Tiina-Maija Lehtonen
Yle
Laila Tarpila
Yle
Meri Louhoksella oli kunnia joutua useamman kerran Karin piirrosten malliksi. Meri kertoo musikaalisesta ystävästään pilapiirtäjä Kari Suomalaisesta.
Meri katsoo pilapiirrosta, jonka Kari Suomalainen on tehnyt hänestä Visavuoressa 1975. Merillä on kuvassa kiharapilvi, iloinen hymy ja valtavat etuhampaat.
– Kari on saanut kuvattua minut aika hyvin.
Meri ja sopraano Lippe Suomalainen esiintyivät 1970-luvun alussa Sääksmäen kirkossa. Lippe lauloi, Meri soitti urkuja ja Lipen aviomies Kari registeerasi eli sääteli urkujen sävyjä.
– Konsertin jälkeen Kari piirsi meistä pappilan vieraskirjaan hirveän ilkeän kuvan, jossa Lippe pitää suutaan auki ja minä jotenkin soitan urkuja. Sitten hän kirjoitti siihen: ”Kyllä sitä laulaa ja soittaa, mutta painakaas näppylöitä!”
Meri tutustui Kari Suomalaiseen samalla tavalla kuin näyttelijä Veikko Sinisaloon.
– Vaimo lauloi, minä säestin vaimoa, ja sitä kautta tulin tutuksi myös aviomiehen kanssa. Lipen kautta tutustuin siis kaikille suomalaisille tuttuun Kariin.
Kari piirsi ilkeitä kuvia ja oli eri mieltä.
– Karille oli tyypillistä pilkata meitä: ”Lippe ja Meri, ne nyt pitää kaikesta!”
– Kummallista, vaikka olimme paljon eri mieltä – Kari oli vastarannan kiiski - niin meillä oli viihtyisiä keskusteluja. Me oikein viihdyimme toistemme seurassa.
– Kari oli nopeaälyinen, näki eteenpäin. Vielä nykyäänkin huomaan joka päivä jostakin Karin piirustuksesta, kuinka hän sanoi sen jo kymmeniä vuosia sitten. Hänellä oli ihmeellinen taito ilmaista muutamalla viivalla ja lauseella koko juttu, laukaista asia, jota kaikki pohtivat.
– Erityisesti minulle on jäänyt mieleen Paasikiven patsaan paljastus. Kuinka sitä haukuttiin! ”Kauheat kaksi kivimöykkyä siellä!” Ja sitten Kari laukaisi: ”Juho Kusti on hyvännäköinen, mutta Alli on vähän lihava.”
Ilkeilystä huolimatta Meri muistaa Karin herkkänä ja hyväsydämisenä ihmisenä.
– Puliukotkin tunsivat hänet. Aina kun he pyysivät avustusta, Kari oli valmis kaivelemaan taskujaan. Kerrankin joku Tehtaankadulla sanoi, että voisitko vähän jelpata, niin Kari kaivoi taskustaan markan ja 30 penniä. Silloin puliukko huolestui: ”Kiitos, mutta jäikö sulle itselle mitään?”
Kari Suomalainen polveutui kulttuurisuvusta. Hänen isänsä oli viulisti, musiikkikirjailija ja Uuden Suomen musiikkiarvostelija Yrjö Suomalainen, ja äidinisä oli kuvanveistäjä Emil Wikström.
– Hänen isänsähän toimi musiikkiarvostelijana lehdistössä ja äitinsä taas opetti salonkitansseja.
Karin sisar Maaria Eira oli laulajatar, joka tunnettiin Suomessa myös elokuvatähtenä.
– Hän oli hurmaava laulajatar ja herätti paljon huomiota. Hänellä oli myös kaikki diivan oikut. Sisarukset olivat kuin kissa ja koira.
– Maaria Eira muutti myöhemmin Italiaan ja asui aivan paavin kesäasunnon naapurissa. Kari kertoi sieltä kaikennäköisiä hauskoja tarinoita.
– Musiikki tuli Karille perintönä. Hän seurasi musiikkielämää, luki, tarkkaili, kuunteli ja arvosteli ankarasti. Vaihdoimme usein levyjä niin, että saimme kuulla tiettyjä taiteilijoita ja konserttoja.
Kari soitti itse fagottia.
– Hän oli mukana NMKY:n amatööriorkesterissa ja esitti myös sooloja. Esiinnyimme joskus yhdessä, ja hän kirjoitti siitä oikein raflaavan jutun.
– Kari sävelsi myös Lipen joululaulun, jonka nuotteja etsimme nyt Lipen kanssa esittääksemme sen, missä mahtavatkaan olla!
Kari ja Lipen perhe vietti kesät Visavuoren alatalossa, isoisä Emil Wikströmin ateljeen naapurissa. Meri oli usein nähty vieras Visavuoressa.
– Istuimme alatalon verannalla, maistelimme dry martineja ja panimme maailmaa uusiksi. Kari katseli rannan leppiä ja huokaili tšehovilaiseen tapaan: ”Kaataa pitäisi, kaataa pitäisi...”.
Nykyään Visavuoressa on auki turisteille niin kutsuttu Karin paviljonki, joka sijaitsee Wikströmin ateljeen ja alatalon välissä.
– Paviljongissa oli piano, jota Kari nimitti Lipen ja Merin pianoksi. En tiedä missä kunnossa se on nyt, mutta paljon me siellä esiinnyimme.
– Alatalossa on valkoinen piano, jolla soitin Kesäillan valssia ja muuta kevyttä. Eikös ole romanttista, että ihanina kesäpäivinä talossa on valkoinen piano! Juhannusperinteisiin kuului, että soitin sillä de Fallan Tulitanssin.
Merillä oli tapana viettää Visavuoressa juhannukset.
– Kerrankin, hyvä ettei poltettu taloa, kun pojat heittivät raketin ilmaan. Saatiin kuitenkin sammutettua se kataja, johon raketti päätyi.
– Erikoisimpia tilanteita, jossa olen soittanut valkoisella pianolla, oli Kalevi ja Irene Sorsan hopeahäät. Sorsat pistäytyivät Visavuoressa ja tanssivat valssin alatalon isolla verannalla.
Kari Suomalaisen kautta Meri tutustui suomalaiseen eliittiin.
– Vierailin usein Karin ja Lipen perheessä ja aina joskus sattui, että siellä oli illanvietto. Niin tutustuin tunnettuihin ihmisiin, poliitikkoihin, diplomaattikuntaan ja toimittajiin. Vieraiden kesken ei oikeastaan ollut olemassa puoluerajoja, oli vain yksi puolue: Karin mallit. Niin alkoi kanssakäyminen tämän seurueen kanssa, tuon tuosta tavattiin näissä merkeissä.
– Kerran, kun istuimme iltaa, erikoisena vieraana oli mukana Martti Talvela. Kuinka ollakaan, sain loistotehtävän säestää Talvelaa ja Mauno Koivistoa. He lauloivat yhdessä. En muista enää mitä, mutta minä säestin. Molemmilla oli hieno ääni. Kyllä oli loistava laulu!
– Silloin leikittiin myös sellaista leikkiä, että istutetaan joku tuoliin ja pannaan käsiä päälle. Kummallisella tavalla se keveni se tuoli, niin että etusormella vain nostimme sen ilmaan. Niin nostimme Talvelan valtavan olemuksen tuosta noin etusormella ilmaan ja samoin nostimme ilmaan Koivistonkin. Hän ei ollut silloin vielä presidentti.
Tarina jatkuu! Lue seuraavaksi Merin ajatuksia pianonsoiton opettamisesta.
