Hyppää pääsisältöön

Antti Hurskainen: Sotakuvaston näyttäminen ei ole paras tapa kunnioittaa taistelun nähneitä

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin. Haavoittunut sotilas makaa maassa.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin. Haavoittunut sotilas makaa maassa. Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail

”Veteraani on se, jonka sisälmykset eivät pursunneet vatsalle painuneiden sormien välistä Vuoksen rannalle. Naapurin Veikon pursuivat.” Antti Hurskainen pohtii esseessään, onko sotakuvaston näyttäminen paras tapa kunnioittaa taistelun nähneitä. Voisiko vuosilta 1939–1944 sulkea silmänsä mutta ei unohtaa? Tuntemattoman sotilaan Hietasen kohtalostakin pilkahtaisi valo.

Leena Krohnin romaanissa Hotel Sapiens (2013) on henkilöhahmo, jota kutsutaan Hulluksi. Hänellä on tapana painaa kädet silmilleen. Hullu perustelee toimintaansa:

Täytyy valita tarkoin, mitä katsoo ja milloin. Kun katsoo jotain, mitä tahansa, vaikkapa tuota puuta, tai ovea, tai ikkunaa, se katsoo takaisin.

Krohnin Hullu on tietenkin viisas. Katsominen altistaa maailmalle, joka haastaa katsojaa ja muistuttaa tätä asemastaan. Tai kuten sanotaan, ”etuoikeuksistaan”. Kerjäläisen pahvinen kahvikuppi antaa enemmänkin palautetta kuin silmät, jotka ohikulkija mieluusti väistää.

Sillä katsomisen pohjalla virtaa vahingonilo. Lintuja voi puheen tasolla kadehtia, niiden ”vapautta”, mutta lopulta ihminen on kiitollinen ettei joudu olemaan harmaalokki. Kivikään en olisi enkä puu, joka katsoo Hullua takaisin. Vahvempaansa, sahan omistajaa.

Joskus kerjäläisen kuppi irrottaa vahingonilosta syyllisyyttä, ani harvoin toimintaa. Yleisimmin tapahtuu taantuminen välinpitämättömyyteen. Voi myös ajatella positiivisesti! Psykologian professori Richard Smithin mukaan vahingonilo kasvattaa itsetuntoa ja on näin hyödyllistä. Olennaista olisi kuitenkin nauraa niille, joilla näyttää menevän paremmin. Kuten sosiaalisen median käyttäjät tietävät, makein vahingonilo nousee vallankäyttäjien kompuroinnista.

Ehkä Krohnin Hullu on joskus nähnyt suuren vahingon, joka on katsonut takaisin. Harva hihittää, jos näkee auton alle jäämisen läheltä. Silti sisimpään leviää mielihyvän aalto: onneksi en minä.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Vielä lapsuudessani 1990-luvulla osa suomalaisista sotaveteraaneista vaikutti aktiivisesti yhteiskunnassa. Ajoittain kokoonnuimme koulun juhlasaliin kuulemaan vierailijan rintamatarinoita. Rauhanajan lapselle muistot Syväriltä vaikuttivat tietenkin kuolettavan tylsiltä. Olen nykyään uteliaampi. Silti iltapäivälehtien sotaekstrat puuduttavat.

Tympääntyneisyyteni liittyy sodasta puhumisen maneereihin. Kollektiivinen korvaa yksilön, kuvitteellinen todellisen. ”Kansa” taistelee ja ”kotirintama” kestää, vaikka näin ei esimerkiksi talvella 1939–1940 tapahtunut. Minkään sodan ”hengellä” ei ole vatsaa tai päätä, johon luoti tekee reiän. Rintamalla kärsivät verestä, lihasta ja sielusta koostuvat ihmiset. Sota, jos mikä, on konkreettista.

Jokainen taistellut näki kuolemaa, vaikka ei itse kuollut. Veteraani on se, jonka sisälmykset eivät pursunneet vatsalle painuneiden sormien välistä Vuoksen rannalle. Naapurin Veikon pursuivat. Muistammeko tämän aina kun kunnioitamme veteraaneja? Että heille on jäänyt kannettavakseen eloonjäämisen taakka ja päähän silmät, jotka näkivät?

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin. Kuollut sotilas makaa maassa, luntaa sataa hänen ruumiinsa päälle.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin. Kuollut sotilas makaa maassa, luntaa sataa hänen ruumiinsa päälle. Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail

Ville Kivimäki kuvaa uraauurtavassa teoksessaan Murtuneet mielet (2013) talvi- ja jatkosodissa mielenterveytensä menettäneitä suomalaissotilaita. Kivimäki tarkentaa niihin, joiden kohdalla sodan ylärakenne on mennyt solmuun. Yksilö ei ole noussut osaksi taistelevaa kansakuntaa. Vahingot ovat tehneet ilosta ja surusta neuroottista mössöä, usein loppuelämän ajan nieltävää.

Veteraanit, jotka pystyivät tekemään kouluvierailuja ja antamaan haastatteluja linnan juhlissa, onnistuivat ainakin kahdenlaisen etäisyyden ottamisessa. Rintamalla he teoretisoivat kuoleman. Silmille roiskunut veri jäi jollain ihmeellä omaan arvoonsa tai pikemminkin arvonsa alle. Onneksi, sillä muuten Suomen 1900-luvun toinen puoli näyttäisi sirpimmältä ja vasarammalta.

Vahvimmat veteraanit kuroivat etäisyyttä myös jälkikäteisiin hädän tunteisiinsa. Sodan kontrastit eivät kaataneet heitä edes, kun rauha oli julistettu.

Hattu kouraan mutta sillä ehdolla, että vuoripuolta ei unohdeta.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Murtuneiden mielten keskeisintä antia ovat tapauskertomukset, joissa suojaukset romahtavat sekunneissa. Vaitonaiseksi ja lopulta toimintakyvyttömäksi taantunut ”Antti Y.” kuljetettiin vuonna 1941 etulinjasta Oulun sotasairaalan psykiatriselle osastolle. Kivimäki kuvaa:

[A]jan myötä hän kertoi tapauksesta rintamalla, joka oli järkyttänyt häntä syvästi: joukkonsa hyökätessä hän oli syöksynyt suojaan kuoppaan, jossa sattui makaamaan vihollisen mädäntynyt ruumis.

Antti Y:n tapaus havainnollistaa, kuinka sodassa selviytyminen tapahtuu jonkun muun tuhoutumista vasten. Mädäntyneen ruumiin syleilyn saattaisi vielä kestääkin, mutta miten suhtautua omaan ruumiiseen, joka ei toistaiseksi mätäne? Mieli jää sen sisälle. Ilmakeskitys pauhaa ja puita kaatuu kuin heinää. Antti Y. on tuntenut kuvotusta ja kauhua mutta myös vavahduttavaa iloa. Tuolle sattui vahinko, hänelle ei.

Hyökkäys laantuu ja Antti Y:n elämä loppuu vaikka muka jatkuukin.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Syksyllä 2006 muutin Jyväskylään suorittamaan siviilipalvelustani. Puolustusvoimat marssitti vuotuisen itsenäisyyspäivän paraatinsa Vapaudenkadulle kuin kommentoidakseen ratkaisuani. 87-vuotias sotaveteraani taas nousi kaupungintalon edustalle rajatusta kunniavierasaitiosta, käveli Marksman-ilmantorjuntapanssarivaunun eteen ja heittäytyi telaketjujen alle. Sairaalassa hänet todettiin kuolleeksi.

Suomen lähihistorian vavahduttavin sodanvastainen akti, muutamassa sekunnissa.

Veteraani oli reilua kuutta vuosikymmentä aiemmin jäänyt henkiin, silmineen ja mielineen. Kenraalit ja kaupungin johto kättelivät häntä. He toivat tuhokoneiston muutaman metrin päähän sankarista, joka olisi saattanut haluta unohtaa.

”Tiedättekö, miksi olen nyt tällainen kun olen?”, Leena Krohnin Hullu kysyy. Vastaus sopisi Jyväskylän veteraaniuhrin suuhun hetkeä ennen viimeistä tykistökeskitystä:

Koska jotain pääsi sisälle minuun.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Rintamalla, näin oletan, selviydytään taidolla, rohkeudella ja kestävyydellä mutta myös tuurilla. Veikon naapuri on saattanut poiketa kymmenen metrin päähän tarpeilleen, kun vihollishävittäjä on humahtanut yli ja tuhonnut puolet joukkueesta. Chaplinin kulkuri kyykistyy laudanpätkän, sotilas tarkka-ampujan luodin edessä. Selviytyminen voi olla niin häpeällinen kokemus, että jokainen siitä muistuttava kukitus nöyryyttää lisää. Jos käsi on riittävän hauras, kättely vaurioittaa.

Hakeuduin siviilipalvelukseen kirjailija Gösta Årgrenin sanat mielessäni: ”En ole koskaan ollut pasifisti; olen antimilitaristi.” Olen liian inhimillinen vastustaakseni väkivaltaa kaikessa muodossaan, mutta järjestäytyneen tuhoamisen tuomitsen ehdottomasti. Elämän pyhyyttä vastustava organisaatio on perustuksiltaan epäpyhä. Se, minkä lipun puolesta kuollaan, merkitsee vähän.

Aseistakieltäytyjä kieltäytyy myös sotaveteraaniuden mahdollisuudesta. En tiedä, ottaisinko mieluummin Antti Y:n vai kuolleen neuvostosotilaan kohtalon. Silläkin on rajansa, kuinka lähellä perikatoa voi käydä ja kuinka tarkasti havaita.

”Pakosta silmä huomioi”, kirjoittaa William Wordsworth. ”Ja ruumis tuntee, muut’ ei voi, jos tahdon taikka en”.

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin. Lumi on peittänyt sotilaan ruumiin metsässä, näkyy vain luminen kumpu.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin. Lumi on peittänyt sotilaan ruumiin metsässä, näkyy vain luminen kumpu. Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) hyytävimpiä kohtia on Hietasen vammautuminen ja kuolema. Hätääntynyt alokas nousee hortoilemaan kuopastaan kesken vihollisen hyökkäyksen. Hietanen ryntää kiskomaan tätä takaisin suojaan ja saa kranaatista kasvoilleen. Nenärusto ja molemmat silmät ovat mennyttä. Hyökkäyksen tauottua Koskela lohduttaa ja Hietanen kykenee sysimustaan huumoriin:

Silmi ei ol. Ei käy poramine.

Sokeutunutta Hietasta kuljettavaa sairasautoakin ammutaan. Potilaat jäävät loukkuun savusta täyttyvään kopperoon. Hietanen, loppuun saakka altruisti, onnistuu raahaamaan kohtalotoverinsa ulos, kunnes neuvostosotilaan konekiväärisuihku tappaa hänet.

Tapahtumakulussa on hankala nähdä mitään lohdullista. Ainoa pilkahdus liittyy Hietaseen sairasauton kyydissä. Hän ei joudu havaitsemaan tulihelvettiä eikä kantamaan kuvaa mielessään sekuntiakaan. Tuhonäkymä kulkisi Hietasen mukana vaikka tuonpuoleiseen. Tai itsenäisyyspäivän paraatien kutsuvierasaitioihin.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

On väistämätöntä ja luontevaa, että joulukuun kuudentena muistellaan 1940-luvun tapahtumia. Pitäisin outona, jos omat lapseni eivät saisi tietää, että heidän isoukkinsa ovat joutuneet rintamalle.

Silti: nykytilanteesta, jossa itsenäisyyden kerrotaan olevan yhtä kuin verkkokalvoille hierottu tankkikuvasto, on vielä matkaa unohdukseen. Muutama ryhdikäs askel olisi paikallaan.

Suomen itsenäisyyspäivä saisi useammin toimia kuin Krohnin Hullu. Kun sotaa katsoo ja pyytää muitakin katsomaan, sota luo silmänsä meihin. Ja pitää pirunmoista ääntä. Aku Louhimies kertoo kai mielellään, montako sataa tuhatta Tuntemattoman sotilaan (2017) erikoistehosteet maksoivat.

Linnan teos ja nyt jo kolme elokuvaversiota ovat suomalaisille tuttuja. Tänä itsenäisyyspäivänä voisimmekin edetä kommentaariin.

Kirjailija Tommi Uschanov pohtii esseessään Toisen tasavallan moralisti (2006) Tuntemattoman sotilaan olennaisinta sanomaa. Linna vastustaa sotaa vihjaamalla, miten arvokkaita asioita se tuli häiritsemään. ”Olisi ollut niin paljon parempi”, Uschanov kirjoittaa, ”jos nämä miehet olisivat saaneet tehdä sen, mitä he olisivat tehneet, jos sotaa ei olisikaan tullut.”

Koskela olisi johtanut aseettomia joukkoja ja Kariluoto tehnyt ”Martti Haaviolle väitöskirjan kansallisromantiikasta”. Eivätpä saaneet tilaisuutta. Tuntemattoman sotilaan kaltoin kohdeltu päähenkilö on rauha.

Puolustusvoimien paraati järjestetään tänä vuonna Mikkelissä. Armeijan päämajakaupunkia pommitettiin talvisodassa. Seuraan lähetystä, mutta vilkuilen kaduilla etenevien tykkien ohi. Mikkelin jälleenrakennusarkkitehtuuri katsoo takaisin.

Antti Hurskainen
Kirjoittaja on esseisti, joka on julkaissut mm. useita esseekokoelmia.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

LÄHTEET:

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. WSOY 2013.
Krohn, Leena. Hotel Sapiens. Teos 2013.
Linna, Väinö: Tuntematon sotilas. WSOY 1954.
Uschanov, Tommi: Toisen tasavallan moralisti. Teoksessa Arnkil, Antti ja Sinivaara Olli (toim.): Kirjoituksia Väinö Linnasta. Teos 2006.
Why laughing at other people’s pain is healthy? https://www.menshealth.com/health/a19537472/schadenfreude-is-healthy/
Wordsworth, William: Nuhde ja vastaus. Suom. Aale Tynni. Teoksessa Runoja. WSOY 1949.
Årgren, Gösta: Tämä elämä. Suom. Risto Hannula. WSOY 2001.

Edit: Otsikkoa muutettu 7.12.2018.

Kommentit