Hyppää pääsisältöön

Kansallisteatterin Karamazovin veljekset piirtää esiin parhaan ja pahimman ihmisessä

Miro Lopperi (Ivan Karamazov) ja Juho Uusitalo (Aleksei Karamazov) seisovat vastakkain lähellä toisiaan, Ivan selittää, Aleksei kuuntelee.
Aleksei ja Ivan, Juho Uusitalo ja Miro Lopperi. Miro Lopperi (Ivan Karamazov) ja Juho Uusitalo (Aleksei Karamazov) seisovat vastakkain lähellä toisiaan, Ivan selittää, Aleksei kuuntelee. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset

Miksi maa on musta, miksi lapset itkevät? Mikä on ihmisen perimmäinen luonto? Minkä uskon tai filosofian varaan voi elämänsä rakentaa? Samuli Reunasen ohjaama Karamazovin veljekset kysyy ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä, sekä ikuisia että päivänpolttavia.

Esitys lähtee kirjasta. Näyttelijöillä on romaani käsissään, he alkavat lukea sitä ääneen. Romaani pysyy näyttämöllä mukana alusta loppuun, mutta Samuli Reunanen on sovittanut Dostojevskin tuhatsivuisen järkäleen teatteriesitykseksi, joka on kaikkea muuta kuin paperinmakuinen.

Vaikka puhetta on valtavasti ja se ryöppyää riivatusti näyttelijöiden huulilta, Reunasen ohjaus kulkee kevyesti. Teemat ja ihmisten teot ovat raskaita, koko olemassaolon painoisia, mutta esitys rullaa irtonaisesti.

Laaja kuva Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettävästä Karamazovin veljeksistä. Tumma kuva, ihmisiä makaa lattialla, osa hahmoista istuu pöytien äärellä ja puhuu mikrofoniin.
Laaja kuva Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettävästä Karamazovin veljeksistä. Tumma kuva, ihmisiä makaa lattialla, osa hahmoista istuu pöytien äärellä ja puhuu mikrofoniin. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset

Tarina on äärimmilleen yksinkertaistettuna tämä: veljesten isä, Fjodor Karamazov, on ollut kahdesti naimisissa ja hänellä on poikia sekä avioliitoistaan että niiden ulkopuolelta. Isä ei piittaa pätkääkään jälkikasvustaan, ja vaimojen kuoltua heidät on heitetty muille kasvatettavaksi. Isä ja pojat riitelevät perinnöstä – ja naisesta.

Eräänä yönä isä löytyy kallo murskana, ja syyttävä silmä kohdistuu esikoispoika Dmitriin, joka rakasti isänsä kanssa samaa naista, Grušenkaa.

Hannu-Pekka Björkman on täydellinen valinta Fjodor Karamazovin rooliin. Isä Karamazov on ylpeästi ilakoiva irstailija, julkea sika, joka nauraa poikiensa ahdingolle. Luostarinvanhimman, hartaan Zosiman siunaus on silti hänellekin tärkeä.

Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä Fjodor Karamazov polvillaan lattialla.
Hannu-Pekka Björkman on huikea Fjodor Pavlovitš Karamazov. Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemä Fjodor Karamazov polvillaan lattialla. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset,Hannu-Pekka Björkman

Täydellisistä valinnoista puheenollen: Seela Sellaa hienompaa, viisaampaa, humoristisempaa ja sisäistä valoa hehkuvampaa Zosimaa on vaikea kuvitella.

Zosiman kuoltua hänen ruumiinsa alkaa heti löyhkätä mädältä, ja hänen innokkaimmat ihailijansakin riehaantuvat pilkkaamaan vanhusta. Onhan se helpottavaa – kun voi vetää pyhän vanhuksen velvoittavine opetuksineen lokaan, ei tarvitse enää tuntea itseään huonommaksi tai tavoitella korkeampaa elämää.

Mikä on tarinamme johtoajatus? Mitä siitä seuraa?

Tästä on kyse: moraalista, uskonnosta, omatunnosta, olemassaolon tarkoituksesta, siitä tarinasta, jota kukin meistä elämästään kirjoittaa. Mikä on tarinamme johtoajatus? Mitä siitä seuraa? Mitä ihminen itselleen sallii, mitä hän itseltään vaatii? Millaisen roolin ihminen itselleen tässä maailmassa antaa?

Ennen esitystä kävin ystävän kanssa lasillisella. Ystävän 10-vuotias poika oli kysynyt äidiltään: onko ihmisen oikeus vai velvollisuus pohtia? Iso, olennainen kysymys, joka nousee esiin myös Karamazovin veljeksissä.

Dmitri Karamazov (Heikki Pitkänen) kuulusteltavana isänsä taposta. Dmitri on selin kameraan, hänen kasvonsa heijastuvat suurina näyttämön takana olevalle kankaalle.
Mitjaa (Heikki Pitkänen) kuulustellaan murhasta, kuumottamassa Ilja Peltonen ja Petri Manninen. Dmitri Karamazov (Heikki Pitkänen) kuulusteltavana isänsä taposta. Dmitri on selin kameraan, hänen kasvonsa heijastuvat suurina näyttämön takana olevalle kankaalle. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset

Veljeksiä, tunnustettuja ja tunnustamattomia isänsä hylkäämiä nuoria miehiä, näyttelevät Heikki Pitkänen, Juho Uusitalo, Miro Lopperi ja Maruska Verona. Lopperi ja Uusitalo ovat näyttelijäopiskelijoita – he tuovat jo olemuksellaan mukanaan nuoruuden energiaa ja epätoivoa, viattomuutta, ehdottomuutta.

Juho Uusitalon Aljoša, veljeksistä nuorin, on vilpitön hyväuskoisuudessaan. Hän on peili josta muut, kyynisemmät, syntisemmät, näkevät itsensä ja kauhistuvat.

Aljoša on peili josta muut, kyynisemmät, syntisemmät, näkevät itsensä ja kauhistuvat.

Miro Lopperin Ivan on maanisesti poukkoileva älykkö, joka kieltää niin jumalan kuin saatanankin. Ivanille ihminen on petomainen järkiolento vailla muuta tarkoitusta kuin oma hyöty. Silti Lopperin Ivania katsoessa herää kysymys: onko Ivan vain rakastunut jäätävään filosofiaansa, vaikkei lopulta siihen uskokaan?

Diana Tenkorangin näyttelemä Grušenka heiluttaa huivia Aleksei Karamazovin (Juho Uusitalon) kasvojen yllä.
Grušenka ja Aljoša, Diana Tenkorang ja Juho Uusitalo. Diana Tenkorangin näyttelemä Grušenka heiluttaa huivia Aleksei Karamazovin (Juho Uusitalon) kasvojen yllä. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset
Maria Kuusiluoman näyttelemä Katerina Ivanovana ja hänen aviomiehensä Dmitri Karamazov.
Katerina Ivanovna, Maria Kuusiluoma, rakastaa Dmitriä. Maria Kuusiluoman näyttelemä Katerina Ivanovana ja hänen aviomiehensä Dmitri Karamazov. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset

Heikki Pitkäsen Dmitri Karamazov, Mitja, on eniten isänsä kaltainen, viinaanmenevä nautiskelija. Pitkänen näyttelee mahtavasti kohtauksessa, jossa Dmitriä kuulustellaan isänsä murhasta. Naiset rakastavat Mitjaa ja hän naisia – mutta rakkaus Dmitriin ei tuo onnea; ei Maria Kuusiluoman kärsivälle mutta päättäväiselle Katerina Ivanovnalle sen enempää kuin Diana Tenkorangin Grušenkallekaan.

Grušenka on levoton hurmaaja, joka ottaa vetovoimastaan kaiken irti saadakseen haluamansa. Tenkorang on vahvasti läsnä ja liikkuu ihanasti, mutta hänen puheensa rytmi on harmillisesti väliin niin nopea, että en aina ollut saada sanoista selvää.

Petri Manninen ja Ilja Peltonen täydentävät henkilögalleriaa ja heittäytyvät täysillä lukuisiin vaadittaviin pienempiin rooleihin.

Heikki Pitkäsen näyttelemä Dmitri Karamazov lähikuvassa.
Dmitri Karamazov, roolissa Heikki Pitkänen. Heikki Pitkäsen näyttelemä Dmitri Karamazov lähikuvassa. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset,Heikki Pitkänen
Ivan Karamazov (Miro Lopperi) seisoo pimeydessä, harmaan seinän edessä, johon on kirjoitettu sanoja ja nimiä.
Ivan Karamazov, Miro Lopperi. Ivan Karamazov (Miro Lopperi) seisoo pimeydessä, harmaan seinän edessä, johon on kirjoitettu sanoja ja nimiä. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset

Kaisa Rasila on suunnitellut Kansallisteatterin pienen näyttämön lavastuksen ja puvut, joissa tämä tarina, tämä tulkinta on hyvä kertoa. Taas keveys ja ääretön paino kohtaavat. Huonekaluja tai raskaita rakenteita ei ole, valolla ja poikkeuksellisen tyylikkäästi toteutetuilla videoilla tila kääntyy luostariksi, poliisin kuulusteluselliksi, Grušenkan buduaariksi tai Fjodor Karamazovin talon pimeäksi takapihaksi.

Harmaata, mustaa, valkoista, siellä täällä pisara rakkauden ja kuoleman punaista.

Iiro Ollila on säveltänyt teoksen musiikin ja Liisa Risu sommitellut liikekielen, jotka täydentävät kerronnan moniäänisyyttä. Esitys on hurjasta tekstimäärästä huolimatta kauttaaltaan musikaalinen ja tanssillinen, näyttelijöiden liike saattaa katketa terävään tanssiin, laulu vastata puheeseen.

Foto från Karamazovin veljekset på Nationalteatern.
Zosiman eläessä häntä kuunnellaan hartaasti, mutta hänen kuoltuaan alkaa pilkkanauru. Roolissa Seela Sella. Foto från Karamazovin veljekset på Nationalteatern. Kuva: Tommi Mattila Suomen Kansallisteatteri,Seela Sella,Karamazovin veljekset

Esitystä katsoessa ajattelen: kaikki on sanottu tässä, vuonna 1880 julkaistussa romaanissa. Ihmiskunnan suurimmat kysymykset, sekä ne ikuiset että päivänpolttavat.

Liki jokainen kohtaus saa aivoissani aikaiseksi assosiaatiovyöryn, mutta otetaan esimerkkinä Zosiman puhe valehtelusta.

Kaikki on sanottu tässä.

Hänen mukaansa polku kulkee osapuilleen näin: kun ihminen alkaa valehdella, hän lakkaa välittämästä siitä mikä on totta, ja tulee vähitellen sokeaksi niin totuudelle kuin omalle ja muiden epärehellisyydelle. Siitä seuraa vääjäämättä se, että ihminen lakkaa kunnioittamasta ja rakastamasta ketään.

Lopputulos: holtiton, ihanteeton elämä, jossa millään ei ole mitään väliä.

Siinä Dostojevski tuli liki 140 vuoden takaa esittäneeksi tarkan analyysin, miten on mahdollista ja mitä siitä voi seurata, että vaikka nyt Trump valehtelee joka päivä, monta kertaa.

Miro Lopperi (Ivan Karamazov) kohtaa Pirun (Petri Manninen). Kuvassa Ivan polvillaan Pirun edessä.
Ivan ja Piru, Miro Lopperi ja Petri Manninen. Miro Lopperi (Ivan Karamazov) kohtaa Pirun (Petri Manninen). Kuvassa Ivan polvillaan Pirun edessä. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset

Dostojevskin ihmisissä piirtyy esiin paras ja pahin ihmisessä.

Voittaako Ivan, jonka maailmankuva nojaa ihmisen pohjimmaiseen itsekkyyteen? Ivan ei usko mihinkään, ja niinpä itse Piru saapuu tyytyväisenä hänen luokseen.

Vai voittaako sittenkin Aljoša, rinnallaan isä Zosima? Aljošalle jokainen ihminen on hyvä, hänen luottamuksensa saa moraalittomuuteen uhmakkaasti antautuneen Grušenkankin vapisemaan.

Zosiman mielestä ihmisen olisi pyydettävä anteeksi tekemänsä vääryydet jokaiselta linnulta ja muurahaiseltakin.

Näinä aikoina kun ilmastonmuutos ja muovipyörteet runtelevat ekosysteemiä ympärillämme, meillä tosiaan olisi paljon anteeksi pyydettävää.

Seela Sellan näyttelmä Zosima seisoo pimeydessä, valkoiset hiukset hehkuen..
Seela Sellan näyttelmä Zosima seisoo pimeydessä, valkoiset hiukset hehkuen.. Kuva: Tommi Mattila Karamazovin veljekset,Seela Sella

Miksi maa on musta, miksi lapset itkevät? Eihän kenenkään meistä tarvitsisi tehdä pahaa, koskaan, kenellekään. Mutta niin vain teemme.

Samuli Reunanen näyttelijöineen tekee sen minkä loistava teatteri voi tehdä: he ottavat yhden historian isoimmista kertomuksista, ja esittävät sen niin että se menee perille, sielun pohjaan, ihon alle.

Esityksen päätyttyä minä tärisen.

Tämä esitys on joulusaarna vailla vertaa!

Ja miten mielenkiintoista: teatterissa mukana ollut ystäväni jäi katsomossa täysin ulkopuoliseksi. En tajunnut mitään, hän sanoo. Ystävä kuuntelee ihmeissään ja vähän kateellisena minun hengästynyttä puhettani. Juuri hänen kanssaan olemme melkeinpä aina täysin eri taajuuksilla teatterin suhteen.

Seuraavana yönä en nuku, niin kiivaasti ajatukseni yhä singahtelevat, niin tiheästi sydän lyö.

Jospa ottaisin Karamazovin veljekset joululomalle luettavaksi. Siitä onkin jo yli 20 vuotta, kun olen kirjan lukenut. Haluan pohtia enemmän, tarkemmin.

Olen kiitollinen että sain nähdä Karamazovit näin teatterivuoden lopuksi: tämä esitys on joulusaarna vailla vertaa!

Foto från Karamazovin veljekset på Nationalteatern.
Foto från Karamazovin veljekset på Nationalteatern. Kuva: Tommi Mattila Suomen Kansallisteatteri,Hannu-Pekka Björkman,Karamazovin veljekset

FJODOR DOSTOJEVSKI: Karamazovin veljekset.
Ohjaus ja dramatisointi Samuli Reunanen. Suomennos Martti Anhava. Dramaturgi Aina Bergroth. Lavastus ja pukusuunnittelu Kaisa Rasila. Musiikki ja äänisuunnittelu Iiro Ollila. Valosuunnittelu Ville Toikka. Videosuunnittelu Pyry Hyttinen. Koreografia Liisa Risu. Naamioinnin suunnittelu Heikki Nylund. Muusikko Iiro Ollila / Topi Korhonen. Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi (TeaK), Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang (TeaK), Juho Uusitalo (TeaK) ja Maruska Verona. Ensi-ilta KansallisteatterinPienellä näyttämöllä 28.11.2018.

Jatkuva onnellisuuden ja täydellisyyden tavoittelu ihmetyttää näyttelijä Hannu-Pekka Björkmania: "Jos elämä on vain lista saavutuksia, se ei ole yhtään kiinnostavaa"

Penkkitaiteilija

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri