Hyppää pääsisältöön

Huonosti pöllivä jää kiinni, taitava kirjailija varastaa tyylillä

Kirjallisuuskriitikko, toimittaja Aleksis Salusjärvi.
Kirjallisuuskriitikko, toimittaja Aleksis Salusjärvi. KulttuuriCocktail,Aleksis Salusjärvi

Kirjailijan työ on omia toisten ihmisten kokemuksia. Nyt heitä syytetään siitä, ja kaiken huipuksi aiheellisesti.

Kirjailijat ovat esillä. Usein julkisuus näyttää olevan kiinnostuneempi kirjailijoista kuin heidän kirjoistaan. Kun avaamme romaanin, meillä on yleensä selvä käsitys sen kirjoittajasta. Tämä korostuu erityisesti autofiktiossa: Saara Turusen tai Chister Kihlmanin romaaneja on vaikea lukea pohtimatta tekstin kirjoittajaa.

Tekijän merkitys on viime aikoina korostunut. Itse asiassa vielä viime vuosiin asti tekijä oli julistettu kuolleeksi.

Kirjallisuutta luettiin teoksien ehdoilla vuosikymmeniä.

Roland Barthesin Tekijän kuolema on länsimaisen kirjallisuuden merkkipaalu. Barthes riisui tekijältä oikeuden antaa kirjoilleen merkitys. Me luemme itsekkäistä syistä, ja löydämme kirjoista sellaisiakin asioita, joita kirjoittaja ei ole edes ajatellut. Mitä tekijä onkaan ikinä tavoitellut, vasta vastaanotto määrittää teoksen. Siksi tekijä on kirjaa luettaessa kuollut.

Kirjallisuutta luettiin teoksien ehdoilla vuosikymmeniä. Sitten tapahtui muutos: viime aikoina tekijästä on puhuttu niin paljon, että pelkkä haudassa kääntyily tuntuu vähättelyltä.

Omiminen nostaa kirjailijan haudasta

Syitä kirjailijan henkilöhahmoon palaamiseen on lukuisia. Näkyvimmin aihe on kriisiytynyt kulttuurisessa omimisessa, joka kilpistyy kysymykseen: kenen tarinoita kirjailija saa kertoa. Onhan selvää, että vähemmistöjen tarinoista tulee epäuskottavia, jos ne kerrotaan heidän puolestaan.

Jari Tervon Layla (2011) ja Anja Snellmanin Parvekejumalat (2010) ovat esimerkkejä kirjoista, jotka ilmestymisensä aikoihin herättivät innostusta. Layla kertoo kurditaustaisen naisen tarinan, ja Parvekejumalat pureutuu somalikulttuuriin. Kirjat käsittelevät vähemmistöjä Suomessa, mutta samalla ne ovat valtaväestön tarinoita valtaväestölle. Kurdien tai somalien piirissä näiden teosten vastaanotto on jäänyt vähäiseksi.

Aikaa kirjojen ilmestymisestä on kulunut sen verran, että ne voidaan laskea tarinoiksi, joissa näkyy kulttuurisen omimisen piirteitä. Barthesilta ei kysytä: kirjailijoiden tausta paljastaa omimisen. Moni on löytänyt molemmista kirjoista stereotypistä asenteellisuutta.

Kirjailijoiden näkyvä asema julkisuudessa lisää kritiikkiä, mutta sille on hyvät perusteet: kurdien ja somalien omassa kulttuurissaan kokemat ongelmat tulevat julkisuudessa hyvin ulkokohtaisesti käsitellyiksi, jos sekä ongelmien esiin nostaminen että käsittely tehdään kantaväestön toimesta.

Ylirajaisuus on muuttanut kaiken

Maahanmuuttajakirjallisuus löysi paikkansa tutkijoiden ja median piirissä vasta 2000-luvun vaihteessa. Yliopistotutkimuksessa tapahtui tuolloin muutos, jossa kirjoja ei tutkittu enää osana kansallista perinnettä, koska ”kansallinen” on poliittinen eikä tieteellinen konstruktio. Ylirajaisuuden käsitteellä kuvataan kotimaisen ja yleisen kirjallisuuden sekoittumista toisiinsa.

Suomessa oli myös vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt riittävä määrä sellaista kirjallisuutta, jonka keskeiset viitepisteet löytyivät rajojemme ulkopuolelta. Esimerkiksi Zinaida Lindén, Aleksandra Salmela, Hassan Blasim, Umayya Abu-Hanna, Alexis Kouros, Arvi Perttu ja Roman Schatz debytoivat tuolloin.

Silti edes peruskäsitteiden, kuten ”monikulttuurinen” liittäminen kirjallisuuteen ei ole onnistunut vaivatta. Mitä Suomi on ollut ennen tätä monikulttuurista vaihettaan? Ei ainakaan selvärajaisen yksikulttuurinen. Kirjallisuuden rakenteista käsin aihetta voi olla helpompi lähestyä: kirjoja julkaistaan ja luetaan enemmistön ehdoilla. Se, kuinka näkyvässä roolissa erilaiset vähemmistöt ovat, määrittää sitä, kenen tarinoita kerrotaan ja julkaistaan.

Tämän syksyn näkyvimmissä kirjoissa, kuten Olli Jalosen Taivaanpallossa, Katja Ketun romaanissa Rose on poissa ja J. Pekka Mäkelän Hunanissa on kaikissa rutkasti omittua sisältöä. Kirjailija on niissä kaikissa ulkopuolisen roolissa, kertomassa tarinaa toisesta kulttuurista toisten suulla. Kulttuurisen omimisen syytöksiä ei näiden romaanien ympärillä ole kuitenkaan kuulunut – vaikka esimerkiksi Ketun romaani herättääkin kysymyksiä siitä, miten fintiaanit sitä lukevat.

Voittajat kirjoittavat historiaa

Virolaiset ovat aika-ajoin kritisoineet Sofi Oksasen Puhdistusta. Romaaniin samastumisen esteeksi on tullut maantieteellinen etäisyys, aivan kuin heiltä olisi viety heidän oma tarinansa: “Viro on muuttumassa vieraskielisten nuorten kirjailijoiden teemapuistoksi” (HS artikkeli).

Jos Oksanen olisi kirjoittanut romaanin viroksi, vastarinta olisi todennäköisesti vähäisempää. Kansallisen läpimurtotarinan äärellä kirjailijan tausta saa tekijän kaikkea muuta kuin kuolleeksi. “Aitovirolaisena” romaanina Puhdistusta ei ainakaan voisi syyttää aiheen kaappauksesta. Tämä tapaus tuntuu erityisen paljastavalta omimisen suhteen, sillä romaanin ylirajaisuuden voisi äkkiseltään ajatella pelkästään kirjallisuuden ansioksi.

Hyvä kirjailija lainaa toisilta, suuri kirjailija varastaa.― T. S. Eliot

Perushuoli kaikessa kulttuurissa on se, että voittajat kirjoittavat historiaa. Valta-asemassa olevalla on etuoikeus määrittää menneisyyden merkitys. Varastamisen ajatus on kirjallisuudessa tietysti paradoksi, kulttuurissa mikään ei ole alkuperäistä. Kirjailijan työstä merkittävä osa on pukeutuminen toisten ihmisten nahkoihin. Tällaisesta varkaudesta joutuu syytetyksi, jos sen tekee huonosti – tai jos taustalla on selvä halu hyötyä toisten kustannuksella.

Kirjallisuuden merkitys identiteetille on yhtä kaikki keskeinen. Murroskausien romaaneja lukiessa aikalaistendenssit on helppo havaita. Omimisen ongelmat koskettavat tältä osin kaikkia. Suomalaisuuden tarinaa on kirjoitettu yhtä lailla voittajien kuin häviäjien kynillä, ja monet näistä kertomuksista ovat nykysilmin luettuna vääristelyä ja yhteisen tarinamme ideologista omimista. Näkyvin vedenjakaja tässä suhteessa on ollut sisällissota, mutta syvällä soutaa myös esimerkiksi kristillinen herätyskirjallisuus.

Mitä lähemmäs tarinat tulevat henkilökohtaista elämäämme, sitä suurempi on kirjailijan rooli. Tällä asialla tietenkin myös leikitään: Tuomas Vimma teki itsestään fiktiivisen hahmon sekoittaakseen tarinan ja todellisuuden rajaa. Hän kieltäytyi kuolemasta kirjansa sivuille.

Kulttuurinen omiminen on tuonut leikkiin synkempiä sävyjä, jotka liittyvät vallankäyttöön. Edes fiktiivisten tarinoiden kirjoittajat eivät saa kuulua pelkkiin valta-asemiin, ainakaan jos he kaappaavat vähemmistöjen kokemuksia omiin tarpeisiinsa. Varkaus on tehtävä niin taitavasti, että kohde ei edes huomaa sitä. Silloin kirjaa lukiessa kirjailija unohtuu – ja huomaamaton tekijän kuolema on ennen kaikkea kunnianosoitus hänen työlleen.

Tutustu Aleksis ja Kivi –podcastiin, jossa helsinkiläinen päätoimittaja, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Aleksis Salusjärvi ja lahtelainen teatteriohjaaja, dramaturgi ja kirjailija Aino Kivi antavat kyytiä kotimaiselle kirjallisuudelle.

Aleksis ja Kivi -podcastin tunnuskuva
Aleksis ja Kivi -podcast Aleksis ja Kivi -podcastin tunnuskuva Kuva: Yle Aleksis Salusjärvi,Aino Kivi
Keskustele