kirsti von Boehm ja Meri Louhos Leningradissa 1960-luvun loppupuolella.
Meri ja Kirsti Leningradissa 1960-luvun lopulla. Kirsti von Boehm ja Meri Louhos Leningradissa 1960-luvun loppupuolella. Kuva: Meri Louhoksen kotialbumi. Meri Louhos,Leningrad,Kirsti von Boehm

Leningradin-matkailun alkuvuosien omituisuuksiin kuului, että vaikka matka oli ostettu Suomessa, eivät matkalaiset vielä kaupunkiin tullessa tienneet minne heidät majoitetaan.

– Aamulla junan kovaäänisistä rämähti soimaan reipas neukkumarssi, siihen heräsimme ja tulimme Suomen asemalle. Asemalla meitä oli vastassa taksikuski, joka kysyi nimiä ja vei mukanaan. Kirsti sanoi että on ihan epäselvää, mihin taksi vie meidät. Hän oli ollut aikaisemminkin siellä, ja aina oli jossain joku päättänyt mihin matkalainen majoitetaan. Piti vaan kiltisti odottaa minne joutuu.

– Yritimme katsoa taksin ikkunasta minne mennään. Ajoimme kaunista Nevan rantaa, Eremitaasin ohi. Ja meidät vietiin Astoriaan, loistohotelliin! Luksukseen Iisakinkirkkoa vastapäätä. Siellä sitten asuimme, ihan loistopaikalla.

Väliotsikko Sumuinen, harmaa, mutta runollinen Leningrad.
Väliotsikko Sumuinen, harmaa, mutta runollinen Leningrad. kuvitus

Leningrad näyttäytyi sodan jäljiltä rappeutuneelta kaupungilta, jossa oli huono valaistus ja jonka yleisväri oli harmaa tai ruskea.

"Liikenneruuhka" Leningradissa. Isolla aukiolla on vain kaksi autoa ja muutama ihminen.
"Liikenneruuhka" 1960-luvun Leningradissa. "Liikenneruuhka" Leningradissa. Isolla aukiolla on vain kaksi autoa ja muutama ihminen. Kuva: Meri Louhoksen kotialbumi. Leningrad,meri louhos

– Oli jännittävä nähdä se sodanjälkeinen aika. Jos muistaa millaista vanhaan aikaan oli Tallinnassa, niin sellaista oli Leningradissa. Oli hyvin paljon taloja, joissa ei asunut kukaan. Ikkunat olivat pimeinä tai rikki, ja oli hirveän paljon korjattavaa.

– Mutta vuosi vuodelta sain nähdä kuinka kaupunki kohentui. Julkisivuja maalattiin, lamput syttyivät, puhumattakaan siitä mitä tämän päivän turisti näkee. Kullatuista kupoleista ei ollut silloin tietoakaan. Mutta ei sitä osannut silloin vaatia. Oltiin niin lähellä sotia, ja jotenkin ymmärsi miten siellä ihmiset olivat eläneet.

– Leningradissa on aina pieni sumu, joka nousee kaupungin monista joista ja kanavista. Minusta se oli valtavan kaunista. Kaupungin vanhan arkkitehtuurin, siltojen ja kanavien päällä leijui sellainen impressionistinen hämy. Näin sen runollisena enkä ollenkaan osannut ajatella matkailun mukavuuksien puuttumista.

Väliotsikko Mikrofoneja hotellihuoneissa ja vahteja käytävillä
Väliotsikko Mikrofoneja hotellihuoneissa ja vahteja käytävillä kuvitus

Turistit olivat Leningradissa tiukan seurannan alaisia. Sanomisia piti varoa, joka paikassa oli paljon miliisejä ja hotellihuoneissa oli tietenkin mikrofonit.

– Kaikkea seurattiin ja me vähän leikimmekin sillä. Kun juttelimme päivän tapahtumista, sanoimme vielä kovalla äänellä uudelleen: "Toistan, oli niin ja niin tänään!" että varmasti saivat nauhalle kaikki mitä puhuimme. Varoimme kyllä puheitamme. Emme esimerkiksi koskaan käyttäneet nimiä vaan kuvailimme ihmiset: se jolla oli iso nenä sanoi näin ja näin.

Hotellissa oli myös vahteja. Naisvirkailijat istuivat joka kerroksessa kirjoituspöydän ääressä ja merkkasivat ylös aina kun matkailijat menivät ulos ja sisään.

– Heillä oli siten ihan tarkka tieto milloin asukkaat olivat poissa, ja he saattoivat mennä tutkimaan hotellihuonetta.

– Siihen aikaan leningradilaiset eivät saaneet tavata ulkomaalaisia. Ystävämme eivät uskaltaneet astua edes hotellin aulaan, vaan hyvästelimme aina kadulla. Myöhemmin tämä vähän helpotti, mutta oli ihan hullunkurista että tällä tavalla piti näytellä.

Pianistit Meri Louhos, Ritva-Tuuli Ahonen ja Manja Mekler leningradilaisessa ravintolassa 1970-luvulla.
Saksanopettaja Margarita Peskarjeva, piano-opettajat Ritva-Tuuli Ahonen ja Manja Mekler sekä Meri leningradilaisessa ravintolassa 1970-luvulla. Pianistit Meri Louhos, Ritva-Tuuli Ahonen ja Manja Mekler leningradilaisessa ravintolassa 1970-luvulla. Kuva: Meri Louhoksen kotialbumi. Meri Louhos,Leningrad,manja mekler
Väliotsikko Ovimies Markkanen ja sukkahousuja kyselevä kerrosvahti.
Väliotsikko Ovimies Markkanen ja sukkahousuja kyselevä kerrosvahti. kuvitus

Hotellissa oli yksi ovimies, joka poikkesi kaikista muista. Hänestä tuli herra Markkanen.

– Aina avatessaan oven hän sanoi hiljaa ja huomaamattomasti: “Anna markka.”

– Silloin ei tullut kuuloonkaan että olisimme myyneet jotain. Olimme hyvin kunniallisia, kunnes kerran virallinen kerrosvahtimme kysyi ihan ohimennen: “Onko sukkahousuja?” Me tyrmistyimme sanoen “Ei, ei!” Hän oli tietysti jo nähnyt huoneessamme, että kyllä niitä sukkahousuja oli.

– Lopuksi säälimme häntä ja minä annoin yhdet sukkahousuistani. Hän halusi maksaa, mutta sanoin napakasti ettei käy. Se on lahja, en myy mitään. Kerran sitten ovelta kuului koputus ja kun avasin, heitti kerrosvahti oven raosta kolme ruplaa ja poistui pikaisesti.

Arkimuotia 1960-luvun Leningradissa. Kuva kadulta.
Arkista katumuotia 1960-luvun Leningradissa. Arkimuotia 1960-luvun Leningradissa. Kuva kadulta. Kuva: Kalle Kultala. Leningrad,muoti,1960-luku
Väliotsikko Kotilintua loistohotellin ruokalistalla.
Väliotsikko Kotilintua loistohotellin ruokalistalla. kuvitus

Astoriassa Meri ja Kirsti saivat syödä kauniissa ravintolasalissa kristallikruunujen alla.

– Siellä meitä palveltiin kuin kunnon vieraita. Kohteliaasti saimme myös suomalaisen ruokalistan, jonka kääntäjällä taisi olla hieman heikko sanakirja. Ruokalistalta löytyi kotilintua.

Väliotsikko Viinaa, makeisia, valtavasti leluja ja äänilevyjä
Väliotsikko Viinaa, makeisia, valtavasti leluja ja äänilevyjä kuvitus
Ihmisiä ostoksilla leningradilaisessa kauppahallissa 1960-luvulla.
Ihmisiä ostoksilla leningradilaisessa kauppahallissa 1960-luvulla. Ihmisiä ostoksilla leningradilaisessa kauppahallissa 1960-luvulla. Kuva: Kalle Kultala. Leningrad,kauppahallipaikat

Merin silmien eteen levittäytyi kaupunki, jonka asukkaat kulkivat samanlaisissa harmaissa ja värittömissä vaatteissa kuin mihin koko kaupunki oli verhoutunut. Tekstiilejä ei myyty juuri missään.

– Siihen tottui, koska aika oli sellainen.

– Kun tutustuin paikallisiin ihmisiin, totesin että heitä oli tasan kahta lajia: tapaus mummo, joka oli tiukka ja jonka mukaan kaikki piti mennä pilkulleen ja joka aina tutki ja epäili. Mummojen vastakohtana olivat ne sydämelliset, kultaiset, auttavaiset ihmiset! Kun venäläinen on lämmin, niin se on ihan rajatonta.

Mummoja ruokaostoksilla leningradilaisessa kauppahallissa 1960-luvulla.
Mummoja ruokaostoksilla leningradilaisessa kauppahallissa 1960-luvulla. Mummoja ruokaostoksilla leningradilaisessa kauppahallissa 1960-luvulla. Kuva: Kalle Kultala. Leningrad,kauppahallipaikat

Se mistä ei ollut pula, oli viina.

– Oli katsottu että väelle pitää riittää viinaa, ettei tule kapinaa. Toinen mistä pidettiin huolta, oli makea. Että säilyi hyvä mieli! Jos ei nyt ollut ihan suklaata, niin kaiken maailman voikreemitorttuja riitti.

Olutta tai kaljaa jaetaan kansalle mukeihin tynnyriperävaunusta 1960-luvun Leningradissa.
Kaljaa, kvas, myytiin kansalle mukeihin tynnyriperävaunusta 1960-luvun Leningradissa. Olutta tai kaljaa jaetaan kansalle mukeihin tynnyriperävaunusta 1960-luvun Leningradissa. Kuva: Museokeskus Vapriikki. Erkki Mustonen. Leningrad

– Jos halusi ostaa jotain, niin valtavasta Berjozka-valuuttamyymälästä sai mitä vaan. Leluja oli valtavasti, huomasi että lapsista huolehdittiin. Mutta oli aika mainiota huomata paikka, mistä ylipäätään sai tavaraa: kirjakauppa!

– Myös äänilevyjä riitti. Niitä sai niin paljon kuin jaksoi kotiin kantaa. Hyvä ettei selkä katkennut kapsäkkien painosta.

– Levyt olivat hirmuisen hyviä vanhoja LP-levyjä, tekninen laatu ehkä niin ja näin, mutta kaikki ne muusikot, ne huipputaiteilijat, jotka soittivat! Harmi vaan kun en ymmärtänyt niitä kirjaimia, ennen kuin sain jonkun auttamaan. Hiljalleen minulle selvisi, että se mikä alkaa kuin Paxman on Rahmaninov.

Väliotsikko Auttavaisia äänilevymyyjiä, helmitauluja ja Stalinin puheita
Väliotsikko Auttavaisia äänilevymyyjiä, helmitauluja ja Stalinin puheita kuvitus

– Äänilevyjen myyjät olivat sillä tavalla musikaalisia, että he auttoivat levyjen valinnassa. He eivät olleet niin neukkuhenkisiä, etteivät olisi taipuneet keskustelemaan. Kerrankin yksi myyjä sanoi että älkää sitä levyä ostako, se ei ole hyvä. Kyseessä oli erään konservatorion professorin levy, jota en sitten ostanut.

– Kaupassa oli keskellä hyvin hieno osasto, paljon punaista väriä eikä siellä ollut mitään jonoa. Kun kysyin, mistä on kyse, selvisi että sieltä sai Stalinin ja muiden johtajien puheita.

– Mutta mikä oli ihan mainiota, niin myyjät käyttivät helmitauluja. Kuinka nopeasti he laskivatkaan ja miten nopeasti siirsivät desimaalit riviltä toiselle. Helmitauluja käytettiin aika yleisesti tavarataloissa. Se oli ihan hullunkurista.

Väliotsikko Kaviaaria ja samppanjaa riitti, mutta missä olivat veitset?
Väliotsikko Kaviaaria ja samppanjaa riitti, mutta missä olivat veitset? kuvitus

Merin ja Kirstin ensimmäisen Leningradin-matkan kruunasi konserttielämys Filharmoniassa.

– Siellä istuimme salin nojatuoleissa! Näimme ja kuulimme parhaat taiteilijat ja Filharmonikot. Pelkästään se oli ihan matkan arvoista.

Radion sinfoniaorkesteri ensimmäisellä Leningradin-matkallaan 1963. Paavo Berglund johtaa harjoituksia Filharmonian salissa.
Radion sinfoniaorkesteri ensimmäisellä Leningradin-matkallaan 1963. Paavo Berglund johtaa harjoituksia Filharmonian salissa. Radion sinfoniaorkesteri ensimmäisellä Leningradin-matkallaan 1963. Paavo Berglund johtaa harjoituksia Filharmonian salissa. Kuva: Pertti Eteläpää / Yle Radion sinfoniaorkesteri,Leningrad,Paavo Berglund

– Väliajalla piti ehdottomasti saada kaviaarivoileipä ja samppanjaa. Vaikka olisi ollut millainen jono, niin sinne piti mennä.

– Mutta se kaviaarivoileipä oli kauhean vaikea syödä, leivänpala, jonka keskellä oli voiruusu ja möykky kaviaaria. Ei oikein tiennyt pitäisikö sieltä leivän keskeltä näykkäistä vähän täytettä ja sitten haukata leipää vai pitikö ottaa se keskiö kerralla klomps vaan suuhun. Tätä en tiedä vieläkään.

– Mitä veitsiin tulee, niin niistä oli pula, varsinkin koulun kuppilassa. Siellä piti aina lainata veistä siltä kenellä sellainen sattui olemaan. Luulen että sotateollisuus vei metallia niin paljon, että sitä ei riittänyt veitsiin. Haarukat ja lusikat kyllä riittivät. Ystäväni Tina Holmberg ja Taru Loppela, jotka menivät Moskovaan opiskelemaan, tulivat syöneeksi paljon lihaa lusikalla ja haarukalla.

Väliotsikko Käsikoukkukävelyä ringissä oopperan ja konsertin väliajalla
Väliotsikko Käsikoukkukävelyä ringissä oopperan ja konsertin väliajalla kuvitus

Konserttien ja oopperoiden väliajoilla yksi erikoinen tapa.

– Väliajoilla käveltiin aina suuressa ringissä pareittain käsikoukkua. Venäläisethän kävelevät yleensä käsikoukkua, mihin en tahtonut millään tottua, kun omat jalkani eivät tahtoneet sopeutua toisen rytmiin. Usko Meriläinen sanoikin, että minä kävelen trioleja.

– Ringissä kuljettiin aina vastapäivään ja siinä sitten keskusteltiin eikä suunta vaihtunut koskaan. Välillä tuli hullunkurinen tunne, että tämä on kuin salonkitanssi, jossa ei ole musiikkia eikä askeleita, mutta jota kaikki arvokkaasti toteuttavat. Se oli maan tapa.

Väliajoilla sai myös ostaa nuotteja. Käytettyjä nuotteja.

– Piti vaan katsoa ettei nuotti ollut painettu ennen tiettyä vuotta, muistaakseni 1945, mistä lähtien se oli antiikkia. Antiikkia ei nimittäin saanut tuoda rajan yli, siitä jäi kiinni. Nuotteja tuli ostettua aika paljon. Tosin siihen aikaan ne oli painettu niin heikolle paperille, että kun muutaman kerran käänsi lehteä, se jäi käteen. Sellaisia olivat puolalaiset Chopin-vihkotkin, kunnes maailma hiljalleen vaurastui.

Väliotsikko Gruusialaiset liikemiehet tiirailivat operettityttöjä kiikareilla
Väliotsikko Gruusialaiset liikemiehet tiirailivat operettityttöjä kiikareilla kuvitus

– Menimme Kirstin kanssa myös operettiteatteriin. Pääsimme ihan eturiviin ja siinä vieressämme istui liikemiehiä jostain Gruusiasta. Heillä kaikilla oli kiikarit. Operetissa oli niitä vähän paljaampia pintoja, kun muuten kaikki oli niin säädyllistä. Meitä nauratti että kun joku esiintyy ihan vaan operettivaatteissa, niin näillä oli eturivissä kiikarit.

Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi millaista oli pianonsoiton opetus ja elämä Leningradin keskusmusiikkikoulussa 1960-luvun puolivälissä.

Kuvitusta
Kuvitusta kuvitus,Meri Louhos

Lue myös - yle.fi:stä poimittua