Hyppää pääsisältöön

Matkakertomuksia - Osa IV / V - 東京地下鉄の夜間邪悪な呪文, eli Tokion metron iltakirous

Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko
Hehehe. Markus Kajo: Ajatusten miljoonalaatikko Kuva: Yle / Annukka Palmén-Väisänen ajatusten miljoonalaatikko

Matkakertomuksia - Osa IV / V - 東京地下鉄の夜間邪悪な呪文 eli Tokion metron iltakirous

Kyllä ei moni tiedä, mitä kaikkea voi olla vaanimassa näitä vaikka missä!

Tehtiin yhden kerran ohjelmasarjaa Japanissa. Käsikirjoitus oli laadittu etukäteen Suomessa, koska sillä tavalla vältytään ennakkoluuloilta, joita yksittäisten japanilaisten tapaaminen Japanissa saattaisi aiheuttaa.

Esim! Jos japanilainen munkki potkaisisi judopotkulla polveen, niin että polvi limpsahtaisi ja ihminen kaatuisi sen puolen korvalleen, jolla on se munkin judolimpsauttama polvi, ja tulisi häneen kuhmuja, ja mieli apeutuisi, ja menisi kuvaus-into, niin voisi suhtautua sen jälkeen munkkeihin epäillen, mikä näkyisi ohjelmassa judomunkkien välttelynä ja kyräilynä.

Ei! Kyllä oli parempi tehdä käsikirjoitus etukäteen.

Niin siis tehtiin.

Mutta kun käsikirjoitus oli Ylen sisällä hyväksytty, niin oli vielä kuvattava se ohjelmasarja, jota oli pomoille rehvakkaasti talon sisällä mainostettu.

Mutta sitä varten piti kuulemma matkustaa Japaniin, ei auttanut mitkään selitykset, että sinnehän on monen tunnin matka! Tai että sieltä saatettaisiin tulla pois polvi limpsahtaneena ja kyräillen.

Päin vastoin kuin jotkut ehkä luulevat, ulkomailla kuvaaminen on paitsi mielenkiintoista, usein myös hyvin, hyvin raskasta.

Vedottiinpa sitten omaan syyllisyyteen siitä, että saa nähdä mielenkiintoisia asioita, tai kateuden pelkoon tahi muuten vain luterilaiseen työmoraaliin, niin ulkomaankeikalla työtä painetaan sillä lailla, että suomalainen luottamusmies pitäisi laittaa hengittämään ruskeaan paperipussiin, jos se näkisi miten puuhia tehdään kun se hyperventiloisi miettiessään, mitä kaikkia työaikalakien paragraafeja työporukka oma-aloitteisesti rikkoo.

Miksi rikkoo? No, mielenkiintoista kuvattavaa on usein niin paljon, että ruuat syödään kiireessä seisaaltaan, tai istualtaan paikasta toiseen audolla tai junalla siirtymisen aikana.

Kaikkeen touhuun liittyy vieraskielistä säätämistä, jonka saattaa joutua hitaasti ja rautalangasta vääntämällä tekemään muulla kielellä kuin monten parhaiten osaamalla englanninkielellä, ja kukaan ei halua ylimääräisen säätämisensä jälkeen sanoa, että huh, nyt on viimeinkin kuvauslupa tälle päivälle saatu! - mutta sori multa loppui just työaika.

Käytännössä työn parissa ährätään aamusta iltamyöhään, ja useimmilla tiimin jäsenillä on vielä hotellihuoneessa tehtävänä kirjallisia töitä, seuraavan päivän aikataulujen tarkempaa hahmottamista, materiaalin tarkistuskatseluja tai -kuunteluja, jne.

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään yleisradiolainen stahanovilaisuuden ylistys, vaan selitys siitä, kuinka mielenkiintoiset aiheet ja haastavat olosuhteet (tai joskus totaalinen olosuhteiden puute aiottuna kuvaushetkenä) saavat ihmiset painamaan töitä niin että jokainen vuorokausi lisää univelkaa ja eustressiä (työintoa), kunnes eustressistä jää ”hyvää” tarkoittava kreikankielen etuliite ”eu” pois.

Ja sitten hypätään otsikkoon:

東京地下鉄の夜間邪悪な呪文.

Tokion metron iltakirous.

Meitä oli Japanissa nelihenkinen tiimi: ohjaaja-Matti, jolla oli myös äänimiehen (ja rock-rumpalin) koulutus ja työkokemus; kuvaussihteeri-Sanna, joka oli etevä myös still-kuvamisessa, moottoripyörällä kaahaamisessa, sukeltamisessa (ei helmiä tosin, vaikka siat niitä kuinka tarvitsisivat), kuvausaikataulujen erittäin yllättävissäkin äkkiä-kaikki-täysin-uusiksi-pakkosinksauksissa ja ties missä muussa; kameramies ”Nasu”, joka oli samalla opas, hallitsi japaninkielen ja laajalti maan kultturia kun oli asunut seitsemisen vuotta Japanissa; ja meikäläinen joka räpelsi siinä välissä ja piti yhteyttä erilaisiin japanilaisiin tahoihin, haastateltaviin jne, kyttäsi Ylen matkarahapussia ja päpätti aivoituksensa kameran edessä.

Jokainen päivä toi silmät suut täyteen uutta, ja aidosti ihmeellistä. Jaa mitäkö esmes? No pelkästään ihan pikkusivutien huoltoasemalla maalaismaisemassa silmien eteen osuneessa paikallisessa pikaruoka-altaassa olisi ollut aineksia ohjelmasarjaan, kun sen höyryävässä vedessä lilluvat ainekset näyttivät enemmän merimuseon tai alieenikasvustojen tutkimusaltaalta kuin ihmis-eväiltä. (Ainakin näin pohjoiskarjalaispojan näkökulmasta tiiraten.)

Japani oli maa, jossa hillomunkkien sisällä oli hernekeittoa, ei hillöä niinkuin meillä. Mitä voi olettaa sellaisesta maasta?

Ei mitään! On vain otettava vastaan, mitä tulee.

Käsittämättömän hienoja käsitöitä (anteeksi kömpelö ilmaisu, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan). Järkeen mahtumaton mafian ”kunniallisuussäännöstö”. Kohteliaisuus, joka yllättää satakertaisesti - joka kerta kun mennään uuteen paikkaan. Aivan kaikki, kirjaimistoista lähtien, sekoittaa mielen korttipakkaa uuteen uskoon ja sulloo väleihin jokereita.

Kun mieli saa koko ajan uutta ja ihmeellistä silmilleen, ja samalla univelka kasvaa, lopulta alkavat saumat jostain kohtaa pettää.

Kuvaussihteeri-Sannalle ja minulle tämä pinomuistin ylivuoto tapahtui *aina* tiimin yhteisellä ilta-aikaisella metromatkalla Tokiossa, (saattoi olla Osakassakin) noin klo 19.00-21.30 kun olimme siirtymässä suurkaupungin puolelta toiselle kohti iltakuvauspaikkkoja.

Tokion metron iltakirous oli hepuli.

Ei mikään koulutyttöjen hepuli, vaan kaikkien hepulien isoäitien isöäidin isoisoäiti.

Tehdäkseen olomme vielä vaikeammaksi metrohepulikirous ei kironnut Mattia eikä Nasua.

Kuvailen tilannetta kömpelöin, mutta asiallisesti tarkoin sanakääntein:

Takana siis rankka päivä, ja koko mokomasti puuhaa vielä edessä.

Metroon.

Ei ole ruuhka-aika, vaunut ovat puolityhjiä (tai optimistin mielestä kai puolitäysiä).

Siellä penkit olivat sillä tavoin, että kummallakin seinällä oli pitkiä penkkejä, niiden välissä keskikäytävä. (中の通路)

Satumme istumaan Sannan kanssa vastakkaisilla puolilla. Katsomme tarkoituksella muualle kuin vastapaiseen penkkiin, ettei iltahepuli alkaisi naurattaa kun näkee toisen nauravan.

Turha toivo on se toivo, ettei alkaisi naurattaa näitä!

Perifeerisellä näölläni aistin, että Sannan olkapäät hytkyvät. Minua alkaa naurattaa heti.

Vilkaisen Sannaa, ja kummankin nauru pahenee.

Mille nauramme?

Se siinä just on pahinta: ei millekään!

Ei yhtään mille!

Kumpikin on vain niin väsynyt, pää niin liian täynnä uutta, hienoa kulttuuria, ja kysymyksiä, että onko nyt kaikki varmasti hoidettu sitä ja sitä hommaa varten, onko faksit faksattu, sähköpostit vastattu, onko jotain unohtunut bookkaamatta tai varmistamatta ja mitä se voisi olla.

Liian vähän unta ja liian paljon kulttuuriantia.

Hihi.

Hihihihihih.

Hhhhhhh!

Pähhhhhhhhh!

Kumpikin nauraa tikahtuakseen, ja Nasu ja Matti katsovat vilpittömän uteliaina, täysin haudanvakavina, että mitähän noillakin taas päässä liikkuu, jos mitään.

Japanilaiset ovat kohteliaita. Ilmekään ei värähdä. Kukaan ei hymyile. Se tekee tyhjännauramisen vielä nolommaksi, ja naurattaa entistä enemmän.

Alan jo saada kramppeja.

Muistan miettineeni noina naurunkamalina hetkinä, että jos joku kysyisi, että mille nauran, niin totuudenmukaista olisi vastata - naurunkyynelet silmissään, nauruun tikahtumaisillaan - että “en valitettavasti millekään”.

Mutta japanilaiset - sekä Matti ja Nasu - vain katsovat tyyninä, että jaha, tämmöinen ilta nuilla menossa.

Minä en yleensä muista juoda tarpeeksi (kun on joku ihme imeytymishäiriö) ja niinpä tulee helposti kramppeja - hyvin kipeitä kramppeja - etenkin nauramisista Tokioiden metroissa.

Niinpä nauraan hähätän, Sanna hihittää ja on välillä kaksinkerroin, rintakehä polvissa kiinni, pää melkein metrovaunun lattiassa, ja minä vuoroin nauran vuoroin ulisen kramppikivusta, kaadun kyljelleni pitkälle, tyhjälle penkille, ja japanilaiset luultavasti luulivat että kuolen nauruun siinä paikassa. Ei se kaukana olekaan. Ei kyllä Sannallakaan.

Kuitengin, huoh.

Vähitellen elämä voittaa ja nauruhepulikirous lakkaa vaikuttamasta.

Keräämme kamppeemme kokoon, ja metro pysähtyy asemalle. Vielä muutaman kerran tyrskähdettyämme astumme Nasun ja Matin perässä asemalaiturille, ja huokaisemme - tilapäisesti - helpotuksesta.

Olemme jo olleet Japanissa niin kauan (yli viikon) että jo tiedämme että huomen illalla sama ahdistava nauruhelvetti on uudelleen edessä pakkovietettävänämme.

Huomenna jälleen teemme Sannan kanssa kaikkemme, että metrohepuli ei iskisi uudelleen, mutta kaikki yritykset ovat kuin olisi painovoimaa yrittänyt kumota.

Jotkut sanovat, etteivät osaa kuvitella ahdistavampaa paikkaa kuin Tokion metron tungos.

Minä joudun sanomaan, etten pysty kuvittelemaan hauskempaa & ahdistavampaa paikkaa kuin puolityhjä Tokion metrovaunu ilta-aikaan.

Jos luulette, että tarina on sepitetty, niin kysykää Sannalta, Nasulta tai Matilta.

Olkoon tämä varoittava esimerkki kaikille!

Toivoo:

Yksi monten puolesta.

Lisää ohjelmasta

Keskustele

Uusimmat sisällöt - Näkökulmat