Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: ”Tulukaa ny kattomahan kun valtiotieteetten maisteri lapioottoo paskaa!”

Satu Vasantola, Anne Flinkkilä ja Markku Mantila Flinkkilä & Tastula -ohjelman studiossa
Satu Vasantola, Anne Flinkkilä ja Markku Mantila Flinkkilä & Tastula -ohjelman studiossa Kuva: Yle/ Harri Hinkka Flinkkilä & Tastula,Anne Flinkkilä (Yle),Markku Mantila,Satu Vasantola

”Tulukaa ny kattomahan kun valtiotieteetten maisteri lapioottoo paskaa!” Näin kuulutti Satu Vasantolan täti naapureille, kun pääkaupunkiseudun kasvatti tuli kylään Etelä-Pohjanmaalle ja alkoi auttaa navettatöissä.

Satu sanoo, että täti oli kiltti ihminen, joka ei koskaan irvaile kenellekään, vaan ihmetys oli aito ja hyväntahtoinen. Samalla tuli näkyväksi luokkaero: Satu ei kuulu sinne mihin täti ja koko muu suku kuuluivat.

Toimittaja, kirjailija Satu Vasantola on Anne Flinkkilän vieraana Flinkkilä & Tastula-ohjelmassa. Seuraan liittyy myös toinen esikoiskirjailija, entinen päätoimittaja ja valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila, joka nyt tutkii työkseen informaatiovaikuttamista.

Kohtaaminen on yllättävääkin, sillä kolmikko on lähtöisin samalta pieneltä paikkakunnalta Peräseinäjoelta Etelä-Pohjanmaan sydämestä. Luokkaerot, pohjalainen tahto ja murtumattomuuden ihanne, oma tie, siinä kohtaamisen aineksia.

Usein väitetään, että Suomessa ei ole luokkaeroja. Että kaikilla on samat mahdollisuudet. Että se on itsestä kiinni.

Satu on jyrkästi eri mieltä ja vertaa:
– Vähän sama kuin valkoihoinen kantasuomalainen sanoo, ettei Suomessa ole rasismia. Jos ei leipäjonoja havaitse omassa arjessaan, voi olla sitä mieltä, ettei luokkaeroja ole.

Lähiölikka ja maalaispoika

Satu syntyi Etelä-Pohjanmaalla, mutta kasvoi lähiölapsena Keravalla. Avain ilmestyi kaulaan jossakin vaiheessa, eikä duunariperheessä juuri piitattu kirjoista. Elämä oli tavallista, vaikka isä joutui välillä tekemään vekselin eli vekkulin.

Satu sanoo jo varhain tajunneensa, että on hyviä perheitä ja sitten on toisenlaisia, huonompia perheitä, sellaisia kuin heidän perheensä. Se oli ensimmäinen luokkakokemus.

Perheen elämää varjosti myös isän psyykkinen sairaus, voimakas kaksisuuntainen mielialahäiriö. Arki oli usein arvaamatonta, mutta Satu sanoo, että ilmapiirin tarkkailu ja herkäksi oppiminen kyllä toisaalta tekivät hänestä kirjoittajan.

Eikä Markunkaan lapsuus ja perhekuvio ihan perinteinen ollut. Vanhempien vaikea avioero johti siihen, että Markku ja hänen veljensä muuttivat asumaan isoäidin eli mumman luo.

Poikien äiti katosi lasten elämästä ja Markku sanoo, että äidistä ei ollut mitään mielikuvaa. Toisaalta äitiä ei kaivannutkaan, niin oudolta kuin se Markunkin mielestä kuulostaa. Markusta kasvoi kuitenkin itsellinen nuori mies, joka sanoo, että yksinpärjäämisen hinta tänä päivänä on se, että ei oikein osaa pyytää apua.

Sukunsa ensimmäisiä

Satu ja Markku ovat monessa olleet perheidensä ensimmäisiä: ylioppilaita, akateemisesti koulutettuja, sen kuuluisan luokkaloikan tehneitä. Onko se ollut helppo matka? On ja ei. Satu sanoo, että huonommuuden tunteiden kanssa on joutunut taistelemaan, joillekin muille itsetunto näyttää tulleen synnyinlahjana.

Markku sanoo, että jo pienestä pitäen, osittain perhekuvionkin takia, hän on kokenut olevansa outsider, ulkopuolinen, joka yrittää sinnitellä erilaisten maailmojen välissä. Myös Satu puhuu jonkinlaisesta välitilasta, johon on jäänyt.

Ja kannattaa muistaa, että koskaan ei voi tietää mikä toisen ihmisen tarina on. Markku sanoo, että karvat nousevat pystyyn, jos joku kutsuu häntä hyväosaiseksi, joka on helposti saavuttanut kaiken.

– Silloin muistuu mieleen se pieni mökki, oma kylmä huone, jonka ikkunat piti peittää styroksilla, ettei yöllä palellu. Siinä oli hyväosaisuus ja helposti saavutettava menestys kaukana.

Peruskoulu on maanpuolustusta

Sekä Satu että Markku kiittävät suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Ilman kirjastoa, ilmaista koulutusta ja yhteiskunnan tukea kumpikaan ei olisi päätynyt siihen, missä nyt on. Siksi he ovat huolissaan siitä, mihin koulutuspolitiikka on menossa.

– Se ei ole enää pelkästään luokkakysymys, vaan myös kansakunnan eloonjäämiskysymys. Pienellä maalla ei ole varaa unohtaa sivistystä. Peruskoulu on parasta maanpuolustusta, Markku muistuttaa.

Satu löysi tiensä kirjojen pariin kouluikäisenä ja sanoi, että oli kuin taivas olisi auennut. Tuli näkymiä uusiin maailmoihin ja koulussa vielä opettajan kannustus ja kehut saivat Sadun uskomaan myös kirjoittajanlahjoihinsa. Markun isän tärkein arvo oli lukeminen ja isä tapasi sanoa, että lukeva ihminen ei ole koskaan yksin.

Vain työstä saa olla väsynyt

Mutta entä sitten työ elämänarvona? Lunastaako ihminen paikkansa maailmassa edelleen työn kautta?

Satu sanoo, että oli kirjaansa kirjoittaessaan oikeastaan hämmästynytkin siitä, miten isona asiana työ näyttäytyi. Työ, toimeliaisuus, sen avulla hoidettiin myös henkisiä haavoja.

Markun isoäidin tärkein arvo oli ehdottomasti työ. Vain työstä oli kunniakasta olla väsynyt. Satu taas kertoo, että heidän perheessään oli myös äkkirikastumisen kokemus: porukkalottovoiton tuella vanhemmat perustivat pitkään haaveilemansa yrityksen, mutta isän vauhdikas maniavaihe ja valuuttalainat sattuivat samaan aikaan ja lopulta tuli romahdus. Satu kertoo kauniisti siitä, miten isän arvot työväen oikeudenmukaisesta kohtelusta pysyivät kirkkaina pahimmissakin harhoissa.

Markku etsi aikuisiällä äitinsä käsiinsä, mutta kohtaaminen ollut kuin elokuvista. Äiti oli loppujen lopuksi vieras ihminen, jolta ei tullut selitystä siihen, miksi hän oli lähtenyt. Markku sanoo, että ehkä olisi kaivannut jotakin suurempaa, mutta näinkin on hyvä. Oma perhe on se tärkein arvo, jolle elämä nyt perustuu.

Satu sanoo pohtineensa paljon sitäkin, että olisiko onnellisempi, jos olisi jäänyt sinne omaan luokkaansa. Vastaus on kuitenkin ei. Valinnat olisivat edelleen samat, sillä välitilassa näkee paremmin.