Hyppää pääsisältöön

Pentti Linkola ja puoli vuosisataa radikaalia sanomaa luonnon puolesta

Pentti Linkola
Pentti Linkola vuonna 2015. Pentti Linkola Kuva: Ilmari Fabritius / Yle Kuvapalvelu pentti linkola

Syväekologi Pentti Linkolaa on usein nimitetty Suomen sitkeimmäksi ellei peräti ainoaksi todelliseksi toisinajattelijaksi. Tähän artikkeliin on koottu haastatteluja ja dokumentteja hänen ajattelustaan 50 vuoden ajalta. Sen ydinsanoma ei ole muuttunut: ihminen ajaa maapalloa kohti katastrofia ja loppumme on lähellä. Ilmastonmuutos on herättänyt monet miettimään tarkemmin hänen viestiään, joka ei ole kevyt eikä mukava, mutta järkyttävällä tavalla ajattomaksi osoittautunut.


Nuorella kalastajalla on asiaa
Liian vaaleanvihreää Linkolalle
Itsemurhayhteiskunta vs ihanneyhteiskunta
Kaloista, linnuista ja kissoista
Epäusko, epätoivo, terrori
Perintö ja sittenkin hiven toivoa?

Pentti Linkola, täysverinen biologi ja synnynnäinen tilastoija, koki "ekologiajulistajan herätyksensä" 1950-luvulla. Se perustui vain ja ainoastaan häneen omiin havaintoihinsa, joista ensimmäinen oli se, että linnut ja metsät vähenivät liikaa. Koska hän ajatteli syväekologisesti, näki ihmisen luonnossa vain yhtenä toimijana muiden joukossa ilman erioikeuksia, kuvio oli hänelle kerralla selvä. Ihminen kuormitti luontoa aivan liikaa. Pahinta hänelle oli metsäteollisuus.

Alkoi pitkä "julistamisen" aikakausi, jonka aikana yksi on pitänyt häntä profeetallisena edelläkävijänä, toinen torjunut tarpeettoman synkkämielisenä. Kylmäksi hän ei ole jättänyt ketään. Valtaosa kuulijoista on puistellut päätään hänen kehotukselleen luopua demokratiasta ja viimeistään kavahtanut tietoa, jonka mukaan hän pitää ihmishenkiä vaativia terroritekoja hyvinä. Viimeistään 2010-luvun ilmastonmuutoskeskustelu on kuitenkin saanut monen tarkistamaan kantansa Linkolan ajatuksista. Myös nuori yleisö on löytänyt hänet.

Homo sapiens, narrimainen nimi. Typerin maan päällä elävä laji on tää ihminen.― Pentti Linkola (2004)

Linkola lähtee ajattelussaan siitä, että maailman ekologinen tila lähti viimeistään viime vuosisadan puolivälissä ihmisen toimesta syöksykierteeseen, joka ilman radikaaleja muutoksia päättyy katastrofiin. Keskeisintä on väestöräjähdyksen estäminen sekä luonnon kuormituksen vähentäminen. Mitä tasaisemmin varallisuus maapallolla jakaantuu, sitä suuremmat ovat luontovauriot, hän katsoo. Hänen laskujensa mukaan elämä maapallolla tässä muodossa päättyy 30–100 vuodessa, ellei muutoksia tehdä.

Linkolan ajattelussa luonnonsuojelu menee aina ympäristönsuojelun edelle: ensimmäinen suojelee luontoa, jälkimmäinen ihmisen ympäristöä.

Hänen "pääpirunsa" ovat demokratia, talouskasvu ja koko länsimainen markkinatalouskoneisto. Näiden osalta hän osoittaa syyttävän sormensa kohti Yhdysvaltoja. Sieltä ei kannata hänelle ihailijapostiakaan lähettää, sillä sen hän polttaa. Samanaikaisesti hän toki myöntää, että ihmisen pyrkimys kehitykseen on lajityypillinen piirre. Olennaista olisikin osata käyttää insinööritaitoa siihen, että turhat keksinnöt osataan myös jättää omaan arvoonsa. Oliko kivikirves oikeasti tarpeellinen keksintö?

Suomalaista yhteiskuntaa hän on nimittänyt "itsemurhayhteiskunnaksi". "Onnellinen sattuma on, onnellinen maailmanselityksen kannalta, että juuri tämä maa on paras esimerkki, tuhoavan kehityksen paras koealue maailmassa", hän kirjoitti Voisiko elämä voittaa -kirjansa esipuheessa vuonna 2004.

Demokratia on niin epäonnistunut hallintojärjestelmä.― Pentti Linkola (2015)

Kalastaja, kirjailija, ornitologi, filosofi – Pentti Linkolasta on moneksi

Pentti Linkola syntyi vuonna 1932 sekä isänsä että äitinsä puolelta sivistysssukuun. Hänen isänsä Kaarlo Linkola oli Helsingin yliopiston rehtori, kasvitieteen professori ja suomalaisen luonnonsuojelun pioneereja. Isä kuoli Pentin ollessa 9-vuotias, minkä jälkeen perhe eli niukin varoin. Jo sitä ennen oli kodin ilmapiiri ollut aineellisesti vaatimaton: tietynlainen niukkuus kuului sivistyneistön rooliin, jonka tehtävänä oli olla mallina "rahvaalle".

Linkola kirjoitti ylioppilaaksi SYK:sta vuonna 1950 ja aloitti biologian opinnot, mutta jätti ne kesken jo vuoden ja neljänneksen jälkeen. Hänen mukaansa opinnot jäivät siksi, ettei hän yksinkertaisesti kyennyt istumaan luentosaleissa. Jo kouluaikoina aloitettu lintuharrastus poiki kuitenkin jo pian töitä mm. Suomen ensimmäisenä maasto-ornitologina. Vuonna 1958 hän ryhtyi ammattikalastajaksi.

Ornitologina tehty työ on merkittävä. Vuoteen 2012 mennessä hän oli rengastanut noin 70 000 lintua sekä tehnyt havainnon 260 lintulajista. Lintubongaus ei Linkolaa kiinnosta, vaan tavatut lajit ovat tulleet häntä vastaan luonnossa.

Linkola on julkaissut kahdeksan teosta, joista seitsemän käsittelee maailmantilaa ekologisella, kehityskriittisellä otteella. Näiden lisäksi hän on vuosikymmenten ajan kirjoittanut lukuisia artikkeleja ja kolumneja eri julkaisuihin.

Vuonna 1995 hän perusti säästöillään Luonnonperintösäätiön suojellakseen "edes palan suomalaista metsää". Säätiö ostaa, vaihtaa tai ottaa lahjoituksena vastaan luonnonarvoltaan merkittäviä alueita ja takaa niille luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen. Joulukuussa 2018 säätiö suojeli 83 aluetta, yhteensä 1762 hehtaaria.

Nuorella kalastajalla on asiaa

Varhaisin Ylestä löytyvä taltiointi Linkolasta on vuodelta 1968. Siinä tapaamme 35-vuotiaan perheellisen kalastajan, joka kertoo kuuden vuoden kokemuksen perusteella ammatistaan sekä esittelee ajattelunsa kulmakivet. Suuri yleisö ei häntä vielä kasvoiltaan tuntenut.

Kalastajaksi hän oli päätynyt eräänlaisen ammatinvalinnallisen pudotuspelin ansiosta. Hänen luonteenlaadulleen eivät sisätyöt sopineet, eivät etenkään keväisin ja kesäisin, jolloin valtaosa hänen ajastaan kului lintumetsissä. Hän oli katsonut jäljelle jääneen metsästäjän ja kalastajan ammatit: niistä Suomen oloissa varmemman elinkeinon tarjosi kalastus, joka oli vieläpä mahdollista ajoittaa vain talvikauteen.

Linkola piti työstään, mutta "moderni” työkulttuuri oli hänelle täysin vierasta ja surkuteltavaa. “Tuntuu, että Suomessa ajateltaisiin, että kellään ei saa olla sellaista ammattia, joka olisi hauska ja tuottaisi iloa harjoittajalleen."

Suomessa leipätyön täytyy olla ikävystyttävää ja lohdutonta, niin kuin totisesti noiden kaikenmaailman pikkuvirkamiesten, reikäkorttilävistäjien, konttoristien, somistajien, ehostajien sun muiden työ onkin.― Pentti Linkola (1968)

Ihmisen loputonta vimmaa tekniikan kehittämiseen hän ei voinut ymmärtää. “Jollei näitä rikkiviisaita suunnittelijoita pikapuoliin saada suljetuksi tyrmään, niin meillä pian on maa, joka on omiaan vain vanhuksille, vaivaisille ja vätyksille.” Hän asettaa sanansa ensimmäisen kerran julkisesti hyvin selvästi: “Liiallinen rationalisointi on syvälle käyvää järjettömyyttä. Esimerkiksi sähköhammasharja on päättömyys, jota ihmiskunta ei koskaan tarvitse."

Absoluuttisesti pahinta hänelle oli kuitenkin se, mitä hän näki tapahtuvan luonnossa. “Meidän täytyy käsittää, että ympäristön kauneus on todellisen elintason kulmakivi. En usko, että ihmiselle voivat riittää aineellinen toimeentulo, paljon mainostetut hyvät ihmissuhteet tai yleensä mikään, jos hän joutuu jatkuvasti elämään metsäraiskioiden, ojikkojen ja täpötäyteen huviloilla ahdettujen likavesirantojen keskellä. Hän voi ajautua itsemurhaan saakka, vaikka hänellä olisi viisi autoa, paljon ystäviä ja luottamustoimia, uskollinen vaimo ja liuta lihavia lapsia.”

Tällaiset rauhanliikkeet alkavat olla hirveää ylellisyyttä, josta toinen toistensa varpaille polkevan ihmiskunnan ahdingon tiivistyessä on vähitellen pakko luopua.― Pentti Linkola (1971)

Ensimmäisen yhteiskunnallisen manifestinsa Linkola oli julkaissut vuonna 1960. Pasifistinen Isänmaan ja ihmisen puolesta - mutta ei ketään vastaan -pamfletti oli nostanut hänet hetkeksi yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Itse hän oli käynyt armeijan, lähinnä siksi, että oli pelännyt aseistakieltäytyjänä joutuvansa sisätöihin.

Vuonna 1971 hän kertoo haastattelussa, ettei hänen pasifismistaan ollut ollut paljoa jäljellä: hän oli enää vaikea rakastaa tätä ihmiskuntaa. Muiden rauhantyötä hän kyllä sanoo ihailevansa ja kadehtivansa. Kansallisia armeijoita hän sanoo yhä vastustavansa, se oli hänen mukaansa “kaikissa olosuhteissa väärä, vastenmielinen ja hävitettävä laitos. Aivan niin kuin kansakuntien välinen sota, ihmisen surmaaminen kansallisuuden perusteella, on kaikista väkivallan muodoista mielettömin ja kartettavin.”

Linkola kertoo myös ajatuksensa kehitysmaiden sissiliikkeiden toiminnasta. Mikäli niiden päämääränä oli lisätä kansojensa aineellista hyvinvointia, ei Linkola hyväksynyt niitä alkuunkaan. “Koko maapallon elämähän perustuu tällä hetkellä siihen, että edes Aasian ja Etelä-Amerikan kansat ovat köyhiä.” Jos taas oli kyse arvovaltataistelusta esimerkiksi vieraan vallan painostuksen alla, oli onnistuneenkin vapaustaistelun tulos hänestä näennäinen. “Kyllä oma kansalainen osaa sortaa aivan yhtä paljon kuin vieraskin.”

– Tervetuloa nyt kaikesta huolimatta.
– Kiitos, kiitos. Miten niin kaikesta huolimatta?
– No, kyllähän sekin vielä nähdään.
― Linkola toivottaa Ilaskiven tervetulleeksi tiluksilleen (1974)

Keväällä 1974 Linkolan luona vieraili Raimo Ilaskivi, kokoomuslainen poliitikko, joka toimi tuolloin paitsi kansanedustajana myös Suomen teollisuuspankin toimitusjohtajana ja kansantaloustieteen dosenttina. Tapaamista oli edeltänyt pitkä lehtikirjoittelu luonnonsuojelijan ja teknokraatin välillä.

Miehet puhuvat elintasosta, vaikka Linkolaa ei biologina enää kiinnostaisi siitä puhua – pikemminkin pitäisi puhua siitä, millainen väestö ja eläimistö maapallolle on jäämässä. Ilaskivi viittaa Malthusin väestöteoriaan, jonka mukaan päättymätön kasvu ei voi johtaa kuin loppuun. Linkola nyökyttelee.

Väestönkasvun lisäksi miehet keskustelevat mm. teollisuudesta, sen perusteista ja kuormituksesta, kauppapolitiikasta sekä pääomien käytöstä ja niiden jakautumisesta. Linkolaa ärsyttää kaiken keskustelun ihmiskeisyys. Onko mahdollista olla puhumatta ihmiskeskeisesti, kysyy Ilaskivi.

Liian vaaleanvihreää Linkolalle

Vihreät olivat saaneet ensimmäiset kaksi kansanedustajaansa eduskuntaan keväällä 1983. Mistä liikkeessä oikein oli kyse, oliko se yhtä kuin “vanha tuttu linkolalaisuus”? Toimittaja Raimo Paakkanen asetti kysymyksen Pentti Linkolalle ja kansanedustaja Ville Komsille, ja jäi kuuntelemaan. Linkola vastasi ensimmäisenä, että häntäkin kiinnosti kuulla, mistä oli kyse, ansaitsiko liike todella vihreän värin.

Linkola ja Komsi ovat eri linjoilla monista asioista. Siinä missä Linkola asettaa sanansa fatalistisesti, on Komsi korostetun toiveikas. Esimerkiksi väkivallasta käydään seuraava sananvaihto: "Mä en usko siihen, että listimällä vuorineuvokset tulee yhtään sen parempi yhteiskunta edes hirvien ja joutsenten kannalta", Komsi sanoo. "Vaikka kuinka mietin, niin en löydä muuta keinoa kuin väkivallan, ei vuorineuvoksia vastaan, mutta näitä laitteita vastaan", Linkola vastaa.

– Mä uskon evoluutioon, hitto soikoon!
– Sinä oot idealisti, minä en ole, ainakaan enää.
― Pentti Linkola vastaa Ville Komsin toiveikkuuteen (1983)
En koskaan usko ihmisistä mitään, mikä ei näy jokapäiväisessä havaintokentässäni, sanomalehdissä ja ympäristössä. Mä ainoastaan tarkkailen ja katson, ja jos siellä on jotain ilahduttavia tendenssejä, sen mä kyllä rekisteröin. Mä katson lukumääriä.― Pentti Linkola (1983)

Kahta vuotta myöhemmin vihreä liike haki edelleen uomiaan, Linkolan mielestä liian pitkään. Kesäkuussa 1985 hän ei säästellyt sanojaan vihreiden kesäkokouksessa. "Näyttää siltä, että vihreiden tosiasiallisina toiveina ovat vetelehtivä yhdessäolo, loputtomat viisastelevat palaverit ja nokkela kirjoittelu Suomi-lehdessä."

Vuotta myöhemmin vihreiden oli määrä muodostautua vihdoin puolueeksi. Linkola valmisteli kokoukseen 60-sivuisen tavoiteohjelman, johon vihreiden hänen mielestään pitäisi sitoutua. Tiedot poikkeuksellisen kovasta ohjelmaehdotuksesta vuodettiin kuitenkin julkisuuteen ennen ryhmäkokousta ja enemmistö vihreistä tuomitsi sen jyrkästi. Ymmärtäjiäkin oli, tiettyyn pisteeseen asti. Esimerkiksi Osmo Soininvaara nimitti ohjelmaa utopiaksi, josta Linkola oli hahmottanut vain päämäärän, ei tietä sinne.

Vihreät järjestäytyivät puolueeksi vasta vuonna 1988. Samana vuonna perustettiin myös Ekologinen puolue. Linkola osallistui vain jälkimmäisen toimintaan, ja istui puolueen valtuustossa aina vuoteen 1996 asti.

Vihreällä tulee ennen kaikkea olla hauskaa, kivaa, kliffaa. Mielenosoituksiin mennään, jos reitin pituus on kohtuullinen ja sää poutainen.― Linkola suomii vihreitä (1983)
Vihreällä liikkeellä on yksi mahdollisuus miljoonasta. Kaikki muut liikkeet ajavat tuhoon kuin teuraat.― Pentti Linkola antaa vihreille pienen onnistumisen mahdollisuuden (1985)

Vuonna 2007 Linkola analysoi Vihreän liiton 25-vuotista taivalta Arto Nybergin haastattelussa. ”Vieraanamme on mies, joka tyrmäsi viherpiipertelyn ja kehotti ennemmin tarttumaan aseisiin maailman pelastamiseksi.”

Linkola kertaa haastattelussa syyt, joiden vuoksi erosi Vihreästä liitosta jo ennen sen lopullista muodostamista puolueeksi. ”Olisin halunnut enemmän itsensä alttiiksi panemista ja riskien ottamista. Todellista vallankumouksellisuutta. Suoraa toimintaa, nimenomaan.”

Itsemurhayhteiskunta vs ihanneyhteiskunta

Vuonna 1988 Kirsti Lehto käsikirjoitti ja ohjasi Linkolan lehtikirjoituksen pohjalta dokumentin siitä, miten hänen maisemansa olivat Vanajavedellä muuttuneet. Kertojaääni on Linkolan.

Runollisen ja viipyilevän kerronnan pääosassa ovat linnut, puut ja eläimet. Kertojan välittämä suru on käsinkosketeltavaa.

Ei ollut eikä ole enää kyse kyynelehtimisestä eikä itsesäälistä, vaan jääkylmästä tilinteosta elämän kanssa.― Linkola suree muutoksia kotikulmillaan (1988)

Vuonna 1988 samasta aiheesta nähtiin tv:ssä myös käänteinen, Timo Jokisen ohjaama dokumentti. Millaista elämä Suomessa olisi "vuonna nolla", jos siirrymme noudattamaan hänen ohjeitaan?

Linkolan utopiassa lainsäädäntö on mennyt perustuslakia myöden uusiksi ja ulkoisesti on otettu reilu harppaus ajassa taaksepäin. Kaiken lähtökohtana on luonnon tuottokyky, varallisuus ja kantokyky. Jakajia on paljon, ihminen on vain yksi niistä.

Kasvua, kehitystä ja edistystä ei saa esiintyä millään elämän alueella.― Ote Pentti Linkolan tavoiteohjelmasta (1988)

Pääelinkeino on maatalous, johon kaikki yhteiskunnan rakenteet on mukautettu. Elintarvikkeiden suhteen Suomi on omavarainen: niiden tuonti ja vienti on kielletty. Elintarvikkeita ei saa haaskata, ja asiaa myös valvotaan. "Jokaisesta jätteisiin heitetystä leivänkannikasta seuraa rangaistus."

Syntyvyyttä rajoittamalla on Suomen väkiluku saatu laskemaan noin miljoonaan kansalaiseen. Kulloinkin olemassa oleva ihmismäärä säilytetään hyväkuntoisena, terveenä ja pitkäikäisenä. Kun väkiluku saavuttaa ihannelukunsa, alle miljoona suomalaista, voidaan aineellista varustetasoa ja kulttuuripalveluja vähitellen lisätä, kunnes ne vakiinnutetaan lopulliselle tasolle. "Rajaton kasvu rajallisessa tilassa johtaa aina tuhoon."

Kotieläimiksi hankitaan etenkin lampaita, eikä niitä saa pitää yli oman tarpeen. "Kotieläinten pidossa on etusijalla eläimen ylpeyden ja arvokkuuden loukkaamattomuus. Eläintenhoito on ala, jossa virkavaltainen valvonta on ankarimmillaan." Tavoitteena on, että Suomessa on lammas asukasta kohden ja puoli miljoonaa työhevosta.

On kuitenkin yksi asia, joita näilläkään toimilla ei luultavasti ole saatu palautetuksi: metsä.

Kaloista, linnuista ja kissoista

Toimittaja Lauri Niemelä teki Linkolan kanssa vuonna 1996 kaksi ohjelmaa. Niistä ensimmäisessä hän jututti Linkolaa kalastajan ominaisuudessa. Kamera seuraa kalastajaa ja hänen hevostaan jäälle.

Omien sanojensa mukaan käsistään kömpelön kalastajan otteissa näkyy pitkä kokemus. Jo ammattinsakaan puolesta hän ei jaksa ymmärtää kalankasvatusta saati -tuontia. Hän ihmettelee suomalaisten arvostusten kohteita: "suomalaiset arvostavat enemmän lämminveristen eläinten lihaa kuin esimerkiksi kalaa, hintakin on ihan päinvastoin kuin monissa muissa maissa."

Marsit ja Jupiterit tunnetaan paremmin kuin tää vedenalainen maailma. Esimerkiksi isoahvenella on menossa nyt sellanen buumi.
― Linkolan mietteitä avannon äärellä (1996)

Toisessa tapaamisessaan Niemelä vie Linkolan nuoruutensa tuttuun kohteeseen, Signilskärin lintuasemalle Saaristomerelle. Linkola oli käynyt siellä ensimmäisen kerran vuonna 1951 ja jo pian alkanut työskennellä siellä pitkiä aikoja toimien maamme ensimmäisenä maasto-ornitologina.

On toukokuu, ja muuttolinnut palaavat. Vaikka paikka on tuttu, lintujen kiinniottomenetelmä on uudistunut. Aiemmin linnut napattiin rengastamista varten rysillä, nyt lintuverkoilla.

Linnunpöntöt Linkola kertoo aina naulaavansa suoraan kiinni runkoon. Näin siinä toivossa, että naula edistäisi puun kuolemista. "Puu alkaa elää vasta, kun se on kuollut."

Ei terveellä puulla oo mitään virkaa. Laho puu vastaa tuhatta elävää puuta.― Mietteitä Signilkärissä (1996)

Evästauolla Linkola tutkii ensin kuollutta pääskystä ja syö sitten samoilla käsillä perkaamattomia raakoja silakoita. "Huonoin, mauttomin osa kalassa on tää selkäfile, herkullisimmat on tietysti juuri pää, sisukset, pyrstö ja evientyvet. Kyllähän ne sisälmykset on maukkaat, muutenhan kala on suhteellisen mieto noin raakana tai elävänä syötynä."

Välistä kalaverkkoihin tarttuu vesilintuja tai lintuverkot vaativat kuolonuhreja. Niissä tapauksissa Linkola syö linnun, kompensoidakseen siten muuta "luonnosta riistämäänsä ruokaa".

Tavattoman hyvänmakuista on silkkiuikkukin, ei ihan niin hyvää kuin sarvipöllö kuitenkaan.― Linkola vertailee keskenään linturuokia (1996)
Kissa on ihmisen ase.― Pentti Linkola (1998)

Vuonna 1997 Linkola nousi otsikoihin "kissasodan" vuoksi. Ornitologina hän ei voinut sietää kissoja, linnunpoikasten pahinta vihollista. "Kissojen hävittäminen on jokaisen luonnonsuojelijan velvollisuus numero yksi. Egyptistä tuotu kissa pitäisi hävittää viimeistä yksilöä myöten", hän totesi Ilta-Sanomien haastattelussa.

Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa kutsuivat Linkolan keskustelemaan aiheesta Kaken pesulaan. Ohjelmassa kuulemme, miten Linkola perustelee kantansa, ja näemme, miten keskusteluun osallistunut Morris-kissa ottaa lähikontaktia valtakunnan tunnetuimman kissavihaajan kanssa.

Epäusko, epätoivo, terrori

Vuonna 1997 Linkola vieraili pastori Olli Valtosen hengellisessä Sielun peili -ohjelmassa. Suurelle yleisölle hänen kiinnostuksensa uskonasioita kohtaan saattoi tulla yllätyksenä ja kenties juuri sen vuoksi hän vastailee Valtosen kysymyksiin korostetun muodollisesti jos kohta myös herkistyneesti.

“Kuulun niihin moniin ihmisiin, jotka haluaisivat uskoa persoonalliseen jumalaan, vaikkapa pitäisivät sitten ihan historiallisena reaalitodellisuutena jumalaa poikineen ja pyhää henkeä”, hän kertoo. Halusta huolimatta hän toteaa olevansa sen verran skeptikko, ettei ole kyennyt “tämankaltaisiin jumaluuksiin tai yliluonnollisiin olentoihin” uskomaan. Koska hän ei uskonut, oli hän opiskeluaikoina 1950-luvulla eronnut kirkosta.

Epäuskosta huolimatta hän näki kirkossa paljon hyvää. Tunnetta oli lisännyt se, että kirkon piirissä hän oli nähnyt monia itseään muistuttavia persoonia ja hänellä oli hyvin myönteisiä kokemuksia papeista. “Oon aina tuntenut, että uskovaiset ihmiset välittävät siitä, mitä luomakunnalle käy.” Samaan hengenvetoon hän toteaa, ettei ehkä ajattelisi samoin, jos olisi tavannut “ahdasmielisiä uskovaisia”.

Keskeisin kristinuskon sanoma, armo, oli hänelle hyvin pulmallinen. “Armon sakramenttia en voi hyväksyä. Pahoja tekoja ei pidä antaa ihmisille anteeksi, vaikka se psykologisesti onkin aivan oikein.”

Entäpä lähimmäisenrakkaus? “Tärkeää, mutta siinä on pidettävä tarkka raja. Sitä ei pidä ulottaa liian pitkälle sotkemaan väestöräjähdyskysymystä vieraisiin maihin.”

Sana "ihmisoikeudet" on mulle todella punainen vaate. Mä puhun kyllä vain ihmisen velvollisuuksista.
― Pentti Linkola (1996)

Vuonna 2004 Linkolan ajatuksia kuultiin toisessa kristillisiä arvoja käsittelevässä ohjelmassa. Toimittaja Mauno Saari kävi Linkolan kanssa dynaamisen keskustelun hänen kotonaan Sääksmäellä. Aihekirjo oli laaja: miehet keskustelivat mm. ihmisen lajityypillisistä erikoisuuksista ja ihmisestä evoluution erehdyksenä, depressioista, ilmastosopimuksista, EU:sta, taloudellisesta kilpailusta ja kasvusta sekä koko länsimaisesta kulttuurista.

Esimerkiksi Kioton ja Rion ilmastosopimuksia Linkola piti “täytenä pelleilynä”. ”Amerikka on ainoa rehellinen, se sanoo ettei se yritäkään hillitä päästöjään, mutta nää teeskentelijät, kuten Suomi, on siinä mukana. Biosfäärin pelastaminen ei missään nimessä tule tapahtumaan.”

Tuska, jota hän on jo vuosikymmenten ajan tuntenut talouskasvua kohtaan, on muuttunut silminnähtävän suureksi turhautuneisuudeksi. “Jos et kasva niin kuolet. Koko järjestelmä perustuu kasvuun. Nää ekonomistit jotka tätä julistaa, ne pitäis vaientaa niin, ettei sen älyllisen tason ihmisiä pitäis missään tapauksessa päästää puhumaan ollenkaan mitään.”

Saari kysyy, onko Linkola darwinistinen ateisti. “Noh, olenhan mä sillä lailla ateisti, että en pysty näkemään mitään ulkopuolista voimaa – ei tässä mitään pelastusta ihmisen ulkopuoleltakaan tule. Kaikki on ihmisen käsissä kyllä. Mutta en ole sen kaltainen ateisti, joka yrittää todistaa, että jumalaa ei ole.”

Linkola toistaa kantansa uskonnon merkityksestä ja kirkon tehtävästä. “Vaikkakin nää vanhat uskonnot, ei siis uudet kuten usko talouteen tai demokratiaan – kelvottomin koskaan kokeiltu yhteiskuntajärjestelmä, mahdoton, järjetön – niissä on hirmuisen paljon hyvää ja oikeaa elämänviisautta, vaikkakaan mä en näe siellä sitä ydintä."

Vuonna 2011 Linkola osoitti arvostuksensa käytännössä ja liittyi takaisin kirkkoon, vaikka ei edelleenkään uskonut.

No se itsensä tappaminen on aina se houkuttelevin vaihtoehto, mutta kuitenkin mulla on tää itsetunto. Jos ne, jotka näkee selkeimmin tekee itsemurhan, niin sitten ei jää ketään terävää näkijää jäljelle.― Linkolan vastaus kysymykseen, miksi hän itse yhä elää (2004)

Timo Paukkunen haastatteli Linkolaa Persona non grata -ohjelmassaan vuonna 2004. Kuulemme hänen perustelunsa sille, miksi jokainen toimi, joka häiritsee maapallon elämää tuhoavan länsimaisen kulttuurin kehitystä, on myönteinen.

Onhan se raskasta tuntea elävänsä typerysten joukossa. Hirveän paljon hauskempaa olis olla typerämpi kuin toiset.― Pentti Linkola (2004)

Maailmalla oli vastikään kohuttu Madridin hiljattaisesta pommi-iskusta. Kun koko maailman väkimäärä ja tulevaisuus ovat kyseessä, on 200 ihmishenkeä hänen mukaansa mitätön määrä. Mitä maahanmuuttoon tulee, ei Suomeen pitäisi hänen mukaansa päästää alhaisen elintason maista yhtäkään pakolaista tai siirtolaista. Se vain kasvattaisi kulutusta, joka jo nyt on kohtalokkaalla tasolla.

Linkola kertoo haastattelussa myös vaimostaan, avioerostaan, tyttäristään ja mielialojensa vaihtelusta. Hän kertoo vuosittainen masennuskauden alkavan, kun “metsäraiskiot” paljastuvat lumien alta.

Perintö ja sittenkin hiven toivoa?

Vuonna 1995 Linkola perusti säästöillään Luonnonperintösäätiön, "jotta myös tulevat polvet voisivat nähdä, minkälainen Suomi olisi voinut olla.” Nimensä mukaisesti säätiö suojelee luontoa, etenkin uhananalaisia metsiä, takaamalla niille pysyvän rauhoituksen.

Alueet säätiö hankkii joko ostamalla, vaihtamalla tai lahjoitusten kautta. Alkuvaiheessa osoittautui hankalaksi löytää alueita, jotka täyttivät Linkolan kriteerit. Metsien oli oltava "sankkoja ja vanhoja" ja niissä oli oltava "oikea tunnelma".

Toisin kuin kansallispuistot, "jotka ovat ihmisiä varten, jotta he voivat käydä siellä virkistymässä jaksaakseen töihin palattuaan tehdä taas pahaa", säätiön metsät ovat olemassa luonnon itsensä vuoksi. "Idea on, että ne ovat poissa ihmisten kynsistä. Mutta kyllä niissä nyt kulkea saa."

En tunne enää pettymystä siitä, että vihreä liike ajaa joutavia asioita, samoin kuin muutkin puolueet.― Linkolan vastaus kysymykseen, onko hän pettynyt vihreään liikkeeseen (2016)

Vuonna 2009 Linkola otti vastaan toimittaja Sirkku Kiannon tarjoaman kesärenkipalveluksen. Hyväntuulisessa kohtaamisessa kuulemme, miten Linkola kerrankin nauraa vapautuneesti! Aiheena ovat elokuvat: paljastuu, että hän pitää erityisesti Aki Kaurismäen ja Jacques Tatin elokuvista. "Mutta sitä Marx-veljesten huumoria en ymmärtänyt."

Kianto suorituu rengintehtävistään kunnialla, etenkin hänen halonhakkuukykyjään Linkola suorastaan kiittää. Tapaamisen päätteeksi he listaavat luontoa kuormittavat "syntinsä". Linkolan lista on Kiantoa lyhyempi, pahimmat niistä ovat paperinkulutus ja insuliinin käyttäminen.

Kianto pyytää Linkolalta omistuskirjoituksen vuonna 2004 julkaistuun Voisiko elämä voittaa -teokseen. Siinä Linkola oli kaikkien yllätykseksi ensimmäisen kerran antanut ymmärtää, että kenties maapallon elämää voidaan sittenkin hieman pidentää. Vaikka kyse olikin vain pienestä mahdollisesta lykkäyksestä, Linkola kirjoitti "hätätilassa tyytyvänsä siihen". "Eihän ihmisyksilöllekään ole yhdentekevää, elääkö hän 80- vai 81-vuotiaaksi."

Tää minun äärettömän valoisa äitini on syypää siihen, sieltä saatu tällainen ihmisystävällisyys ja katteeton optimismi, se on estänyt sen, että mä olisin ryhtynyt näihin toisinajattelijan käytännön toimiin.― Pentti Linkola (2015)

Pekka Vahvanen haastatteli Linkolaa ilmastonmuutoksen tiimoilta Perjantai-ohjelmassa lokakuussa 2016. Mitä kuuluu -kysymykseen vastasi tuolloin 83-vuotias Linkola, että hänelle kuului huonoa kahdella tasolla. Vanhuus oli tuonut mukanaan ruumiillista heikkoutta, mikä oli hänelle aivan uusi asia. Kuulokin oli huonontunut. “Ja kun vanhuudesta seuraa se, että näkee vuosi vuodelta tarkemmin ja yläpuolelta tätä omaa yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa. Kun se on niin hirmuinen sairaskertomus kaikki se, mitä ympärillä tapahtuu ja tulee tapahtumaan, niin näillä kahdella tasolla vanhuus on surkeaa.”

Vaikka kysymykset ovat laajoja (esimerkiksi “mitä mieltä olet meidän modernista läntisestä sivilisaatiostamme”), vedetään suuren yleisön edessä suorana lähetyksenä tehty haastattelu läpi huomattavan nopeassa tempossa. Linkola ei tästä hämäänny, vaan toistaa kuuliaisesti asiat, joista on puhunut jo vuosikymmenten ajan.

Ihminenhän ei ole onnellinen koskaan. Ihminen on onneton laji, koska siinä on paljon enemmän surua kuin iloa. Ilojen summa kaikilla ihmisillä kaikkina aikoina on paljon pienempi kuin surujen summa.― Pentti Linkola (2016)

Vuonna 2015 Juho-Pekka Rantalan tekemässä haastattelussa aikaa oli enemmän ja tuloksena oli onnistunut henkilökuva. Pohjatyö oli tehty hyvin ja Linkola saa vastata punnittuihin kysymyksiin. Sellaisia ovat esimerkiksi kysymykset hänen lapsuudenkotinsa merkityksestä, lukeneisuudestaan, radikalisoitumisestaan, demokratian vastustamisestaan, fyysisen rasituksen merkityksestä, askeesista ja syväekologiasta.

Linkola toistaa ajatuksensa, jonka mukaan suurin kaikista "surunlähteistään" on yhä edelleen metsätalous. "Suomihan on raaemmin kohdellut metsiään kuin mikään muu maa maailmassa. Nythän meillä on metsää nokare siellä, nokare täällä – loppu on sitä puupeltoa, josta ei metsää tule koskaan. Tämä johtuu siitä öykkärielintasosta, joka maksetaan Suomessa juuri puulla."

Kysymys diktatuurin paremmuudesta saa Linkolan vertaamaan demokratiaa marketin "kilometrihalliin, jossa ihminen on saanut riehua ja toteuttaa itseään". "Kyllä jo ovelta näkee, ettei ihmisellä ole tulevaisuutta." Diktatuuri on hänen mukaansa parempi, sillä siellä vallitsevat muut arvot kuin kulutus ja kuormitus.

Ihmisvihaajaksi hän ei edelleenkään tunnustaudu, vaan juuri päinvastaiseksi. "Tätä lajia pidän arvossa ja sillä lailla rakastan koko ihmiskuntaa. Ja ikävä kyllä lähimmäisiäni myös. Mutta en kaukomaiden ihmisiä, niitä mä en jaksa enkä haluakaan rakastaa."

Linkolan resepti elämän jatkumiselle on pysynyt ennallaan. Se kuulostaa helpolta, mutta myös Linkola tietää, että se on lajityypillisesti ihmiselle vaikeasti toteutettava. “Koko kehitys, edistys, muutos pitää keskeyttää, mennä pitkälti taaksepäin, asennoitua siten, että näin on hyvä. Ei pidä ajatella niin, että tulevaisuudessa jotain muka parempaa.” Hänen mukaansa Euroopassa tämä tarkoittaisi paluuta noin 1930-luvulle. "Mutta kehitys pitäisi siis pysäyttää, olla sitä mieltä, että nyt on maailma valmis."

Se on mua kiusannut, kun aina lohdutetaan, että kyllä ne on herättänyt paljon keskustelua. En mä ole halunnut herättää keskustelua, vaan mä olen halunnut neuvoa, miten ihmisten pitäis elää.― Pentti Linkola (2015)

Ohjelmien lisäksi artikkelin lähteinä on käytetty Pentti Linkolan teoksia sekä Riitta Kylänpään elämäkertateosta Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala 2017).

Lue lisää:

Mari Rantasila (Helena) ja ikoninen saksofonikylpy.

Neil Hardwickin Pakanamaan kartassa mikään ei ollut entisellään

Neil Hardwickin suurteos Pakanamaan kartta ei ainoastaan ollut mestarillinen. Aivan uudenlaisen rakenteensa vuoksi se teki myös suomalaista tv-historiaa. Hätkähdyttävä teos oli taiteellisesti niin kunnianhimoinen, että se jäi vuonna 1991 aikakirjoihin tv-ohjauksena, jolle ei ollut Suomessa edeltäjiä eikä myöskään seuraajia.

Lue lisää:

Neil Hardwick

Neil Hardwick: "Pentti Linkolan tapaaminen innoitti tekemään Pakanamaan kartan"

Neil Hardwickin luoma kulttisarja Pakanamaan kartta (1991) on nyt kokonaisuudessaan katsottavissa Yle Areenassa. Sen kunniaksi Hardwick kertoo Teemalla Arkistovieraana -ohjelman tuoreessa haastattelussa muun muassa, miksi sarjan keskeiseksi aiheeksi nousi ekoterrorismi.

Lue lisää:

Juuma, pieni karhunkierros

Keitä ne on, ne luonnon sankarit? Kiitoksia saivat niin aktiivitoimijat kuin omat isätkin. Yksi oli ylitse muiden...

101-vuotias Suomi juhli itsenäisyyspäivänä suomalaista luontoa. Yle Luonto kysyi, ketä sinä haluaisit kiittää luontomme hyväksi tehdystä työstä – tai omasta luontosuhteestasi? Kyseessä sai olla joku tunnettu luontovaikuttaja, mutta myös yksityishenkilö. Tässä kooste lähettämistänne kiitoksista, niitä kertyi runsain mitoin!

Kommentit
  • Toini Vuoriston mittava käsikirjoitusura alkoi iltasaduista

    Vuoristo muistetaan ennen kaikkea Noita Nokinenästä.

    Kotiäiti, satukirjailija, käsikirjoittaja ja radiotoimittaja Toini Vuoriston (1919–2013) tunnetuin luomus on pippurinen Noita Nokinenä -hahmo. Radion lisäksi myös television puolella kunnostautunut käsikirjoittaja oli luomassa 1970-luvun muistetuimpia perhesarjoja.

  • Joulupuu on varastettu, poliisit on ovella – vai miten se meni? Testaa, tunnetko joululauluklassikot!

    Osaatko jouluiset hitit ja laulut sanasta sanaan?

    Joululaulut – nuo ihanaiset korvamadot kaikuvat jälleen kodeissa ja kaupoissa. Joululauluilta tuskin kukaan on elämänsä aikana välttynyt, mutta osaatko Sinä ne sanasta sanaan? Valitse mielestäsi sopivin vaihtoehto täyttämään tyhjä kohta ja testaa, oletko joululaulujen lyriikkamestari! Testin jälkeen voit virittäytyä joulutunnelmaan alta löytyvien videoiden myötä.

  • Klip-klop, klip-klop – Histamiinin joulukalenteri on pop!

    Histamiinin joulukalenteri julkaistiin vuonna 1980.

    Histamiinin joulukalenteri (1980) kertoo Histamiini-hevosen, tallitonttu Rämäkän ja noitaneiti Anelma Unelman joulunodotuksesta. Joulukuu ei ole tälle porukalle se kaikista helpoin – hurrikaani on vienyt Anelma Unelman kodin ja hänen lentopannunsa on epäkunnossa. Entä minne valo katoaa ja miten ihmeessä Rämäkkä saisi muistinsa takaisin?

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto

  • Toini Vuoriston mittava käsikirjoitusura alkoi iltasaduista

    Vuoristo muistetaan ennen kaikkea Noita Nokinenästä.

    Kotiäiti, satukirjailija, käsikirjoittaja ja radiotoimittaja Toini Vuoriston (1919–2013) tunnetuin luomus on pippurinen Noita Nokinenä -hahmo. Radion lisäksi myös television puolella kunnostautunut käsikirjoittaja oli luomassa 1970-luvun muistetuimpia perhesarjoja.

  • Joulupuu on varastettu, poliisit on ovella – vai miten se meni? Testaa, tunnetko joululauluklassikot!

    Osaatko jouluiset hitit ja laulut sanasta sanaan?

    Joululaulut – nuo ihanaiset korvamadot kaikuvat jälleen kodeissa ja kaupoissa. Joululauluilta tuskin kukaan on elämänsä aikana välttynyt, mutta osaatko Sinä ne sanasta sanaan? Valitse mielestäsi sopivin vaihtoehto täyttämään tyhjä kohta ja testaa, oletko joululaulujen lyriikkamestari! Testin jälkeen voit virittäytyä joulutunnelmaan alta löytyvien videoiden myötä.

  • Klip-klop, klip-klop – Histamiinin joulukalenteri on pop!

    Histamiinin joulukalenteri julkaistiin vuonna 1980.

    Histamiinin joulukalenteri (1980) kertoo Histamiini-hevosen, tallitonttu Rämäkän ja noitaneiti Anelma Unelman joulunodotuksesta. Joulukuu ei ole tälle porukalle se kaikista helpoin – hurrikaani on vienyt Anelma Unelman kodin ja hänen lentopannunsa on epäkunnossa. Entä minne valo katoaa ja miten ihmeessä Rämäkkä saisi muistinsa takaisin?

  • Testaa tietämyksesi Linnan juhlista pintaa syvemmältä

    Oletko Linnan juhlien konkari vai untuvikko?

    Itsenäisyyspäivän juhlaperinne alkoi vuonna 1919 ja tie miljoonien tv-katsojien seuraamaksi kättelyohjelmaksi on ollut monivaiheinen. Mitä ensimmäisellä itsenäisyyspäivän vastaanotolla tapahtui, milloin juhlat peruttiin laman vuoksi ja kuka oli ensimmäinen rokkari Linnassa?

  • Pentti Linkola ja puoli vuosisataa radikaalia sanomaa luonnon puolesta

    Pentti Linkola havahtui luonnon tilaan jo 1950-luvulla.

    Syväekologi Pentti Linkolaa on usein nimitetty Suomen sitkeimmäksi ellei peräti ainoaksi todelliseksi toisinajattelijaksi. Tähän artikkeliin on koottu haastatteluja ja dokumentteja hänen ajattelustaan 50 vuoden ajalta ajalta. Sen ydinsanoma ei ole muuttunut: ihminen ajaa maapalloa kohti katastrofia ja loppumme on lähellä. Ilmastonmuutos on herättänyt monet miettimään tarkemmin hänen viestiään, joka ei ole kevyt eikä mukava, mutta järkyttävällä tavalla ajattomaksi osoittautunut.

  • Lied-guru Gerald Mooresta tuli myös hyvä ystävä – pianisti Meri Louhos muistelee

    Mooren kurssi Helsingissä johti Merin juontajaksi Yleen.

    Nimetön ja näkymätön vaalea pianisti oli hankkinut laajan säestysrepertuaarin, kun lehti-ilmoituksessa haettiin osallistujia kuuluisan Gerald Mooren lied-kurssille Tukholmaan. Helsingin kurssi 1968 oli kohtalokas. Se johti Meri Louhoksen radiotyöhön ja Sävel on vapaa -ohjelman suosikkijuontajaksi. Meri kertoo Gerald Mooresta vuodesta 1963 eteenpäin.

  • Konjakkia kuolevan Aarre Merikannon kanssa – pianisti Meri Louhos muistelee

    Oppilaasta Merikannon musiikin kantaesittäjäksi.

    Innokas sivuaineiden opiskelija Meri Louhos opiskeli soinnutusta Selim Palmgrenilla ja kontrapunktia Aarre Merikannolla. Myöhemmin Meri kohtasi syöpää sairastavan Merikannon kolmannen pianokonserton kantaesityksen yhteydessä, vain kuukausia ennen säveltäjän kuolemaa 1958.

  • Veli Vänä ja Veli Peltsi satuilivat radiossa lyhyitä perinnetarinoita

    Kuulemme perinteikkäitä satuja Euroopasta ja kauempaakin.

    Ylen Ykkösellä kuultiin vuonna 1992 lyhyitä sovituksia yhdysvaltalaisen Joel Chandler Harrisin luomista eläintarinoista sekä Grimmin veljesten keräämistä kansansaduista. Mahtuipa joukkoon yksi kotimainenkin perinnetarina. Satusetinä toimivat muun muassa Nalle Puhien sekä Pekka Töpöhäntien elävöittäjinäkin kunnostautuneet Matti Pellonpää ja Kari Väänänen.

  • Tilaa tiedolle ja harrastamiselle – kirjastoissa rakennetaan demokratian kivijalkaa

    1970–1990-luvun ohjelmissa kirjasto vie tiedon valtatielle

    Kun tv-arkiston kokoelmista etsitään ohjelmia kirjastoista, ollaan todellisen metatiedon ja metatason äärellä. Elävän arkiston koosteen kirjastoissa asuu tieto ja sivistys sekä suomalaisten yhtäläinen mahdollisuus elinikäiseen oppimiseen. 1970–1990-luvun ohjelmissa kirjasto on väylä tiedon valtatielle ja kirjastoauto nopea laajakaista ennen internetin valtakautta. Kirjastossa rakentuu demokratian kivijalka, ja se on myös avoin tila ajattelulle ja harrastamiselle.

  • "So you think you can stone me and spit in my eye!" – Luuletko tuntevasi Queenin kappaleet? Testaa tietämyksesi

    Tunnetko suosikkiyhtyeen kappaleet?

    Satoja miljoonia myytyjä levyjä. Bändin jokaisen jäsenen säveltämiä listaykkösiä. Platinaa, kultaa ja korvamatoja. Brittiläinen Queen on kiistatta yksi historian suurimmista yhtyeistä. Mutta tunnetko Sinä suosikkiyhtyeen kappaleet? Elävä arkisto kokosi kolmetoista Queenin biisiä tunnistettavaksi visaiseen lyriikkatestiin.

  • "Päivät ovat yhtä pieniä kaikkialla ja niiden muoto on suppilon" – Leena Krohnin teokset sykähdyttävät myös radiossa

    Leena Krohnin radiodraamoissa kohtaavat tuttuus ja vieraus.

    Leena Krohn on raskaansarjan kirjailija, esseisti ja – asiaa selvittäneen yleisradioyhtiön mukaan – myös arvostettu ajattelija. Krohnin viiden vuosikymmenen mittaisen kirjailijanuran herkkupaloista on päästy ajoittain nauttimaan myös radioiden äärellä. Näistä neljä on nyt julkaistu uudelleenkuultavaksi Areenaan.