Lapsensa menettänyt Tiina omi surun itselleen - läheiset alkoivat varoa sanojaan

Tiina menetti toisen kaksospojistaan auto-onnettomuudessa ja elämä romahti. Peetun kuolema pysäytti ja jälkeenpäin Tiina huomasi omineensa surun itselleen. Tilanne oli niin räjähdysherkkä, että läheiset alkoivat varoa sanojaan.

Tiina myöntää olleensa Peetun kuoleman jälkeen sekaisin. Välillä häntä nauratti tolkuttomasti ja jo seuraavassa hetkessä hän sukelsi surun syviin syövereihin, eikä itkusta meinannut tulla loppua.

– Välillä purin peiton kulmaa ja toivoin, että kuolisin pois. Välillä läpsin itseänsä kasvoille, että haloo, sinulla on kaksi poikaa ja mies! Nyt on vain elettävä ja lopetettava synkistely. Välillä huomasin istuvani ja tuijottavani samaa yhtä kohtaa ja kyyneleet vain valui. Oli olo, ettei enää tunne mitään, Tiina kuvailee.

Läheiset ympärillä olivat myös surusta rikki, eikä lapsensa menettäneen äidin lähellä ollut helppo olla. Silti Tiinan äiti, sisko ja aviomies Jarkko pysyivät vierellä.

– Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka itsekäs olin siinä omassa surussani. Minun lapseni on kuollut! Se on minun suru! Sulkeuduin täysin. En osannut huomioida muita ja varsinkin Jarkko jäi ikävästi varjoon, Tiina tunnustaa ja puristaa Jarkkoa kädestä.

– Kyllä minä sen ymmärsin. Minun rooli oli pitää paketti kasassa, katsoa poikien perään ja antaa Tiinalle tilaa surra, Jarkko jatkaa.

– Ja kun Jarkko antoi tilaa, minusta tuntui, että hän ei välitä. Ja kun Jarkko osoitti minulle välittämistään, tuli sellainen tunne, että viitsitkö häipyä, en kestä nyt yhtään, Tiina muistelee.

Välillä purin peiton kulmaa ja toivoin, että kuolisin pois. Välillä läpsin itseänsä kasvoille, että haloo, sinulla on kaksi poikaa ja mies!― Tiina

Jarkko yritti helpottaa Tiinan tilannetta hoitamalla arkiset asiat yhdessä apuun tulleen Tiinan äidin Maaritin kanssa. Tiinan äiti teki ruokaa, lenkitti koirat, piti huolta Aatusta ja Villestä ja touhusi niin, ettei surulle jäänyt tilaa.

– Se oli järkyttävää, kun jo ovella Tiina, joka on minua päätä pitempi, putosi syliin ja huusi vain ÄITI. Päätin, että nyt minä en itke, vaikka päällä oli kaksinkertainen suru - mummin suru ja tyttären suru, Tiinan äiti Maarit muistelee kyyneleet silmissä.

Peetu ja Tiina. Tiina ja hänen edesmennyt poikansa Peetu mustavalkoisessa yhteiskuvassa. Kuva: Tiinan kotialbumi Tuhkimotarinoita

Tiinan kauhistukseksi muiden maailma ei ollutkaan pysähtynyt, niin kuin hänen maailmalleen oli käynyt. Koulut, työt ja harrastukset jatkuivat. Jarkko tajusi, että elämän oli rullattava eteenpäin ja yritti saada vaimonsa takaisin elämän syrjään kiinni.

– Ongelmat välillämme vain lisääntyivät siinä vaiheessa, kun rupesin sanomaan Tiinalle, että virta lähtee menemään eteenpäin ja meidän on vain pakko mennä sen mukana. Maailma on julma ja vaikka yksi puuttuu, elämä jatkuu, Jarkko kertoo.

– Enhän mä tykännyt Jarkon järkevyydestä yhtään. Välillä oli sellaisia hetkiä, etten pystynyt katsomaan Jarkkoa päinkään. Minulla oli tunne, että Jarkko vain ahdistaa minua, eikä anna sitä rauhaa, minkä koin tarvitsevani. Silti minulla oli koko ajan takaraivossa ajatus, että hän tekee juuri niin kuin kuuluukin. Eihän siitä olisi tullut yhtään mitään, jos Jarkko olisi hajonnut minun aikana, Tiina kiittää Jarkkoa.

Tiina tiesi tarvitsevansa vierelleen juuri sellaisen ihmisen, joka seisoo takana, vaikka ihan hiljaa, metrin päässä, mutta ottaa kiinni sillä hetkellä, kun hän tipahtaa. Ja Jarkko teki parhaansa.

– Kotona yritin näyttää sitä vahvaa puoltani, että me selviämme tästä. Yritin tukea Tiinaa surussa. En voinut romahtaa kotona. Kun pääsin töihin, tulivat kyyneleet. Toimin koululaisten linja-autonkuljettajana ja kun näin ne lapset, niin silloin tunne tuli ulos, Jarkko pyyhkii kyyneleitä.

”Älä tule, älä kysy, anna minun olla”

Monet läheiset kokevat, että oma suru on jäänyt käsittelemättä. Selviytyminen päivästä toiseen ja muiden läheisten kannattelu vie niin paljon voimia. Samalla tavalla kävi myös Tiinan äidille.

– Olen sellainen käytännön ihminen, huolehdin taloudesta. Että Tiinalla on siisti koti ja ruokaa, edes perusasiat kunnossa. Sillä touhuamisella yritin auttaa. Tuntuu joskus, että oma suruni on jäänyt sen touhuamisen alle ja käsittelemättä kokonaan.

Minä tarvitsin ilmaa. Olit ajatuksissani koko ajan, mutta tarvitsin tilaa.― Tiinan sanat siskolleen Jaanalle

Saman huomasi, myös Tiinan sisko Jaana. Hän asuu monen sadan kilometrin päässä siskostaan ja kuuli aluksi vain puhelimitse, miten Tiina voi.

– Tiina ei halunnut nähdä heti, joten odotin, että hän on valmis. Muistan kun saavuin Tiinan luo, niin aloin melkein ensimmäisenä imuroimaan. Samalla tavalla touhusin kuin äitikin, ihan kuin se imurointi olisi auttanut mitään. Aluksi Peetun kuolema ehkä etäännytti minut ja Tiinan toisistamme.

– Niin tai minä tarvitsin ilmaa. Olit ajatuksissani koko ajan, mutta tarvitsin tilaa. Minulla oli olo, että älä tule tänne, älä kysy mitään, anna minun vain olla.

Tämä oli outo tilanne sisaruksille, jotka ovat läheisiä keskenään. Tilanne kuitenkin palautui ennalleen ajan kanssa.

– Tiina on usein sanonut, että hänellä on ollut hyvät terapeutit ja olen itsekin miettinyt, että ei olisi pahaa tehnyt minullekaan. On ollut vaikea puhua läheisille, jotka myös suree Peetun poismenoa. On mummin suru ja äidin valtava suru ja oma suruni olisi vain lisännyt heidän kuormaa. Olen kuitenkin käynyt surua läpi meidän serkun kanssa, joka ei ollut niin lähellä tapahtunutta, Jaana jatkaa.

Läheiset jarruttelevat sanomisiaan Tiinan seurassa

Tiinan mies Jarkko ja sisko Jaana ovat huomanneet Tiinan muuttuneen Peetun kuoleman jälkeen. Tiina, hänen miehensä ja siskonsa katsovat kuvassa oikealle kuunnellen toimittaja Mapen puhetta. Kuva: Mirva Lahtimaa / Yle Tuhkimotarinoita

Kun äiti menettää lapsen, on oikeita sanoja vaikea löytää - myös läheisten. Aiemmat välittömät suhteet saattavat muuttua varovaisemmiksi.

– Olen aina ollut vähän semmoinen komentaja ja oikaissut asioita. Nykyään en uskalla kommentoida samalla tavalla. Jarruttelen sanomisiani Tiinalle tosi paljon. Ennen saatoin moitiskella, että voisi nuo pensasaidatkin leikata, mutta nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että mitähän varten minäkin olen sellaisiin asioihin sekaantunut. Jokainen saa elää ja olla juuri niin kuin haluaa. Mutta ei siitä äidin roolista oikein tahdo päästä, Tiinan äiti miettii.

– Vaikka se joskus niin uskomattoman rasittavalta tuntuukin, että ruvetaan niistä mun pensasaidoista märmättämään, niin silti toivoisin, että se jatkuisi ennallaan, koska se on sitä mun äitiä, Tiina nauraa äidilleen.

En uskalla ottaa Peetun kuolemaa oikein vieläkään puheeksi.― Jaana

Tiinan äitiä Maaritia on jäänyt vaivaamaan myös sanat, jotka hän sanoi Tiinalle tämän avioeron aikoihin.

– Muistan lohduttaneeni Tiinaa avioeron jälkeen sanomalla, että kyllä hän tästä selviää. Kaikista pahinta olisi oman lapsen kuolema ja siitä selviäminen. Sitä olen todella katunut, niin ei saisi ikinä sanoa. Nämä sanani tulivat heti ensimmäisenä mieleeni, kun Tiina soitti, että pojat ovat joutuneet kolariin, Maarit pyyhkii kyyneliään.

– En edes muistanut, että olet sanonut niin. Ei sellaisesta tarvitse kantaa syyllisyyden tunnetta, Tiina lohduttaa.

Edelleen Tiinan sisko Jaana on kuitenkin hienotunteinen, kun kyse on Peetusta.

– En uskalla ottaa Peetun kuolemaa oikein vieläkään puheeksi. Yritän tukea Tiinaa niin, ettei hänen tarvitse edes miettiä koko asiaa, kun olemme yhdessä. Hän kyllä sitten itse ottaa asian esiin, kun haluaa puhua, Jaana tuumii.

– Eikä se ole asia, mistä ei voisi puhua. Tuon sitä itse paljonkin esille, mutta en kaikissa tilanteissa, Tiina jatkaa.

Tuhkimotarinoiden ohjaaja Mape Morottajan vieraina Tiina sekä hänen tätinsä Anneli (vas.), äiti Maarit, aviomies Jarkko sekä Jaana-sisko. Tiina läheisineen istuu kirjastohuoneessa Mape Morottajan haastateltavana. Kuva: Mirva Lahtimaa / Yle Tuhkimotarinoita

Tiinakin myöntää huomanneensa läheistensä varovaisuuden hänen seurassaan.

– He eivät välttämättä viitsi kertoa omista vastoinkäymisistään. Vertaavat siten, että meidän lapsen flunssa on aika pieni, kun sinun lapsi kuitenkin kuoli. Mutta jokaisen murheet ovat tärkeitä, eivätkä ne häviä minun murheen rinnalla.

Myös Jarkko on huomannut Tiinan muuttuneen Peetun kuoleman jälkeen.

– Hänestä on tullut suojelevaisempi poikia kohtaan. Minusta tuntuu, että Tiina pelkää uudestaan tapahtuvan jotain pahaa ja koittaa sen takia tehdä asioita eri tavalla.

– Varmistelen asioita. Se näkyy esimerkiksi siinä, jos joudun pitämään puhelimen äänettömällä vaikka jonkun kokouksen ajan, niin pojilla on aina joku numero, johon voivat soittaa, jos tulee hätä, Tiina toteaa.

Tällä hetkellä Tiinan ja läheisten elämä sujuu hyvin. Suru Peetun kuolemasta painaa edelleen, mutta nyt sille on opittu antamaan aika ja paikka - suru on hallittavissa.

Seuraa meitä Facebookissa!

Tuhkimotarinoita: Mitä kuuluu, Tiina?

Tiina menetti lapsen ja omi surun itselleen - läheiset alkoivat varoa sanojaan. Oliko heillä tilaa surra? Mape Morottajan vieraina Tiina läheisineen. Palaamme Tuhkimotarinoita: Viimeinen kosketus -jakson tunnelmiin.