Hyppää pääsisältöön

Yksinäisyyttä loitommas - Taiteilijan joulusaarna 2018

Kirjailija Pajtim Statovci
Pajtim Statovci Kirjailija Pajtim Statovci Kuva: Ilmari Fabritius Pajtim Statovci

Taiteilijan joulusaarnassa käsitellään vuonna 2018 puhuttanutta aihetta eli yksinäisyyttä. Saarnassaan kirjailija Pajtim Statovci pohtii yksinäisyyden kokemusta, jota hän vaalii etenkin työnsä tekemisen näkökulmasta. Taito olla yksin on myös kantava voimavara elämässä.

Taiteilijan joulusaarna - Yksinäisyyttä loitommas

Vietin marras-joulukuun vaihteen Pariisissa. 20-vuotispäivänsä kunniaksi eräs balkanilainen yhdistys halusi järjestää yleisökeskustelun, jonka yhdeksi osallistujaksi minut kutsuttiin. Tilaisuuteen saapui viisi kirjailijaa neljästä eri maasta, ja keskustelun aiheena oli se, mikä meitä kaikkia osallistujia yhdisti: maanpakolaisuus, sen aiheuttama yksinäisyys ja kulttuurinen eristäytyminen sekä se, ettemme kukaan kirjoita äidinkielellämme.

Keskustelun jälkeen pulitin paikallisessa kuppilassa kuusi euroa mustasta kahvista, ostin lähes sadalla eurolla suklaata, vaatteitakin joita ilman olisin vallan hyvin pärjännyt, otin taksin majapaikkaani ja sitten toisen ravintolaan, jossa söin kahden ihmisen edestä.

Myöhemmin näin metroasemalla naisen, joka oli kumartunut keskelle kulkuväylää. Hän piteli kädessään pahvimukia, jonka pohjalla oli muutama kolikko. Toisen metroaseman sisäänkäynnillä taasen istui mies ja kaksi lasta, jotka pitelivät käsissään pahvikylttiä, jossa luki isoin kirjaimin englanniksi: SYRIAN REFUGEE FAMILY, PLEASE HELP. Samana päivänä keltaliiveiksi itseään kutsuvat mielenosoittajat aikoivat mellakoida vastustaakseen presidentti Macronia ja Ranskan korkeita elinkustannuksia. Mielenosoittajat kokivat jääneensä paitsioon, piiloon päättäjiltä, yksin, ilman ymmärrystä ja tukea yhteiskunnalta.

Voin pahoin näistä näyistä; omasta asemastani, siitä että olin lentänyt Euroopan halki puolentoista tunnin pituiseen keskusteluun puhumaan salilliselle ihmisiä, siitä että kaupassa ollessani mietin paljonko suklaata matkalaukkuuni vielä mahtuisi. Kyvyttömyyteni ja hengen laiskuuteni vaikuttaa maailman asioihin yksinkertaisesti hävetti minua, aivan helvetisti.

***

Olen kirjailija yksinäisyydestä. Olen kirjailija, koska saan tehdä työtäni yksin, koska toimin parhaiten silloin, kun lähelläni ei ole ketään, kun kukaan ei vaadi minulta mitään, kysy tai kaipaa mielipidettäni. Uskallan raivota silloin, itkeä ja tulistua, sanoa painokkaasti ja pelkäämättä asioita, joita en ikinä uskaltaisi sanoa sen hiljaisuuden ulkopuolella. Rohkenen osoittaa sormella sotarikollisia ja kritisoida päättäjiäkin, voin luoda kokonaisen maailman tyhjästä, äänen ja liikkeen valkoiselle paperille, jonka muistiin voi taltioida ainoastaan sanoja. Se on yksityisin ja hiljaisin tuntemani tila, jonka läsnäolosta tunnen mitä syvintä kiitollisuutta siksi, että se sallii minun toimia rauhassa ja hitaasti, suo mahdollisuuden viipyä yhdessä hetkessä, yhdessä kappaleessa, yhdessä virkkeessä päiviä, viikkoja, kuukausiakin kerrallaan, vailla huolta maailmasta maailmani ulkopuolella. Niin voin jäädä kotiin ikkunan ääreen katsomaan puita pelkästään siitä syystä, että ne muistuttavat minua jostakin, ajan kulumisesta vaikkapa. Hyvänä päivänä päiväni päättyy vertaukseen, jonka voin hyödyntää myöhemmin, kirjoittaa niin kuin esikoisromaaniini Kissani Jugoslavia kirjoitin: Tänään on valtavan kaunis päivä.

En ole yksinäisyyteni alamainen vaan sen herra.

Toisinaan kaipaisin lähelleni jotakuta, jonka kanssa keskustella, jonka kanssa minulla olisi yhteinen tavoite tai päämäärä niin kuin valtaosalla ystävistäni, jotakuta jolta voisin kysyä apua silloin kun en yksin enää osaa tai silloin kun olen menettämässä uskoni ja intohimoni omaan tekemiseeni, jotakuta jolle voisin kertoa työni vaikeuksista; siitä, kun minulle selvisi, millaisissa oloissa potilaat kosovolaisissa mielisairaaloissa elävät; siitä, kun näin kuvan päähän ammutun bosnialaislapsen ruumiista ojassa; siitä, miten kovasti minun tekisi mieli hylätä kaksi vuotta työstämäni käsikirjoitus ja aloittaa alusta, jokin toinen tarina, joistakin täysin toisista ihmisistä, jossakin aivan toisenlaisessa paikassa; jotakuta, jolle voisin avautua niistä hetkistä, joina en voi sietää luomiani ihmisiä enkä hyväksyä heidän tekojaan; tai siitä, miten rumasti alan puhua itselleni, itsestäni ja työstäni silloin, kun en ole mielestäni tehnyt tarpeeksi ja riittävän hyvää työtä.

Valtaosan ajasta kuitenkin vaalin ammattini äänettömyyttä, koska sillä ei ole ajan tajua, eikä paikan, ei suuntavaistoakaan. Parhaimmillaan en tunne ikävää, en ole häpeästä vääränä enkä tunne vähääkään toivottomuutta; en ole yksinäisyyteni alamainen vaan sen herra.

* * *

Ystäväni kysyi minulta taannoin, miten kykenen elämään näin ja työskentelemään tällä tavalla, yksin, vuosia saman projektin parissa, kuukausiakin kerrallaan poissa kotoa, kiertämässä maailmaa, puhumassa työstä, joka on kirjoitettu yksin ja tarkoitettu koettavaksi yksin. Mutta eikö se ole tärkein taito elämässä, vastasin. Osata olla yksin, osata olla muista riippumaton, voida sanoa etten tarvitse ketään enkä mitään, voida sanoa että osaan täyttää itse veroilmoitukseni ja itselläni vapaa-aikani? Suoritin yliopistotutkinnon, opettelin puhumaan vierailla kielillä ja ostin asunnon, joten voin hyvin sanoa, että minä pystyn, minä riitän, minä osaan – eikö niin?

Eikö vapaus ole juuri sitä, ettei tarvitse keneltäkään mitään? Eikö olekin niin, että elämässä on paljon asioita, jotka täytyy tehdä, kokea ja käydä läpi yksin, kysyin. Kuten kuolema, esimerkiksi, sen tapahtumahetki ainakin. Tai se, jos työ vaatii esiintymään satapäiselle yleisölle kirkkaasti valaistulla lavalla, jolta ei näe yksiäkään kasvoja. Tai elimistöä hitaasti jäytävä sairaus, jos huonosti käy. Jos ei koskaan opi olemaan yksin, ei myöskään osaa olla oma itsensä muiden ihmisten seurassa, järkeilin vielä, niin luulen, uskonkin kai. Taito olla yksin on taidoista tärkein, taidoista jaloin, koska saattajia ei ole kaikille, eikä kaikkeen – eikö niin? Sillä muiden ihmisten seura ei voi olla peili, vaan sen kehykset.

On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan yksin vasten tahtoaan, merkkipäivinään ja joulunakin.

Sitä paitsi, mietin vielä myöhemmin, yksinäisyyttäkin on niin monenlaista. On sellaista, joka valitaan, ja sellaista, jota ei valita. On ihmisiä, jotka joutuvat olemaan yksin vasten tahtoaan, merkkipäivinään ja joulunakin. Onko sopivaa esittää tällaista kysymystä tai puhua tällaisesta yksinäisyydestä hänelle, joka on yksin pakosta? Monille vanhuksille, työttömille, sairaille, perheettömille, esimerkiksi, heille jotka juuri tarvitsisivat apua veroilmoituksen täyttämisessä ja haluaisivat sen yliopistotutkinnon, ostaa asunnon, matkustaa. Minun yksinäisyytenihän on hengeltään aivan toista; se on etuoikeus, taiteentekemiseni edellytys ja taiteesta saamani nautinnon ympäristö. Lahja, jonka annan itselleni ja jota saan myös läheisiltäni, jotka tuntevat toivelistani sisällön. Entä jos tällaisesta lahjasta haluaisi kieltäytyä? Tai jos siitä ei voi kieltäytyä, jos yksinäisyyteen on ajautunut? Tai vielä pahempaa: entä jos siihen on ajettu?

* * *

Perheeni ei vietä joulua, ja lapsena koin sen niin eristävänä, että tammikuiseksi tavakseni muodostui valehdella koulukavereilleni, mitä kaikkea olin saanut jouluna lahjaksi. Se huvittaa minua nyt; että valheeni toi minulle lohtua työntämällä yksinäisyyttäni kauemmas. Perheeni piti myös yhdessäoloa, niin kuin Kosovossa on tapana, suuressa arvossa, ja minulle yritettiin opettaa, että elämä jonkun kanssa, kenen tahansa kanssa, on parempaa kuin elämä yksin. Muutin lapsuudenkodistani omilleni heti kun se oli mahdollista, opiskeluaikanani kävin harvakseltaan luennoilla, ja jättäydyin vapaaksi kirjoittajaksi jo 23-vuotiaana, vaikka talouteni oli tiukassa. Asiaa kauhistelevalle perheelleni vastasin, että jotkut elämät vain kulkevat ja päättyvät tällä tavalla, yksin: yksinäisyys ei ole vaarallinen sana, se ei ole kurja kohtalo tai jokaiselle kiro.

Vaan lohtu jollekin, monellekin, armo, tapa olla ja katsoa, itsensä ja muiden väliin jäävä etäisyys, jota ilman ei osaa eikä voi olla, keino selvitä maanpaosta, sulattaa maailmassa kytevä paha ja hyväksyä oma voimattomuutensa sen edessä, viisautta irrota joukkovoiman niskaotteesta, sulkea talonsa ovet ja ikkunat.

* * *

Joulukuun ensimmäisenä päivänä, lauantaina, Pariisin suurimmat kadut täyttäneissä mellakoissa rikottiin liikkeiden ja pankkien ikkunoita, tärvättiin kansallisia muistomerkkejä, poltettiin autoja ja rakennusten seinustoille kirjoitettiin toinen toistaan asenteellisempia tekstejä. Samaan aikaan toisella puolella kaupunkia minulta kysyttiin, miltä minusta tuntuu kirjoittaa kirjallisuutta, joka kertoo väkivallasta, marginaaliin jäävistä, pienistä ja eristyksiin jäävistä yhteisöistä ja yksinäisyydestä, joka on laadultaan niin täyttä, niin totaalista.

Kirjoitin muistiooni, etten ole ikinä nähnyt paikkaa, joka olisi yhtä aikaa niin hiljainen ja äänekäs, ihmisistä täysi ja samalla heistä tyhjä.

Sunnuntaina kävelin samoja katuja kuin mielenosoittajat. Niillä oli lasinsiruja, kadunlakaisijoita koneineen ja puhaltimineen, ja monien liikkeiden sisäänkäynnit ja ikkunat oli yhä päällystetty pleksi- ja puulevyillä. Sinä iltana kirjoitin muistiooni, etten ole ikinä nähnyt paikkaa, joka olisi yhtä aikaa niin hiljainen ja äänekäs, ihmisistä täysi ja samalla heistä tyhjä.

Vapauttavalta, vastasin. Samalta – kenties – kuin siitä nuoresta tytöstä, joka ojensi setelin metroasemalla ohittamalleni naiselle ja osasi sanoa hänelle, niin luulen, juuri oikeat sanat, samalta kuin siitä mielenosoittajasta joka pääsi purkamaan yksinäisyyttään särkemällä sen pankin ikkunat. Ei yksinäiseltä ollenkaan, otaksun, päinvastoin sen poissaololta.

Uljainta yksinäisyyteni on ollut tähän aikaan vuodesta, juuri pyhinä. Olen siivonnut kotini, lukenut kirjoja ja syönyt hyvää suklaata, tehnyt hitaasti tilaa seuraavalle vuodelle, ollut aloillani ja miettinyt mitä sanoisin seuraavaksi, ja mitä tekisin, sytyttänyt valon ja vaihtanut sitten asentoa. Mutta yksinäisyyden nautinto syntyy vapaudesta valita yksinäisyytensä määrä. Mahdollisuus tähän valintaan olisi lahjoista paras, eriarvoisuuden ja vihanpidon selätys, jotakin josta todella jouluna kiittää, jota suoda itselle ja mahdollisuuksien mukaan myös muille.

Toivotan syvintä, rauhallisinta yksinäisyyttä jokaiselle, yksin tai yhdessä koettavaksi.

Pajtim Statovci

Pajtim Statovcin kirjoittama Taiteilijan joulusaarna on kuunneltavissa myös Yle Areenassa. Saarna lähetetään Yle Radio 1:ssä jouluaattona 24.12.2018 kello 17.10 sekä Tapaninpäivänä 26.12.2018 kello 18.30.

Keskustele