Hyppää pääsisältöön

Lättähatulla omiin muistoihin

Seinättömässä museossa kuuluu lättähattu-junien nostalginen kalke

Keitele-museo Suolahdessa on paikka, jossa pääsee historian kyytiin – ja samalla omiin muistoihinsa. Museon vapaaehtoiset pitävät kunnossa lättähattuja ja muita museojunia, ja siirtävät samalla eteenpäin juniin liittyviä, katoamisvaarassa olevia taitoja.

Koriste
Koriste koristeet

Matka menneisyyteen alkaa heti kun tarttuu ovenkahvaan, vetäisee itsensä metalliritiläportaan kautta pyöreäreunaisesta ovesta junaneteiseen.

Tämä haju: pinttynyt dieselin katku. Suoraselkäisten penkkien kauhtunut sametti. Ikkuna, joka veivataan auki pienestä kahvasta. Kulmikas metallinen tuhkakuppi ikkunan alla. Tosiaan, junissa sai ennen tupakoida, toki erikseen merkityissä tupakkavaunuissa.

Istahdan junanpenkille, silitän kangasta, suljen silmäni, nuuhkin.

Aistimuksen voima yllättää: äkkiä muistan monet monituiset matkat Iisalmesta Ylivieskaan ja Seinäjoelle, jotka olen 1970- ja 1980-luvuilla istunut lättahatun tupakkavaunun sankassa savussa. Reissasimme usein mummon luo koiran kanssa, ja eläimet ja tupakoitsijat sijoitettiin samoihin osastoihin.

Kyltti, jossa teksti "tupakointi sallittu"
Kyltti, jossa teksti "tupakointi sallittu" Kuva: Eva Pursiainen / Yle kyltit,ohjeet
Metallinen, vanhan junavaunun seinään kiinnitetty tuhkakuppi tekstillä "VR".
Metallinen, vanhan junavaunun seinään kiinnitetty tuhkakuppi tekstillä "VR". Kuva: Eva Pursiainen / Yle Tuhkakuppi
Kaksi vanhaa mainosta junanvaunun oven ikkunalasissa.
Kaksi vanhaa mainosta junanvaunun oven ikkunalasissa. Kuva: Eva Pursiainen / Yle mainonta,Retro,junanvaunut

Dm7 on junan nimi, dieselmoottorivaunu, kiskobussi, kansankielellä lättähattu.

Kevytrakenteisilla junilla hoidettiin paikallisliikennettä koko Suomessa, ylintä Lappia myöten, minne vain kiskot veivät.

1950-luvulla tieverkko oli kehno, eikä henkilöautojakaan juuri ollut, joten halvat ja ketterästi kulkevat lättähatut tulivat suosituiksi. Niillä Valtionrautatiet pystyi kilpailemaan linja-autoliikenteen kanssa, ja samalla paikallisliikenteessä päästiin eroon raskaammista höyryvetureista.

Viimeiset lättähattuvuorot ajettiin vuonna 1988. Kaikkiaan moottoroituja Dm7-vaunuja ja vanhempia Dm6:sia oli Suomessa liikenteessä reilu parisataa, liitevaunuja saman verran lisää.

Suurin osa vaunuista on tätä nykyä romutettu.

Näitä ei enää uusia saa.― Kimmo Kuosmanen, veturinkuljettaja

Kiskojen kaihoisa kalke

Mutta tänään Suolahdelta pääsee lättahatulla Äänekoskelle, ja samalla omiin muistoihinsa.

Niin kuin kohdetta Egenlandille ehdottanut Marie Finne-Bray toteaa:

– Lättähatut ovat nostalginen, romanttinen asia meille suomalaisille. Kaikki herkistyvät lättähatuille, minä myös.

Finne-Bray kertoo tunteikkaan tarinan.

15-vuotias Marie oli lähdössä lättähatulla matkaan. Ensimmäinen poikaystävä oli tullut saattelemaan häntä asemalaiturille. Veturista kajahti kimeä lähtövihellys, mutta nuoret rakastavaiset eivät malttaneet irrottautua halauksestaan. Junan ollessa jo liikkeessä Marie viimein havahtui ja alkoi juosta kohti avoimena olevaa ovea.

Koristegrafiikkaa
Koristegrafiikkaa Grafik
Vihreään mekkoon ja ruskeaan nahkatakkiin pukeutunut nainen istuu vanhan junan penkillä, nojaten kasvojaan käteensä.
Marie Finne-Brayllä on lättähatuista lämpimät muistot. Vihreään mekkoon ja ruskeaan nahkatakkiin pukeutunut nainen istuu vanhan junan penkillä, nojaten kasvojaan käteensä. Kuva: Eva Pursiainen / Yle henkilökuvat

– Minun piti juosta junan perään. Vähän aikaa juoksin siinä rinnalla, ja seiväshyppytyyliin hyppäsin junaan. Ovi ei silloin mennyt automaattisesti kiinni, ja pystyin vielä siitä huutamaan rakkaalleni: minä rakastan sinua!

Puuskuttaen Marie astui vaunuosastoon. Täpötäysi vaunullinen kanssamatkustajia tuijotti uteliaana tyttöä, joka kasvot peruslukemilla etsi paikkansa, istahti, ja alkoi lukea romaania.

Kyltti, jossa teksti "Matkustajan, joka haluaa poistua junasta sellaiselle liikennepaikalle, jolla juna pysähtyy vain tarvittaessa, tulee ilmoittaa siitä konduktöörille viimeistään edellisellä pysähdyspaikalla."
Kyltti, jossa teksti "Matkustajan, joka haluaa poistua junasta sellaiselle liikennepaikalle, jolla juna pysähtyy vain tarvittaessa, tulee ilmoittaa siitä konduktöörille viimeistään edellisellä pysähdyspaikalla." Kuva: Eva Pursiainen / Yle kyltit,ohjeet
Laukkuhylly vanhassa junavaunussa.
Laukkuhylly vanhassa junavaunussa. Kuva: Eva Pursiainen / Yle

Lämpimiä tunteita on ilmassa edelleen: ilman niitä emme mekään nyt istuisi kaihoisasti kalkattavassa kyydissä.

– Se on rakkaudesta lajiin, toteaa veturinkuljettaja Kimmo Kuosmanen, joka tänään ajaa museojunaa – vapaaehtoisena ja palkatta. Ilman ammattikuljettajaa kun ei museojunia raiteille päästetä.

Junankuljettaja univormussaan heilauttamassa kättään junan ikkunassa.
Tavallisesti Kimmo Kuosmanen ajaa moderneja, automaattivaihteilla varustettuja junia työnantajansa VR:n piikkiin. Junankuljettaja univormussaan heilauttamassa kättään junan ikkunassa. Kuva: Tuula Viitaniemi / Yle henkilökuvat,veturinkuljettajat

Kuosmanen kiittelee kaluston kunnossapidosta Keitele-museon talkoilla työtä tekeviä rautatieharrastajia.

– Tämähän se on se hengissäpitävä voima. Näitä ei enää uusia saa.

Eikä lättähatun ajamista opi kuin ajamalla. Vanhan dieseljunan tekniikka kun on tyystin erilaista kuin nykyaikaisten junien.

– Tämä on manuaalivaihteinen. Ajetaan kuljettajan tuntuman mukaan, kuunnellaan konetta, kuvailee Kuosmanen. Juuri se häntä lättähatuissa viehättääkin.

Nousen junaan, katson, kurkkaan
joka vaunun joka nurkkaan,
kesyn karhun lailla näin
lipunlaitaa nipistäin.
Kello soi:
Aika rientää nopsaan niin,
vuosi mahtuu sekuntiin,
― Z.Topelius, "Junailija" (Mukaileva suomennos, suomentaja tuntematon)

Museo ilman seiniä

Keitele-museossa on tallella kolme moottorivaunua ja kaksi liitevaunua, jotka on valmistettu Valmetin lentokonetehtaalla Tampereella 1950-60-luvuilla.

Pääsemme tutustumaan museoon ja museojuniin Äänekoski-ajoa edeltävänä päivänä. Vanha punatiilinen veturitalli sijaitsee Ala-Keitele-järven tuntumassa.

Punatiilirakennus, jolla kaksi suurta, puista ovea.
Punatiilirakennus, jolla kaksi suurta, puista ovea. Kuva: Eva Pursiainen / Yle Veturitalli

Varsinaista museorakennusta Suolahdessa ei ole. Museo tarkoittaa täällä toimintaa, johon kuuluvat historialliset kulkupelit, niiden kunnossapito sekä juniin liittyvän tiedon ja taidon siirtäminen eteenpäin.

Kaksi keltaisiin liiveihin pukeutunutta miestä työntävät junan kääntöpöytää, jolla seisoo iso punainen veturi.
Kääntöpöydällä voi kätevästi kääntää raskasta veturia. Kaksi keltaisiin liiveihin pukeutunutta miestä työntävät junan kääntöpöytää, jolla seisoo iso punainen veturi. Kuva: Eva Pursiainen / Yle veturit,kääntöpöytä

Neljä henkilöä keltaisissa liiveissä, yksi heistä pitää dieselletkua, jonka pää on kiinni sinisessä junavaunussa.
Dieselmoottorivaunut, eli lättähatut, tankataan hyvissä ajoin ennen museoajoa. Neljä henkilöä keltaisissa liiveissä, yksi heistä pitää dieselletkua, jonka pää on kiinni sinisessä junavaunussa. Kuva: Eva Pursiainen / Yle kiskobussi,talkoot

Keltaisiin huomioliiveihin sonnustautuneet miehet tekevät ajovalmistelutoimenpiteitä veturitallia ympäröivillä raiteilla ja sinivalkoisissa vaunuissa. Remmissä on enemmän tai vähemmän aktiivisesti 15 vapaaehtoista.

He tarkistavat moottorin ja paineilmakompressorin öljyt sekä jäähdyttimen nesteen, täyttävät tankin dieselillä. Lopuksi vaunut siirretään oikeaan järjestykseen ratapihan huoltoraiteille.

Musta höyryveturi veturitallissa.
Veturitallin jyhkeiden ovien takana on muitakin Keitele-museon aarteita: komeimpana Tk3 1132-veturi vuodelta 1945. Musta höyryveturi veturitallissa. Kuva: Eva Pursiainen / Yle höyryveturit,Veturitalli
Kirkkaankeltainen junanvaunu.
Keitele-museon omistamien junavaunujen joukossa on myös vanha postivaunu. Kirkkaankeltainen junanvaunu. Kuva: Eva Pursiainen / Yle postivaunu
Kulunut, ruosteinen vankien kuljettamiseen tarkoitettu junanvaunu.
Vanha vankivaunu tarvitsisi kunnostamista, miettivät Keitele-museon vapaaehtoiset. Kulunut, ruosteinen vankien kuljettamiseen tarkoitettu junanvaunu. Kuva: Eva Pursiainen / Yle junanvaunut,kuljetus

Tutun näköinen asemarakennus

Kävelymatkan päässä talleilta sijaitsee Suolahden vanha asema, jossa liikennöinti lopetettiin jo 1950-luvun lopulla. Asemalla on viimeksi toiminut tilausravintola, mutta nyt huolella entisöity kaunis asema on tyhjillään.

Vuonna 1898 käyttöönotettu asemarakennus tuntuu tutulta, ja ihmekös tuo: arkkitehti Bruno Granholm toimi Rautatiehallituksen pääarkkitehtina vuosina 1892-1926. Granholm piirsi asemia lukuisille rataosuuksille pitkin Suomea.

Vanha, keltaiseksi maalattu asemarakennus, jonka editse kulkee rautatiekiskot.
Asema on kuin paakkelsi, kuvataan Egenlandin saamassa ehdotuksessa. Tämä asema ei enää junaliikennetta palvele, mutta saattaa olla, että piankin Suolahdesta pääsee taas Jyväskylään junalla. Henkilöliikenteen palauttaminen Äänekoski-Suolahti-Laukaa-Jyväskylä-välille on suunnitteilla. Vanha, keltaiseksi maalattu asemarakennus, jonka editse kulkee rautatiekiskot. Kuva: Eva Pursiainen / Yle Suolahden vanha asema,Suolahti
Koristeellinen, puinen salko katon harjalla.
Katolla törröttää kattoratsastaja. Koristeellinen, puinen salko katon harjalla. Kuva: Eva Pursiainen / Yle Suolahden vanha asema,Takryttare
Vaihteisto, jonka avulla voi ohjata junia eri raiteille Äänekoskelta tultaessa.
Asemalaiturilla on vanha vaihdelaitteisto. Vaihteisto, jonka avulla voi ohjata junia eri raiteille Äänekoskelta tultaessa. Kuva: Eva Pursiainen / Yle Vaihteisto
Yksityiskohta vanhasta puisesta ulko-ovesta.
Oven yksityiskohta. Yksityiskohta vanhasta puisesta ulko-ovesta. Kuva: Eva Pursiainen / Yle Suolahden vanha asema,ovet

Nykyinen Suolahden asema sijaitsee keskustan toisella laidalla, Jyväskylä-Laukaa-Äänekoski-radan varrella. Sieltä matkustajat nousivat lättähattujen kyytiin aina vuoteen 1988 saakka, mutta sen jälkeen asema on palvellut vain tavaraliikennettä.

Kaikki henkilöliikenne loppui samalla kun lättähatuista luovuttiin.

Koriste
Koriste

Verenperintönä rakkaus rautateihin

Lättähattu kolistelee kohti Äänekoskea. Kyydissä on monenikäistä väkeä, enimmäkseen lapsiperheitä, ja isovanhempia lapsenlapsineen.

Pieni lapsi pinkkiin haalariin pukeutuneena isoäitinsä sylissä, katsoo junan ikkunasta ulos.
Museomatkoja on tarjolla parisenkymmentä pitkin vuotta. Pieni lapsi pinkkiin haalariin pukeutuneena isoäitinsä sylissä, katsoo junan ikkunasta ulos. Kuva: Eva Pursiainen / Yle kiskobussi,isovanhemmat

Matka kestää reilut kymmenen minuuttia; kohokohtina Ala-Keiteleen sillalta siintävät kauniit maisemat, sekä Äänekosken kolossaalinen biotuotetehdas.

Konduktöörin pestiä hoitaa tänään museota johtava Ilkka Herpman.

Herpman kuvaa lättähattuja kansan palvelijoiksi. Hän kertoo esimerkin: juna saattoi poimia menomatkalla marjastajamummon kyytiin, viedä metsäpolun varteen, ja paluumatkalla hoitaa poimijan saaliineen takaisin kotiin.

Vanhempi mies, jolla on päässään konduktöörinlakki. Taustalla sinisiä junavaunuja.
Ilkka Herpman. Vanhempi mies, jolla on päässään konduktöörinlakki. Taustalla sinisiä junavaunuja. Kuva: Eva Pursiainen / Yle henkilökuvat

Tyynestä äänestä huolimatta huomaa, että Herpmania hieman korpeaa se, että Valtionrautatiet 1980-luvulla päätti alasajaa ensin lättähattujen kunnossapidon, ja sitten koko paikallisliikenteen.

Herpman sai kipinän rautateihin verenperintönä. Äiti teki työuransa rautateillä, ja äiti sekä perheen lapset saivat juniin vapaalippuja.

– Näinpä sitten, kun isä oli nuuka, me tehtiin kaikki lomamatkat aina junapelissä, kertoo Herpman.
– Kiskojen kolke jäi jo penskana mielen perukoille.

Ja kun Herpman luki lehdestä vuonna 1988, että Suolahteen tulee rautatiemuseo ja lättähattuja, hän innostui välittömästi. Pitkän linjan talkoomiehestä tuli museon toimitusjohtaja vuonna 2015.

Mies keltaisessa liivissä seisoo junaraiteilla kahden sinisen junavaunun välissä ja pitää kättään ylhäällä.
Ilkka Herpman valmisteli Keitele-museon lättähattua ajelua varten kesäkuussa 2018. Mies keltaisessa liivissä seisoo junaraiteilla kahden sinisen junavaunun välissä ja pitää kättään ylhäällä. Kuva: Eva Pursiainen / Yle henkilökuvat,kiskobussi

Edelleen hän tosin häärää muiden mukana junia huoltamassa, eikä komeasta tittelistä huolimatta saa palkkaa kolikkoakaan.

Tätä tehdään rakkaudesta lajiin, toden totta.

Kaksi miestä seisoo kahden sinisen junavaunun edessä, toisella vanha konduktöörinlakki päässä, toisella vanha junankuljettajan puku ja lakki.
Ilkka Herpman oli konduktöörinä, Kimmo Kuosmanen veturinkuljettajana Keitele-museon lättähattuajelulla kesäkuussa 2018. Kaksi miestä seisoo kahden sinisen junavaunun edessä, toisella vanha konduktöörinlakki päässä, toisella vanha junankuljettajan puku ja lakki. Kuva: Tuula Viitaniemi / Yle veturinkuljettajat,junat,henkilökuvat

– Se on se hyvä mieli. Ihmisten kasvoilta voi nähdä innostuksen ja tyytyväisyyden, että mukavaa kun jotkut tekee tämmöistä, sanoo Herpman.


Lupiini kasvaa ratapihalla.




Lupiini kasvaa ratapihalla.
Kuva: Eva Pursiainen / Yle
lupiinit

video: Rasmus Tåg

Suomen kartta, keskellä oranssi piste, jonka vierellä teksti SUOLAHTI.
Karttaa klikkaamalla pääset karttaan, jossa ovat kaikki Egenland-kohteet. Suomen kartta, keskellä oranssi piste, jonka vierellä teksti SUOLAHTI. Kuva: Yle kartat

Egenland – yleisön matkaopas Suomeen kahdella kielellä

  • Egenland on kaksikielinen televisio-ohjelma ja kulttuurimatkaopas, jossa yleisö päättää, mitä kulttuuri tarkoittaa.
  • Tähän mennessä yleisö on lähettänyt yli 4000 vihjettä vierailun arvoisista paikoista, henkilöistä ja tapahtumista. Niiden joukosta valitaan kiinnostavimmat.
  • Kohteet esitellään tässä netin matkaoppaassa suomeksi ja ruotsiksi. Kaikki kohteet ovat nähtävissä tällä kartalla.
  • Egenlandin ensimmäinen ja toinen kausi on esitetty Yle Teema & Fem -kanavalla 2018–19. Kaikki tv-jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.
  • Kolmas kausi on tulossa alkuvuodesta 2020! Seuraa meitä Instagramissa.