Hyppää pääsisältöön

Tytär: ”Rakas isä, oletko se tosiaan sie?”

Valo siilautuu puiden lävitse syksyisessä metsässä.
Valo siilautuu puiden lävitse syksyisessä metsässä. Kuva: Videoblocks Flinkkilä & Tastula

Tytär ei tunnistanut kuihtunutta isäänsä, joka oli repinyt kädestään kanyylin irti. Kämmenselän koko rystypuoli oli ihoton. Sängyssä makasi muumiolta näyttävä vieras mies.

Otsikkokuva, jossa lukee elämäni tarina Flinkkilä & Tastulan yleisöltä.
Otsikkokuva, jossa lukee elämäni tarina Flinkkilä & Tastulan yleisöltä. Kuva: Markku Lyytinen Flinkkilä & Tastula

Tyttären tarina:

Pitkän välimatkan vuoksi en pystynyt olemaan isäni rinnalla, enkä juurikaan vaikuttamaan hänen hoitoonsa.

Olisin halunnut olla isäni vieressä valvomassa, että häntä nesteytetään ja hoidetaan asianmukaisesti. Olisin myös halunnut tietää tarkemmin isäni hoidosta.

Vierailu isän luona

Tapasin 82-vuotiaan isäni viime kesänä kohtuullisen hyväkuntoisena ja hieman pulskassa kunnossa hoitokodissa, joka on yksi monista täyden palvelun asumisyksiköistä Suomessa.

Vaikka isälläni on diabetes ja alkava dementia, oli hän hyvillä mielin ja puhelias sekä liikkui rollaattorilla kuten ennenkin.

Viikon vierailun aikana pelasimme korttia, juttelimme monenlaista ja toppuuttelin hänen syömisiään diabeteksen vuoksi. Sitten ajoin 300 kilometriä takaisin kotiin.

Tämän jälkeen puhuimme puhelimessa ja kyselin myös henkilökunnalta isäni vointia. Minulle sanottiin, että isä voi olosuhteisiin nähden hyvin.

Suuri shokki sairaalassa

Järkytykseni oli suuri, kun hoitolaitoksesta soitettiin parin kuukauden päästä ja kerrottiin, että isä pitää siirtää kiireellisesti sairaalaan varpaiden amputaation vuoksi.

Olin kauhuissani. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Minulle kerrottiin, että muutos liittyi diabetekseen.

En ymmärrä sitä, ettei kukaan ollut nähnyt isän varpaiden alkavaa kuoliota hoitolaitoksessa. Miksi toimenpide oli kiireellinen, ihmettelin.

Syytin itseäni siitä, etten tiennyt isän varpaiden tilasta mitään.

En tajunnut kysyä erikseen varpaista. Pyysin hänelle useamman kerran jalkahoitoa sekä kynsien leikkausta, mutta vieläkään en tiedä saiko hän niitä koskaan.

Kukaan ei sanonut sanallakaan minulle, että varpaat ovat vaarassa, vaikka juttelin viikoittain henkilökunnan kanssa. Kun amputaatiosta kerrottiin, itkin ensimmäisen kerran.

Leikkauksen jälkeen sairaalasta soitettiin ja kerrottiin, että leikkaus on mennyt hyvin.

Tytär ei tunnistanut isäänsä

Menin tapaamaan isääni sairaala-ajan jälkeen hoitokotiin.

Kun astuin huoneeseen, minua odotti kamala näky. Isäni sängyssä makasi kuihtunut ja kuiva vieras ihminen, joka oli 20 kiloa laihempi mies.

Menin kysymään henkilökunnalta, missä isäni on? Minulle vastattiin, että siellä huoneessahan hän on. Vastasin, että tuo ei ole minun isäni.

Se tunne oli kamala. Isän silmät ovat kuopalla, suu rutikuiva, hän oli varjo entisestä olemuksestaan. Kysyin häneltä, ”rakas isä, oletko se tosiaan sie?”

Isän romahtanut kunto

Sitten isä aukaisi silmänsä ja hän alkoi näyttää tutummalta. Menin ulos huoneesta itkeäkseni käytävällä, sillä en halunnut näyttää järkytystä hänen edessään.

Isän suu oli ihan kuiva, hän ei halunnut syödä eikä juoda mitään. Hänellä ei ollut tippaa. Kämmenselkä oli kamalan näköinen, koska isä oli raapinut sen ihan auki. Siinä ei ollut sidettä, vain ihoton kämmenselkä.

Kysyin mistä on kysymys. Minulle sanottiin, että isäni on repinyt tipan pois.

Nesteytystä ja muuta hoivaa

Juotin isälle hiljakseen vähän vissyä, hän piristyi silmissä. Eräs ystäväni tuli kitaransa kanssa ja soitti isälle tuttua musiikkia.

Laitoin isälle huulirasvaa ja öljysin pään. Hän oli aivan toisen näköinen – ihmisen näköinen.

Sydämeni oli pakahtua, kun isäni alkoi laulaa mukana ”Hei, Karjalasta heilin minä löysin....” Musiikin jälkeen isä oli tietenkin väsynyt, mutta hän sai sentään hetken piristyksen elämäänsä.

Kun tiedustelin, miksi isäni nesteytyksestä ei huolehdittu, sain vastauksena, että hänellä on hoitotahto, joka estää toimenpiteet. Jos hän saa sairauskohtauksen, häntä ei elvytetä - näin sen ymmärsin.

Mutta eihän hoitotahto estä suonensisäistä nesteytystä, mietin. Hoitotahto ei voi estää hoivan antamista.

Minua askarrutti myös se, mitä isälleni tapahtui leikkauksen yhteydessä.

Operaatioon mennessään isäni oli kohtuullisen hyväkuntoinen, toki muistisairas, mutta sairaalasta palasi suorastaan muumioitunut ja kuivunut, elämänhalunsa menettänyt ihminen.

Tytär ei saa tietoa

Olen yrittänyt saada hoitoon ja operaatioon liittyviä tietoja. Mikä on johtanut niin järkyttävään muutokseen isäni voinnissa? Mihin katosi ruokahalu ja juomisen tarve? Miksi isä kuihtui niin nopeasti?

Olen tytär, mutta minulle ei anneta tietoja. Muistisairaan isäni pitäisi ymmärtää pyytää sairaskertomukset, mutta hän ei kykene siihen. Isäni on yleisen edunvalvonnan alaisena.

Olisin halunnut tehdä yhteistyötä kaikkien tahojen kanssa, mutta tietojen panttaaminen ei auta minua ymmärtämään tilannetta.

En syytä ketään, mutta missä on inhimillisyys?