Hyppää pääsisältöön

Pieniä rakastavia sanoja suurille taiteilijoille

Amy Winehouse
Amy Winehouse Kuva: SELMER MEDIA AS / Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Ketkä taiteilijat ovat olleet sinulle tärkeitä tänä vuonna? Itse päädyin viiteen nimeen, joista kukaan ei ole tämän vuoden nouseva tähti. Päätin kirjoittaa eräänlaisen luonnehdinnan ja rakkauskirjeen yhdistelmän kullekin heistä. Taiteen lisäksi minua on kiinnostanut jokaisen kohdalla persoona, ihminen taiteen takana. Valintani ovat: Einojuhani Rautavaara, Philip Seymour Hoffman, Seppo Nummi, Amy Winehouse ja Matti Kassila.

Einojuhani Rautavaara
Einojuhani Rautavaara Kuva: Jorma Pouta/Lehtikuva KulttuuriCocktail

Alkuvuodesta kuuntelin ja luin Einojuhani Rautavaaraa. Minulle hän on unia näkevä puu, jonka oksilla linnut viihtyvät.

"Olenko minä unessa, jossa muuttuu linnuksi tai jotakin?" Näin ihmetteli kesken uniensa herännyt Einojuhani Rautavaara 7-vuotiaana. Hän oli onnistunut hajottamaan nukkuessaan untuvatyynynsä, josta lenteli höyheniä.

Rautavaara kertoo unimaailmastaan upeassa esseeteoksessaan Mieltymyksestä äärettömään (1998). Sen lukeminen viime tammikuussa oli yhtä antoisaa kuin hänen musiikkinsa kuunteleminen, syvälle piilotajuntaan menevää, jotain mystistä, joka ei tarjoa – onneksi – selkeitä vastauksia.

"Oliko tässä uni vai niin sanottu todellisuus", jatkuu kuvaus 7-vuotiaasta Einojuhanista. On epäselvää, onko lapsi hereillä vai ei. Sanavalinnat viittaavat siihen, ettei hän erityisemmin kaipaa todellisuuteen – tuskin Rautavaara muutoin kirjoittaisi niin sanotusta todellisuudesta. Heti perään hän sanookin valitsevansa mieluummin unen.

Eikä ihme, Rautavaara on kertonut kohdanneensa unissaan lintujen lisäksi enkeleitä, hurjia mielikuvitushahmoja ja kyenneensä yliluonnollisiin tekoihin. Omien sanojensa mukaan hän pystyi ohjailemaan uniaan, toimimaan shamaanin lailla. Tästä olen painajaisiin taipuvaisena Rautavaaralle kateellinen.

Jotain tuonpuoleista hänen olemuksessaan olikin. Kun Rautavaara puhui televisiossa joskus 90-luvun alussa, muistan äitini huudahtaneen: "Erikoinen shamaanimenninkäinen!"

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Yksi Rautavaaran tunnetuimpia teoksia on Cantus Arcticus (1972). Kuuntelen sitä usein talvisin, kun kaikkea peittää jää ja äänimaisema on joko hiljaisuutta tai lumiauran kolinaa. Alan kaivata lintuja.

Tähän tarkoitukseen Cantus Arcticus on mitä oivallisin. Sen esittäminen aiheutti aikanaan päänvaivaa kapellimestareille, koska lintujen laulua soitetaan nauhoilta orkesterin mukana.

Rautavaara kävi tekemässä osan lintuäänityksistä Oulun lähellä Liminganlahdella. Ajattelikohan hän siellä, 43-vuotiaana säveltäjänä, kuin pikkupoikana: "Olenko minä unessa, jossa muuttuu linnuksi tai jotakin?" Houkuttaisi sanoa, että kyllä. Silti veikkaan, että ei.

Rautavaara koki luovuutensa muistuttavan puuta. Hän luotti orgaanisuuteen, siihen, että musiikki kasvaa hänestä ulos yhtä luonnollisesti kuin puu kasvattaa oksiaan.

En näe häntä maisemassa Einojuhani Rautavaarana tai unimaailman lintuna – pikemminkin hän on puu, josta roikkuu nauhuri. Puu antoi lintujen tulla laulamaan oksilleen.

Kunpa voisin haastatella lintuja! Olen nimittäin varma, että he kertoisivat arvostavansa suuresti Cantus Arcticusta. Sen on tehnyt säveltäjä, joka ei pelkästään ymmärrä luontoa, vaan on myös osa sitä.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

"Olen sanonut, että en käytä musiikkia mihinkään tarkoituksiin, idealistisiin tai poleemisiin, koska lähtökohta on, että musiikki päinvastoin käyttää minua, välikappaleena syntyäkseen", kirjoittaa Rautavaara. Ehkä hän pystyy muuttamaan myös kuulijansa välikappaleeksi? Rautavaaraa kuunnellessa unohdan itseni, mikä on aika harvinaista.

Mitä säveltäjä teki, jos välikappale eli hän itse, meni epäkuntoon tai tukkoon? Alkoi nukkua! Unimaailman viestit auttoivat Rautavaaraa unohtamaan oman egonsa ja palaamaan osaksi luontoa, jossa asiat tapahtuvat pakottomasti.

Hän kertoo Unien lahja -esseessään, miten pahasti takkuilleen sävellystyön avuksi tulivat delfiinit. Unessa hän näki delfiinejä altaassa, josta päästi ne mereen vapauteen hyppelemään.

Uni muistutti Rautavaaraa siitä, että hänen henkilökohtaisen egonsa takana on suurempi todellisuus ja tajunnan muoto. Hän koki itsensä esteitä täynnä olevana ahtaana tienä, josta puhtaan idean piti päästä kulkemaan ehjänä ulos niin kuin delfiinit altaasta.

Rautavaara oli ajattelultaan samoilla linjoilla kuin Carl Gustav Jung. Jung on sanonut, että taiteella on sama merkitys yhteisölle kuin unilla on yhteisön yksityiselle jäsenelle. Minua kiehtoo Rautavaaran kohdalla kumpikin teema, sekä hänen taiteensa että hänen unensa. Hänen tapauksessaan niitä on vaikeaa erottaa toisistaan.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Ihailen Rautavaaran erikoisia ja sinkoilevia lauseita, kukaan muu ei kirjoita niin kuin hän. Säveltäjä on laatinut Mieltymyksestä äärettömään -teokseensa kauneimman tietämäni curriculum vitaen. Siteeraan tässä sen alkua ja loppua:

"Tulin maailmaan vuonna 1928 – onneksi Suomessa. Onneksi, koska Suomi on dramaattisten kohtaloiden maa, idän ja lännen välissä, tundran ja Euroopan, luterilaisuuden ja ortodoksian välissä. Vuodesta 1990 alkaen on elämäni ollut suurenmoista: En tee muuta kuin sävellän, elän vanhassa talossa puutarhan keskellä ja minulla on ihanin vaimo mitä saatan kuvitella."

Philip Seymour Hoffman
Philip Seymour Hoffman Kuva: Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Keväällä muistin Philip Seymour Hoffmanin. Tapa, jolla hän katsoo muualle, särkee edelleen sydämeni.

Tiedän olevani masentunut silloin, kun en käytä nukkuessani tyynyä. Teen jostain lattialle unohtuneesta vaatemytystä tai peitteestä kasan ja laitan sen pääni alle. Näin kävi keväällä.

Tällä tavalla nukkuu Philip Seymour Hoffmanin esittämä Wilson Joel elokuvassa Love Liza (2002). Oikeastaan Hoffman ei esitä, vaan on Wilson Joel. Niin yhtä hän tuntuu olevan hahmonsa kanssa.

Elokuvan idea on yksinkertainen: kuollutta vaimoaan sureva yksinäinen mies alkaa impata bensaa ja tulee siitä riippuvaiseksi.

12 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen Hoffman kuoli huumeiden yliannostukseen. Kuolinuutisen yhteydessä mainittiin, että näyttelijä oli ollut nuorena päihderiippuvainen, mutta pystyi elämään pitkään raittiina.

Tämä tieto saa helposti ylitulkitsemaan monet näyttelijän rooleista hänen oman riippuvaisuutensa kuvauksina. Tästä vaarasta huolimatta väitän, että Love Lizassa Hoffman tulee kertoneeksi enemmän itsestään kuin missään muussa roolissaan.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Elokuvan ensimmäisissä kuvissa Wilson Joel istuu yksin autossa ja katsoo muualle. Hoffman tekee sen, toisaalle katsomisen, niin kuin riippuvainen: katsoo, mutta ei ole täällä. Hän katselee elämää haikeasti jostain maiseman reunalta.

Riippuvainen kykenee esittämään pelottavan hyvin läsnäolevaa ihmistä, koska addiktio ja sen salailu ovat tehneet hänestä ammattivalehtelijan. Hän pystyy tarpeen vaatiessa katsomaan keskustelukumppaniaan syvälle silmiin ja sanomaan jotain rehellistä. Mutta vain muodon vuoksi.

Yksin jäätyään hänen katseestaan paljastuu olennainen: se ei ole missään. Juuri nämä katseet Hoffman hallitsee pelottavan hyvin – tietysti myös siksi, että hän oli suurenmoinen näyttelijä.

Elokuvassa valehtelu saa myös koomisia piirteitä. Sattumusten seurauksena Wilson Joel päätyy "harrastamaan" pienoislentokoneita, jotta hän saisi tekosyyn hankkia lisää bensaa. Pienoislentokoneiden kanssa värkkääminen antaa myös hyvän syyn haista bensalle. Valehtelu johtaa hyvin omituisiin, mutta lopulta hyvin uskottaviin tilanteisiin.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Kun kuulin ensimmäisen kerran elämässäni sanan riippuvainen, näin mielessäni, miten henkilö riippuu tai riipuskelee jostain. Ajattelin, että riippuvainen on jo otettu elämästä pois ja laitettu koukkuun odottelemaan kuolemaa.

Ehkä Hoffman tiesi liikaa häilymisestä elämän ja kuoleman rajalla. Love Lizassa hän kävelee ja pitelee esineitä käsissään kuin luovuttanut ihminen: kehonkielestä puuttuu voima. Ikään kuin jokaisen askeleen kohdalla kuuluisi hänen päänsä sisältä: kaikki on turhaa, tulen aina olemaan maahan lyöty, en tule enää takaisin.

Kuitenkin tämä bensaa haisteleva pienoislentokoneiden valeharrastaja vaikuttaa elokuvan ainoalta järkevältä ja inhimilliseltä ihmiseltä. Keitä hänen ympärillään sitten on? Niitä näitä juttelevia kollegoja, tylsimyksiä ja yli-innokkaita pienoislentokoneharrastajia. Wilson Joel on ainoa, joka näkee maailman hulluuden. Eikä kukaan tunnu ymmärtävän, että hän on menettänyt vaimonsa.

Elokuvan lopussa Joel lukee vaimonsa itsemurhaviestiä, jossa toistuu lause "puhun sinulle sieltä". Juuri tuolta minusta tuntuu, kun katson Philip Seymour Hoffmania. Hän puhuu minulle sieltä, jostain rajan takaa.

Seppo Nummi
Seppo Nummi Kuva: Ylen arkisto KulttuuriCocktail

Kesällä kuuntelin ja luin Seppo Nummen tuotantoa. Hän kasvoi liian suureksi liian aikaisin.

Einojuhani Rautavaara kertoo Seppo Nummen sanoneen hieman ennen kuolemaansa, että hän tulee kuolemaan nuorena. "Mutta Einojuhani, sinusta tulee kauhea vanha kääkkä." Nummi kuoli 49-vuotiaana.

– "Miksi minä niin hitaasti kasvan", ihmetteli Seppo Nummi viiden vuoden iässä runoilijaveljensä Lassi Nummen kertoman mukaan.

Hänellä oli kauhea kiire maailmaan, halu tavata kaikki ihmiset, kuulla ja säveltää kaikki musiikki, analysoida se ja osallistua jokaiseen kulttuuridebattiin. Siitä kertoo hänen tuotantonsa monipuolisuus ja laatu, joka on erittäin korkea. Hänen kirjoituksistaan koottu Laulujen keskeltä (1982) kuuluu musiikkia ja kulttuuripolitiikkaa käsittelevien teosten parhaimmistoon.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Lassi Nummi on kuvaillut veljeään ihmisahneeksi ja mahdottomaksi ihmiseksi. Kuulostaa mieheltä minun makuuni – pidän ihmisistä, jotka haluavat halata koko maailmaa ja joiden täpötäysiin kirjahyllyihin mahtuu aina yksi opus lisää.

Luulen, että Nummi tiesi jo nuorena (kasvaessaan mielestään liian hitaasti) tulevansa kuolemaan aiemmin kuin muut. Olla biseksuaali ja aikaansa edellä oleva monilahjakkuus 1950-luvun Suomessa ei kuulosta helpolta yhdistelmältä.

Taiteilija, joka tietää elämänsä olevan lyhyt, yrittää tehdä ja sanoa paljon lyhyessä ajassa. Hänellä on kiire. Hän haluaa olla painokas. Juuri tällainen Nummi oli. Hän kirjoitti enimmäkseen musiikkiarvosteluita ja kulttuuripoliittisia kannanottoja lukuisiin lehtiin.

Katse oli usein tulevaisuudessa. Nummi puhui jo 1950-luvun alussa kirjastojen musiikkiosastojen puolesta:

"Kamarimusiikki ei voi enää vuosisadallamme hakeutua aristokratian suojiin, tavallisista porvariskodeistakin on tullut ahtaita ja köyhiä! Kulttuuri ei viihdy nurkissa. Musiikkikirjasto voisi tarjota kodittomalle kodin."

Hän ehdotti jo yli 60 vuotta sitten, että kirjastoissa voisi järjestää konsertteja ja musiikkiosastoilta voisi lainata levyjen lisäksi instrumentteja. Lisäksi hän kaavaili Suomeen taidefestivaaleja ennen kuin suomen kieli edes kunnolla tunsi sanaa festivaali.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Mielipidevaikuttajaa ja kriitikkoa enemmän minua on kiehtonut Seppo Nummi musiikin tekijänä. Hän sävelsi lied-musiikkia aika pitkälle itseoppineena. Näin Nummi kuvailee valintaansa – ja samalla myös itseään:

"Jos ihmisen sisin on ahdas ja pieni, hän tuskin näkee suuruutta missään. Jos taas hänen hengellään on todella suuret mitat, ikuisuus, näkee hän ympärillään vain suurta ikuista: saman monumentaalisuuden kedon kukasta vuorien jylhyyteen. Liedissä uinuu pienessä koossa koko musikaalinen universum. Jos sen ottaa miniatyyrinä, se vääristyy myös miniatyyriksi."

Nummen paras sävellys, joka on samalla kaunein tietämäni suomalainen laulu, on Paimen ja kutojaneito. Se syntyi Nummen siirryttyä sairauseläkkeelle, hänen pidettyä taukoa säveltämisestä 15 vuotta. 15 vuotta? Näin pitkä tauko tarkoittaa äärimmäisen pahassa ruosteessa olemista. Siksi onkin ihmeellistä, että tällainen teos voi syntyä vuosia kestäneen horroskauden jälkeen.

Ihme on myös Venheessä, jonka Nummi sävelsi 12-vuotiaana. Pianisti Ralf Gothoni kuvailee hienosti vanhaan kiinalaiseen runoon tehtyä sävellystä kirjassaan Luova hetki (1998): "Se, että kaksitoista vuotias ymmärtää tämän runon, on kuin hyppäys kulttuurin evoluutiossa."

Jotain varhaiskypsän säveltäjän mieltymyksestä kiinalaiseen runouteen selittää kodin perintö: Nummen vanhemmat olivat tehneet Kiinassa pitkään lähetystyötä ja osasivat kiinan kieltä.

Mei Tshengin runo paimenesta ja kutojaneidosta on arvatenkin löytynyt lapsuudenkodin kirjahyllystä. Se alkaa sanoilla: "Kaukaa vilkuttaa tähti paimenen".

Koen Paimenen ja kutojaneidon hyvin visuaalisesti: talvisin suomalainen korpimaisema yhdistettynä tähtiin ja kaukaisiin haaveisiin, joita on vaikeaa kuvailla sanoin. Ehkä nimenomaan tähdettömän taivaan takia olen kuunnellut tätä laulua usein kesäisin siinä missä Rautavaaran Cantus Arcticusta talvisin.

Säveltäjän sanat herättävät kylläkin kysymyksen siitä, onko hän ajatellut runon käsittelevän ihmisen sisäistä maailmaa? Nummi on sanonut:

"Sävellän ihmisistä ihmisille, eikä mikään luova toiminta ole mielestäni mahdollista ilman oman ja lähimmäisen psyykessä avautuvia loputtomia voimavaroja. En pidä itseäni minään runon sävelellisenä kuvittajana. Kaikki taide on minän ulkopuolisen maailman provosoimaa sisäistä todellisuutta."

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Nummen kohtalo koskettaa minua syvästi. Hänen tempauksensa ja sanomisensa (joita voi lukea mainitsemastani Gothonin esseekirjasta tai Seppo Heikinheimon ja Pekka Tarkan muistelmista) ovat mielettömän hauskoja. Vai voiko joku pitää tosikkona sellaista, joka halusi perustaa kuninkaallis-katolisen kommunistipuolueen 50-luvun Suomessa? Tai tilasi täytekakun ravintolassa (ja pyysi tarjoilijaa viemään sen lopuksi takaisin keittiöön), kun hänelle ei suostuttu tarjoilemaan enää alkoholia?

Taustalla oli rikkinäisyyttä ja surua. Lassi Nummi kirjoittaa lähdöstään pois veljensä kotoa:

"Hän seisoi talonsa portilla katsellen auton jälkeen; asennossa, koko olemuksessa oli jotakin pohjattoman surullista – suhteettoman, tilanteeseen katsoen. Ulkonainen tilanne kaiketi toi näkyviin sisäisen: perusyksinäisyyden, jolle jokainen ero on askel kuoleman valtakuntaan."

Amy Winehouse
Amy Winehouse Kuva: SELMER MEDIA AS / Yle Kuvapalvelu KulttuuriCocktail

Syksyllä kuuntelin Amy Winehousea. Suren sitä, että häneltä vietiin kitara pois.

Moni Amy Winehousen tuntenut on kuvaillut häntä "pohjimmiltaan normaaliksi tytöksi". Mitä tahansa tällä luonnehdinnalla tarkoitetaankin, en usko siihen. Ymmärrän kyllä sen, että hän saattoi tehdä samanlaisia asioita kuin muutkin.

Kun Winehouse lauloi, hän oli kaikkea muuta kuin normaali. Luulin häntä pitkään pelkän äänen perusteella 60-vuotiaaksi jazzlaulajaksi. Kun luin jostain hänen ikänsä, olin tyrmistynyt. Joskus myöhemmin näin haastattelun, jossa Winehouse sanoo, että hänen olisi pitänyt syntyä 35 vuotta aikaisemmin. Tuntui loogiselta!

Käsitykseni Winehousen tasosta taiteilijana muuttui lopullisesti, kun kuulin hänen soittavan kitaraa. Hän oli vähintään yhtä ainutlaatuinen kitaristina kuin laulajana. Valitettavasti hänen soittoaan voi kuulla vain muutamilla tallenteilla ja Youtuben videoilla, mutta ne kertovat riittävästi lahjakkuudesta.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Jotkut kitaristit puhuvat ja kertovat kitaran avulla koko tunne-elämänsä. Jimi Hendrix tai John Frusciante ovat tästä loistavia esimerkkejä. Vihaisina ollessaan he liikkuvat vimmatusti ja näyttävät kitaran avulla keskisormea, kun taas herkimmillään he kuulostavat siltä kuin heidän vartalonsa olisivat kauttaaltaan vereslihalla.

Winehouse oli erilainen soittaja. Hän puhalsi kitaraansa lämmön – se lähestulkoon hehkui hänen sylissään. Tuntuu kuin hän pitäisi huolta lapsestaan soittaessaan kitaraa.

Omien sanojensa mukaan Winehouse oli itseoppinut soittaja. Melkoinen saavutus siihen nähden, kuinka taidokkaasti hän osasi käyttää jazzille ominaisia vaikeasti hallittavia sointuja.

– "Jos rakastat kitaraa riittävästi, opit soittamaan sitä itse. Kun saan kitaran käteeni, tuntuu kuin minusta kasvaisi jotain ulos. Kukaan ei voi koskea minuun silloin. Luulen, että tunne on samanlainen kuin pikkupojalla, joka löytää ensimmäisen kerran kalunsa", vertaa Winehouse Fender-kitaramerkin haastattelussa.

Winehousessa oli jotain samaa kuin Einojuhani Rautavaarassa. Puhuisin myös hänen kohdallaan puusta, jonka musiikilliset oksat kasvoivat luonnollisesti. Winehouse on sanonut, ettei hän tee mitään mielellään pakotettuna, taiteen täytyy tulla ulos hänestä omalla painollaan.

Kun Winehousesta tuli kuuluisa, hän alkoi esiintyä taustabändin kanssa. Kitaraa nähtiin enää harvemmin hänen käsissään. Miksi kitara otettiin häneltä pois – vai luopuiko hän itse siitä? Oliko kyseessä imagotemppu eli kaikki huomio haluttiin viedä laulajaan? En tiedä. Mutta kovin orvolta ja voimattomalta hän näyttää viimeisinä vuosinaan ilman kitaraa.

Komisario Palmun erehdyksen tekijöitä
Elokuvan "Komisario Palmun erehdys" tekijöitä ryhmässä: Eturivissä keskellä Joel Rinne, takarivissä toinen vasemmalta ohjaaja Matti Kassila ja äärimmäisenä oikealla Matti Ranin. Komisario Palmun erehdyksen tekijöitä Kuva: Yle Helsinki KulttuuriCocktail

Viime päivinä olen ajatellut Matti Kassilaa. Hän loi Palmuillaan meille turvallisen pesän.

Kun pidän jostain ihmisestä oikein paljon, kiinnyn myös hänen virheisiinsä ja puutteisiinsa. Jos Matti Kassilan Palmu-sarja olisi ihminen, hän kuuluisi suosikkiystäviini – kerrassaan riemastuttava virheineen.

Jo Komisario Palmun erehdyksen (1960) alkutekstien aikana voi nähdä ensimmäisen virheen: Rygseckin taloa kohti ajava kameraa heiluu ja tärähtelee. Kassila harmitteli jälkikäteen tätä kuvausmokaa.

Minusta se on hieno ja kuvaava kamera-ajo – löytyyhän Rygseckin talosta toinen toistaan epävakaampia ihmisiä. Muutenkin pieni tärähtely ja kolahtelu kuvissa sopivat elokuvan tunnelmaan ja Osmo Lindemanin säveltämään musiikkiin.

Kassila oli erityisen tyytymätön jatko-osaan Kaasua, komisario Palmu! (1961). Hän katui, että se tapahtuu epämääräisellä 50-luvulla eikä 30-luvulla niin kuin ensimmäinen Palmu. Kassila olisi halunnut tehdä jatko-osasta tummasävyisen kauhuelokuvan. Lopputulos on melkeinpä vastakohta ohjaajan toiveille: leikkisä, kirkas ja suurimmaksi osaksi päiväsaikaan tapahtuva.

Tässäkin epäonnistumisessa näen paljon hyvää. On loogista, että ajassa on menty pari vuosikymmentä eteenpäin – ollaanhan myös kahdessa seuraavassa osassa tultu lähemmäs nykyaikaa. Palmun pärjääminen modernissa maailmassa on tärkeä osa Palmujen magiikkaa ja tragikomiikkaa. Kuvien kirkkaus on puolestaan hyvää vastapainoa ensimmäiselle Palmulle, joka on sävyltään aika tumma.

Entä kauhu? Tähän liittyy suurin epäilykseni. Vaikka Kassila olikin ohjaajien parhaimmistoa, en tahdo uskoa, että kauhu olisi onnistunut häneltä. Ja mikä olennaisempaa: vaikka olisikin, jokin Palmuihin olennaisesti liittyvä turvallinen leikkimielisyys olisi säröytynyt.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) oli Kassilan mielestä sarjan onnistunein. Se alkaa ja loppuu kamalimmalla mahdollisella tavalla: suomalaisen mieskuoron esiintymisellä. Tämänkin annan anteeksi, koska kuoron tomera laulu kuvastaa hyvin elokuvan innokasta kertojahahmoa. Kyseessä on tietenkin Palmun tärkeä kollega, Matti Raninin taidokkaasti ylinäyttelemä tuomari Virta.

Sivumennen sanoen Palmuissa nähdään kauttaaltaan hienoa ylinäyttelemistä. Enkä tarkoita tätäkään seikkaa sarkastisesti muotoiltuna moitteena – hahmot ovat uskottavia, vaikka niitä maalataankin isolla pensselillä ja alleviivauskynällä.

On tärkeää, että Kassila teki epäonnistuneen Vodkaa, komisario Palmun (1969). Se on sarjan inhimillisin osa. Tuntuu loogiselta päätepisteeltä viedä päähenkilö niin sanotusti maaliin: näyttää hänet vanhana ja väsyneenä muinaismuistona mediamaailmassa. Tätä teemaahan pedattiin jo aiemmassa, Tähdet kertovat -osassa, jonka nimi on myös viittaus hiipumiseen – vanhat tähdet sammuvat, uudet syttyvät.

Olisi ollut pettymys, jos viimeisestä Palmu-elokuvasta olisi tullut mestariteos. Sen kuului epäonnistua.

On ymmärrettävää, että ohjaaja halusi palata vielä kerran rakkaan hahmonsa pariin. Näin on käynyt monelle muullekin. Blake Edwards palasi Vaaleanpunaisen pantterin pariin monen jatko-osan verran, kerta toisensa jälkeen pahemmin epäonnistuen. Luopuminen on vittumaista.

Ehkä näin kävi myös Kassilan tapauksessa. Mutta onneksi hän teki vielä Vodka-Palmun, koska näin jokin hieno epäonnistumisen logiikka täydentyi oikealla tavalla.

Kolme tähteä. Välike.
Kolme tähteä. Välike. KulttuuriCocktail

– "Tehdään sitten rikoksia, kun ei voi tehdä oikeita elokuvia", oli 35-vuotias Kassila huokaissut vaimolleen, kun sai työstettäväkseen ensimmäisen Palmu-filmatisoinnin. Hän koki olonsa aluksi kaikkea muuta kuin etuoikeutetuksi päästessään tekemään viihteellistä dekkaria.

Oli onni, että nimenomaan vastentahtoinen ohjaaja sai hoidettavakseen Palmun. Kassila sai voimaa ja halua näyttää, että pystyy tekemään viihteestä jotain suurempaa. Kunnianhimo kasvoi kuvausten alettua. "Valloitin sen Waltarilta", hän kertoo muistelmissaan kuin sotapäällikkö.

Joulukuun pimeydessä nautin suunnattomasti, että voin käpertyä viltin alle ja katsoa taas kerran rakkaat Palmut. Iloitsen, että ne ovat juuri sellaisia kuin ovat. Palmu-elokuvissa on jotain vastustamattoman samaa kuin Matti Kassilan hymyssä: älykkään leikkisää.

Kommentit