Hyppää pääsisältöön

Kaikkia eivät keskiluokan ongelmat kiinnosta – mihin katosivat työläiskirjailijat?

Artikkelikuva KulttuuriCocktailin artikkeliin, joka käsittelee köyhyyden kuvaamista suomalaisessa kirjallisuudessa.
Artikkelikuva KulttuuriCocktailin artikkeliin, joka käsittelee köyhyyden kuvaamista suomalaisessa kirjallisuudessa. Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail

Rakenteellinen köyhyys on yksi yhteiskuntamme isoimmista ongelmista. Silti aiheesta saa nykykirjallisuudessa lukea vain harvoin. Ovatko kirjailijat keskiluokkaistuneet, lukijat kiinnostuneet vain viihteestä vai onko aihe yksinkertaisesti liian tympeä ja ei-myyvä? Miksi kukaan ei enää kirjoita köyhyydestä? Ja onko sillä mitään väliä?

Kutsun heitä aamupäiväihmisiksi. Kuljen heidän kanssaan vartin kävelymatkan joka aamupäivä.

Matkalla työhuoneelle poikkean lähimarkettiin ostamaan eväshedelmiä. Kaupan edessä ohitan joka päivä samat nuoret sekakäyttäjät. Kassalle jonotan ensimmäisiä kaljojaan ostavien kanssa. Alkon edessä tutut naamat kumoavat päivän ensimmäisiä viinoja. Kaksi kertaa viikossa puikkelehdin lähikorttelin talot kiertävän leipäjonon välistä.

En tiedä aamupäiväihmisten elämästä yhtään mitään. Tiedän, että suurin osa heistä on pienituloisia. Tiedän, että koko Suomessa heitä on enemmän kuin Helsingissä asukkaita, mutta kosketuspintani suomalaisen pienituloisen elämään on ohut. Se häiritsee.

Sanonnan mukaan totuus löytyy fiktiosta. Voi olla, mutta siinä tapauksessa joidenkin totuus on ensisijaisempaa kuin toisten, sillä aamupäiväihmisten tarinoita saa nykyproosasta etsiä.

Myydyimpien kirjojen top 10 -listalle heidän tarinansa eivät pääse. Listoja hallitsevat remekset, kyröt, pulkkiset ja tervot. Rakenteellinen köyhyys ei ainakaan myyntilukujen perusteella ole aihe, josta massat haluavat lukea.

Suomi on perinteisesti ollut maa, jossa työläiskirjallisuus on kiinnostanut. Liioittelematta voi sanoa, että puoli Suomea on kahlannut läpi Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian. 1970-luvulla Pirkko Saisio esitteli lukijoille Helsingin Kallion työväenluokkaista elämää. Muutama vuosikymmen myöhemmin Arto Salminen ärsytti tylyllä kuvauksellaan 1990-luvun laman jälkeisestä Suomesta, jossa köyhyys hioi päähenkilöistä käytöstavat ja ilmeet.

Missä ovat nykypäivän työläiskirjailijat?

Kirjallisuudentutkija, dosentti Kati Launis on tutkinut muun muassa Suomen vanhan työväenliikkeen kirjailijoita. Launis on myös kiinnostunut suomalaisesta työväenkirjallisuudesta sekä kirjallisuuden yhteiskunnallisuudesta.

Hänen mielestään on turha haikailla sitä, että suomalaisesta köyhyydestä kirjoittava kirjailija olisi maan tunnetuin ja luetuin.

– 1970-luku, jolloin koko kansa luki Väinö Linnaa, ei enää palaa, Launis sanoo.

Launiksen mukaan 1980-luvun nousukauden jälkeen 1990-luvun lamavuosiin asti Suomessa pidettiin yllä mielikuvaa, jossa kaikki olivat yhtä suurta keskiluokkaa.

– 1970-luvun taistolaisuuden jälkeen yhteiskuntaluokasta puhuminen kyllästytti ja tuntui dinosaurusten luiden kolistelulta. Kuten kollegani Jussi Ojajärvi väitöskirjassaan kirjoittaa, vasta 1990-luvun lama ja uusliberalismin nousu herätti kirjailijat.

Nykyinen kirjallisuuden köyhyysgenre ei käsittele enää vain absoluuttista köyhyyttä eli aineellista puutetta. Rinnalle on tullut kuvaus ylisukupolvisesta kokemuksesta, johon liittyy moniongelmaisuutta kuten alkoholismia, mielenterveysongelmia ja pätkätöitä.

– Hyvinvointiyhteiskunnassa köyhyys on suhteellista. Tätä aihepiiriä käsitteleviä yhteiskuntakriittisiä teoksia tuli paljon etenkin 2000-luvun vaihteessa.

Yhteiskuntakriittisen genren kirjailijoihin Launis laskee muun muassa Kreetta Onkelin teoksen Ilonen talo ja Maria Peuran On rakkautes ääretön. Köyhyyttä monesta eri suunnasta lähestyvien kirjailijoiden joukkoon kuuluvat myös Mari Mörö ja Reko Lundán.

Viime vuosina köyhyyttä ovat käsitelleet Ossi Nyman teoksessaan Röyhkeys, Mathias Rosenlund teoksessa Vaskivuorentie 20 sekä ruotsinsuomalainen Susanna Alakoski menestysteoksessaan Svinalängorna (Sikalat, suom. Katriina Savolainen).

Kirjallisuudentutkija, dosentti Kati Launis uskoo, että köyhyyttä käsittelevien teosten puute liittyy myös lukemisen kulttuurin muutokseen ja pirstoutumiseen.

– Kirjastodata puhuu sen puolesta, että viihdettä suositaan. Ehkä siinä on syy, miksi köyhyyttä käsitteleviä teoksia on niin vähän: se ei yksinkertaisesti myy. Nykyteoksissa yhteiskuntakriittisyyttä ei myöskään tuoda niin voimakkaasti esille, vaikka sitä esiintyisikin.

Alaluokka saatetaan jopa esitellä keskiluokalle pehmennettynä versiona.

Varasto-elokuvassa Salmisen maailmasta oli selvästi tehty keskiluokkaisille sopiva versio. Työläisistä tehtiin hupsuja hahmoja ja lopussa kaikki oli hyvin.

Esimerkkinä tästä Launis mainitsee Arto Salmisen tunnetuimmasta teoksesta Varasto tehdyn elokuvaversion.

– Elokuvassa Salmisen maailmasta oli selvästi tehty keskiluokkaisille sopiva versio. Työläisistä tehtiin hupsuja hahmoja ja lopussa kaikki oli hyvin. Kirjan yhteiskuntakritiikki oli häivytetty täysin. Onneksi Salminen ei ehtinyt nähdä elokuvaa, Launis sanoo.

Yhteiskuntakriittiisyyttä kuitenkin tarvitaan keskiluokan tarinoiden ja viihteen rinnalle. Jos köyhyyttä käsittelevät kirjat jäävät kirjoittamatta ja työläiskirjallisuus kuihtuu, ymmärryksemme maailmasta kapenee.

– Meillä tuntuu nykyään olevan vaikeuksia ymmärtää toisiamme. Siksi on tärkeää, että myös lähiöissä asuvien tarinat kerrotaan. Kaunokirjallisuuden lukeminen tutkitusti lisää empatiaa. Hektisen maailman rinnalla romaani on loistava tapa tutkia asioista toisesta näkökulmasta – kirjassa on tilaa käsitellä asioita pitkästi ja syvästi.

Mutta ovatko myyntiluvut koko totuus? Tarjotaanko kustantamoille ylipäätään muutakin kuin keskiluokan kipuilua vai jumittavatko käsikirjoitukset nimenomaan julkaisuportaassa?

Pieni kyselykierros suurimpiin kustantamoihin kertoo, että käsikirjoituksissa köyhyys on eräänlainen sivutuote. Se on mielenterveysongelmia ja sairautta, tuloeroihin perustuvaa köyhyyden kokemusta sekä 1990-luvun laman syitä ja seurauksia.

Eli useimmiten köyhyys seuraa keskiluokkaisen ihmisen elämänkriisiä.

Tai sitten köyhyys on scifiä, kuten julkaisemassa Juhana Petterssonin Kuparihärkä-teoksessa.

Syrjäytymistä käsitteleviä tekstejä on tullut nyt muutaman vuoden sisään aiempaa runsaammin. Silti harvassa köyhyys on pääteemana.

WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson kertoo, että heille lähetetään noin 1200–1300 käsikirjoitusta vuodessa.

– Syrjäytymistä käsitteleviä tekstejä on tullut nyt muutaman vuoden sisään aiempaa runsaammin. Silti harvassa köyhyys on pääteemana. Huono-osaisuudesta kerrotaan lähes poikkeuksetta yksilön kautta. Laajempana yhteiskunnallisena ilmiönä sitä ei käsitellä.

Onko tästä pääteltävissä, että kirjailijamme ovat keskiluokkaistuneet? Onko työväenluokkaisia kirjailijoita enää edes olemassa?

Eino Santanen on kirjailija ja toimii Kriittisen Korkeakoulun Kirjoittajakoulun vastaavana opettajana yhdessä Jyrki Kiiskisen kanssa. Santanen on päässyt seuraamaan aitiopaikalta, millaiset ihmiset haluavat kirjoittaa.

– Suurin osa niistä, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti, ovat keskiluokkaisista lähtökohdista, vaikka eivät keskiluokkaista elämää eläisikään, Santanen sanoo.

On todistettua, että perhetausta vaikuttaa voimakkaasti niihin valintoihin, joita teemme, kun mietimme, mitä elämässä ylipäätään voi tehdä.

Taustan merkitystä ei Santasen mukaan voi unohtaa. Jos omassa perheessä tai suvussa ei ole ketään, joka kirjoittaisi tai tekisi taiteellista työtä, sen perusteleminen itselle voi olla todella vaikeaa.

– On todistettua, että perhetausta vaikuttaa voimakkaasti niihin valintoihin, joita teemme, kun mietimme, mitä elämässä ylipäätään voi tehdä.

Myös julkaisupäätösten tekijöiden tausta vaikuttaa. Santanen huomauttaa, että suurten kustantamoiden portinvartijat elävät keskiluokkaista elämää.

– Kun hyviä tekstejä tulee paljon, on myös kyse siitä, mikä aihepiiri tunnistetaan merkittäväksi.

Yksi Kriittisen Korkeakoulun Kirjoittajakoulun oppilaista on Ossi Nyman.

Nymanin viime vuonna julkaistu esikoisteos Röyhkeys kuvaa työttömyyttä, josta päähenkilö ei edes halua eroon. Santanen laskee Nymanin yhdeksi uuden ajan työläiskirjallisuuden kirjoittajista. Nymanin lakoninen kuvaus muun muassa TE-toimiston tarjoamista työllistymispalveluista on niin masentavan tarkkanäköistä ja kiihkotonta, että naurattaa ääneen.

– Eri taustoista tulevat ihmiset tuottavat erilaisia aiheita ja erilaisella kielellä. Köyhyyskuvaus on tärkeä aihe. Mikäli kirjallisuuden ääniala kapenee, mahdollisuutemme käsittää erilaisia elinoloja typistyy. Emme enää ymmärrä, kuinka rikkaan elämä eroaa köyhän tai keskituloisen elämästä. Tällainen typistyminen on vaarallista sekä ajattelulle että yhteiskunnalle, Santanen sanoo.

Mittatilaustöitä hän silti karsastaa.

– Kirjallisuudelle ei saa asettaa tehtäviä ulkopuolelta. Taiteeseen liittyy aina tietynlainen yllätyksellisyys, Santanen sanoo.

Mutta voiko kirjoittajan keskiluokkainen tausta myös olla este sille, ettei aiheeseen uskalleta tarttua? Työläiskirjallisuuteen nimittäin liitetään usein vaade siitä, että kirjoittajalla pitää olla luokasta omakohtaista kokemusta.

Santanen sekä ymmärtää että vastustaa keskustelua omakohtaisuudesta. Kirjailijoilla on oikeus kirjoittaa muustakin kuin elinpiiristään, mutta velvollisuus tehdä taustatyö kunnolla.

– Jos aihettaan ei tunne, sen valjastaa ikään kuin turistikäyttöön. Tällöin on vaarana, että aihetta käsitellään stereotyyppejä vahvistavasti.

Yksi ongelma on myös kirjoituskoulutus. Tai siis se, että se ei ole kaikkien ulottuvilla.

Santanen sanoo, että mikäli kirjallisuuskentälle halutaan enemmän ei-keskiluokkaisia kirjoittajia, kirjoituskoulutusta pitää järjestää kaikille. Yhtenä ratkaisuna hän ehdottaa ilmaisen sanataidekoulutuksen viemistä lähiöihin.

Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin köyhyyden kuvaamisesta kirjallisuudessa. Kuvassa kaksi ihmistä lukee lehteä. Toinen on rikkinäisissä vaatteissa, toinen hienossa puvussa.
Kuvituskuva KulttuuriCocktailin artikkeliin köyhyyden kuvaamisesta kirjallisuudessa. Kuvassa kaksi ihmistä lukee lehteä. Toinen on rikkinäisissä vaatteissa, toinen hienossa puvussa. Kuva: Johanna Aulén KulttuuriCocktail

Useimmiten köyhyydestä kirjoittavat ne, joilla on siitä vähintään jokin olennainen, omaa elämää liippaava havainto.

Yksi tämän syksyn esikoiskirjailijoista on Noora Vallinkoski. Hänen romaaninsa Perno Mega City sijoittuu Turun huonomaineiseen lähiöön. Tapahtumista kerrotaan lapsen suulla.

– Kun aloin kirjoittaa Pernosta, aihepiiri vei mennessään, Vallinkoski sanoo.

Hän yritti ensin kirjoittaa vaikka mistä muusta. Kirjoitusten aihepiirit vaihtelivat laidasta laitaan, mutta yhteistä teksteille oli päähenkilön sivistyneisyys ja keskiluokkaisuus.

– Kun aloin kirjoittaa Pernosta, niin ensihetkistä saakka tajusin, että nyt kirjoitan asioista, jotka ovat mielestäni merkityksellisiä enkä asioista, joista hyvässä kirjallisuudessa perinteisesti kuuluu kirjoittaa.

Vallinkosken romaaniin, siis fiktioon, liittyy erikoinen episodi. Muutama pernolainen teki kirjan ilmestyttyä tutkintapyynnön poliisille, sillä heidän mielestään kirjailija oli käyttänyt teoksessaan heidän elämäntarinoitaan.

Työläisperheessä kasvanut Vallinkoski sanoo suhtautuneensa kunnioituksella kaikkiin henkilöhahmoihinsa. Samalla hän halusi kertoa asioista rehellisesti ja kaunistelematta.

– Tiedän, että kirja osuu moneen kipeään paikkaan. Alemmissa yhteiskuntaluokissa ongelmista ei myöskään ole totuttu keskustelemaan, sillä kaikki on aina painettu villaisella.

Mitä vähemmän köyhyyskuvauksia on saatavilla, sitä kliseisempään kuvaan olemme tottuneet.

Vallinkoski sanoo huomanneensa, että köyhyyskuvausta saatetaan myös pitää inhorealistisena tai sen kohdalla heilutellaan sosiaalipornokorttia. Syyksi hän epäilee tekstin aiheuttamia epämiellyttäviä tuntemuksia, kuten syyllisyydentuntoa.

Ja mitä vähemmän köyhyyskuvauksia on saatavilla, sitä kliseisempään kuvaan olemme tottuneet.

Esimerkiksi iso osa mediasta syöttää yhdenlaista kuvaa köyhistä. Se on usein silotellumpi ja draamankaareltaan ehyempi kuin todellisuus.

Vallinkoski kärjistää: median köyhä on useimmiten ihminen, joka ”ei juo alkoholia ja poimii marjat metsästä ja menee ilmaisiin kulttuuritilaisuuksiin”.

– Tämä köyhä ei koskaan väsy jatkuvaan niukkuuteen ja lopussa köyhyydestä ”selviydytään”. Tosin viime aikoina olen ollut havaitsevinani muunlaisiakin juttuja.

Kirjallisuudesta on aina haettu samastumispintaa. Mitä sitten, jos keskiluokka haluaa lukea vain keskiluokan ongelmia käsittelevää fiktiota?

Vallinkosken mukaan yhteiskunnallinen etäisyys aiheuttaa sen, ettei muunlaisissa todellisuuksissa elävien arki ja ongelmat kiinnosta tai kosketa.

– Kirjallisuus voisi olla silta! Vetävästi kirjoitettu tarina pakottaisi tarttumaan teokseen, vaikka maailma ei olisikaan tuttu.

Vallinkoski pohtii, lukisivatko ihmiset enemmän, jos kirjoja suunnattaisiin muillekin kuin eniten lukevalle ryhmälle eli keski-ikäisille, koulutetuille naisille?

– Näinhän on käynyt esimerkiksi Juha Vuorisen Juoppohullu-kirjojen ja Henriikka Rönkkösen sinkkuromaanien kohdalla. Kirjat ovat innoittaneet lukemaan myös ne, jotka eivät muuten lue.

Teksti: Laura Koljonen

Keskustele