Hyppää pääsisältöön

Semanttinen häly lisääntyy – huomasin etten ymmärrä emojeita ympärilläni

Semanttista hälyä - toistemme ymmärtämisen historiaa -sarjan pääkuva
Semanttista hälyä - toistemme ymmärtämisen historiaa -sarjan pääkuva Kuva: Johanna Aulén / YLE radiosarjat

Vanhimmat tunnetut kirjoitukset ovat noin 7000 vuoden takaa. Sumerilaiset keksivät tuntemamme kirjoitustaidon viitisen tuhatta vuotta sitten, ja siitä katsotaan alkaneeksi kulttuurin kirjallinen kehitys. Siitä alkoivat tarinat. Nyt olemme tilanteessa, jossa tietoa on enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Olemme tilanteessa, jossa tietoa kertyy niin paljon, että sen louhimiseen tarvitaan tekoälyä.

Ihmisellä on aina ollut tarve kommunikoida. Ihminen on aina halunnut säilyttää ja jakaa tietoa. Tämä tarve on vauhdittanut erilaisten teknisten keinojen kehitystä. Savumerkit ja viidakkorummut palvelivat aikoinaan samaa tarkoitusta kuin Twitter, Instagram ja Whatsapp nykyisin.

Internet ja kännykkä ovat muuttaneet maailmaa, ihmiskuntaa ja tiedonvälitystä nopeasti. Ne ovat tehneet sen perinpohjaisemmin ja nopeammin kuin mikään aikaisempi keksintö ihmiskunnan historiassa. Kommunikaatio ei enää ole sitä mitä se oli aiemmin. Vai onko matka hieroglyfeistä emojeihin sittenkään niin pitkä?

En osaa lukea hieroglyfeja ja eräänä päivänä huomasin, että on muutakin jota en ymmärrä. En osaa kieltä, jota ympärilläni olevat ihmiset käyttävät. En ollut Kiinassa, Japanissa, Venäjällä tai Indonesiassa. Olin Suomessa ja yhtäkkiä minun piti osata lukea uutta kieltä. Tulkita outoja symboleja. Käsiä, apinoita, tähtiä, aurinkoja, sydämiä tai pyöreitä keltaisia naamoja, joilla oli erilaisia ilmeitä.

Periaatteessa helppoa. Hymyilevä naama on hymyilevä naama. Itkevä naama on itkevä naama. On irvistävä naama ja naama, jolla on selvästi yllättynyt ilme. Vai onko se sittenkin kauhistunut? Ja irvistääkö tuo naama vai ilmaiseeko ilme sisukkuutta ja pinnistelyä?

Mitä ihmettä tarkoittaa tuo emoji, jonka sieraimista puuskahtaa höyryä tai savua?

Onko se vihainen? Ei, vaan tuo emoji kuvastaa ylpeyttä, minulle sanotaan. No, tuolla naamalla on ainakin kauhistunut ilme. Sitä voisi käyttää. Ei voi. Se ilme ei kuvaa kauhistusta, vaan sitä, että on nälkä.

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Tuossa on hauskan näköinen pieni mies, joka tekee punnerruksia. Ei tee. Hän kumartaa. Hän osoittaa kiitollisuutta, ei kuntoile. No entä sitten tuo onnittelukortti? Se ei olekaan onnittelukortti, vaan kirjanmerkki. Tuossa emojissa ei olekaan vehnää, vaan riisiä. Eikä tuo ole tammenterho, vaan kastanja. Mutta mikä on tuo outo ruskealta kupilta näyttävä asia? Se on uuniperunan puolikas.

Emojien maailmassa pitää olla varovainen

Emojien maailma on ihmeellinen. Siellä pitää olla varovainen. Lumihiutale voi tarkoittaakin kokaiinia. Persikka voi tarkoittaa takapuolta. Sirkusteltta voi tarkoittaa erektiota. Eikä ole vaikea arvata, mitä banaani tai munakoiso voivat tarkoittaa.

Emojien maailmasta on tahallaan jätetty pois muutamia asioita. Siellä ei ole hampunlehteä, pistoolia eikä piippua. Mutta siellä on asioita, joita voi käyttää niiden sijasta. On vaahteranlehti, vesipistooli ja palava savuke.

Oikeusoppineet ovat sitä mieltä, että emojit eivät ole mitä tahansa hauskoja naamankuvia, vaan kirjoitettuun kieleen verrattava kommunikaation muoto. Emojeilla voidaan uhkailla ja pelotella. Niillä voidaan tehdä rikoksia.

Vuonna 2016 uutisoitiin kuinka eräs ranskalainen nuori mies sai kuuden kuukauden vankeustuomion uhkailtuaan entistä tyttöystäväänsä emojeilla.

Oikeus tulkitsi miehen käyttämät emojit väkivallan uhkaa kuvaaviksi.

Vuonna 2015 neworkilainen nuorukainen sai syytteen terroristisesta uhkauksesta, käytettyään Facebookissa poliisia, pommia ja veistä kuvaavia emojeja. Etelä-Carolinassa tuomioon riitti muutama nyrkin ja ambulanssin kuva.

Michelle Obama strippaa videolla! Oikeasti?

Vuonna 2016 Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimiston sanakirjaan ilmestyi uusi sana: valemedia. Ja vuonna 2018 sinne ilmestyi toinen aktiiviseen käyttöön tullut sana: valeuutinen.

Nykyään valeuutiset eivät ole enää pelkkää tekstiä. Adobe-yhtiön kehittämä Voco on tietokoneohjelma, joka osaa puhua kenen tahansa henkilön äänellä. Tarvitaan vain parisenkymmentä minuuttia henkilön äänitettyä puhetta. Tämän jälkeen tietokone osaa puhua vaikkapa Donald Trumpin, Vladimir Putinin tai Frank Sinatran äänellä.

Saksalaisten ja amerikkalaisten yliopistojen yhteisessä Face2Face-tutkimushankkeessa on kehitetty teknologia, jolla henkilön kasvoille saadaan toisen henkilön, esimerkiksi näyttelijän, aikaansaamat kasvonilmeet. Näin kuka tahansa saadaan liikkuvassa kuvassa puhumaan tai ilmehtimään miten halutaan.

Ei ihme, että monet tiedotusvälineet ja valtiolliset tahot ovat ilmaisseet huolensa tästä jo olemassa olevasta tekniikasta. Sitä käytettiin esimerkiksi Star Wars -elokuvassa Rogue One jo vuonna 2016.

Elokuvassa prinsessa Leiaa näytellyt Ingvild Deila muutettiin digitaalisesti prinsessa Leiaa aiemmin näytelleen Carrie Fischerin näköiseksi.

Samalla tekniikalla englantilainen näyttelijä Peter Cushing saatiin mukaan tuohon elokuvaan. Itse asiassa hänet herätettiin algoritmien avulla henkiin. Näin vuonna 1994 kuollut näyttelijä esiintyi vuonna 2016 valmistuneessa elokuvassa.

Kun liikkuvan kuvan muokkaamiseen otetaan mukaan tekoäly, voidaan kuka tahansa saada tekemään mitä tahansa.

Syksyllä 2017 sosiaaliseen mediaan ilmestyi nimimerkin Deepfakes tekemiä videoita, joissa tunnetut elokuva- ja poptähdet, kuten Emma Watson, Katy Perry ja Taylor Swift, esiintyivät pornovideoiden kohtauksissa.

Tai näyttivät esiintyvän, sillä videopätkät olivat väärennöksiä. Nettiin ilmestyi myös video, jossa Michelle Obama strippaa ja video, jossa Barack Obama varoittaa netin käyttäjiä videomanipulaation vaaroista. Väärennöksiä tietenkin.

Tammikuussa 2018 julkaistiin kotikäyttöön tarkoitettu Fakeapp-sovellus, jolla kuka tahansa voi tekoälyn avulla tehdä valevideoita ja julkaista niitä maailmanlaajuisesti. Toistaiseksi tämä kaikki on täysin laillista toimintaa.

Me käytämme vain kymmentä prosenttia aivoistamme

Niinhän sitä sanotaan. Todellisuudessa suurin osa aivoistamme on käytössä kaiken aikaa.

Unissaan kävelevää ihmistä ei saa herättää. Se voi olla hyvin vaarallista, sanotaan. Ei se ole vaarallista, se on jopa suositeltavaa, sanovat lääkärit.

Thomas Alva Edison keksi hehkulampun, meille on kerrottu. Ikävä kyllä, ei keksinyt. Sanotaan, että Henry Ford keksi auton ja liukuhihnan. Ei keksinyt kumpaakaan. Tietokonevirukset ja haittaohjelmat eivät iske Linuxiin, sanotaan. Kyllä iskevät.

Mitä teet, jos haluat tietää jonkin asian? Kilautatko kaverille? Ehkä, mutta mitä todennäköisimmin kysyt Googlelta.

Vielä hetki sitten tietoa etsittiin tietosanakirjoista.

Ensimmäinen suomenkielinen tietosanakirja, vuosina 1909–1922 ilmestynyt 11-osainen Tietosanakirja ei tunne sanaa informaatio. Sana informaattori sen sijaan on kirjassa. Se tarkoittaa koti- tai yksityisopettajaa. Kommunikaatio-sana on muodossa kommunikatsioni. Sillä tarkoitetaan tiedoksiantoa, yhteyttä tai liikeyhteyttä, monikkomuodossaan kulkuneuvoja.

Infarkti, inferno, infiniittimuoto, kommandiittiosakeyhtiö ja kommunismi löytyvät kirjasta.

"Tiedonantoliikenne eli tietoliikenne on tietojen perille toimittamista posti- tai lennätinlaitoksen välityksellä", kertoo kirja.

Sata vuotta myöhemmin me elämme maailmassa, jossa tietoa ja tietoliikennettä on järjettömästi. Maailmassa, jossa kommunikoimme kaiken aikaa. Maailmassa, jossa me emme ole olemassa, jos emme ole verkossa.

Kaikki on nykyään verkossa

Niinhän me luulemme. Onko kaikki inhimillinen tieto verkossa?

Ei todellakaan, sanoo amerikkalainen tietoinsinööri Phillip Remaker. Internetissä on vain hyvin, hyvin pieni osa maailman kaikesta tiedosta. Huomattava määrä kaikesta tiedosta on edelleen paperille painettua ja sijaitsee lukemattomissa kirjastoissa ympäri maailman.

Ja valtava määrä tietoa on suojattu tekijänoikeuksin, joten se ei ole julkisesti tavoitettavissa. Maailmassa on myös paljon yksityisomistuksessa olevaa tai salaista tietoa, joka pidetään salassa sopimuksellisista tai laillisista syistä. Tietoa, jota ei syystä tai toisesta ole julkistettu.

Edelleen on ympäri maailman olemassa valtava määrä tietoa, jota ei vielä ole binäärikoodattu, siis muutettu digitaaliseen muotoon. Tämä tieto on ja pysyy verkon ulkopuolella.

Se, että me kuvittelemme kaiken inhimillisen tiedon löytyvän internetistä, on houkutteleva, mutta vaarallinen ajatus, kirjoittaa Phillip Remaker. Se johtaa laiskuuteen tiedon hankinnassa ja ajattelun kapeuteen, hän sanoo.

Googlen ja Wikipedian ulkopuolella on paljon inhimillistä tietoa, vaikka yhä harvemmat ihmiset näyttävät enää uskovan niin.

Semanttista hälyä - toistemme ymmärtämisen historiaa -sarjan kuvitusta
Semanttista hälyä - toistemme ymmärtämisen historiaa -sarjan kuvitusta Kuva: Johanna Aulén / YLE radiosarjat

Maailmankaikkeuden merkittävin hakuteos

Vuonna 1936 englantilainen kirjailija H. G. Wells julkaisi kirjoituksen nimeltä The Idea of a World Encyclopedia. Hän esitti ajatuksen kaikille avoimesta, maailmanlaajuisesta tietopankista. Kaikkien maailman ihmisten yhteisestä kirjastosta tai valtaisasta tietosanakirjasta.

Ajatus kaiken inhimillisen tiedon keräämisestä ja tallentamisesta yhteen paikkaan ei ollut uusi. Kolmisensataa vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua perustettiin Egyptiin Aleksandrian kirjasto, jonne oli tarkoitus kerätä kaikki maailman kirjallisuus. Kaikki maailman tieto.

Ei ole mikään yllätys, että Wikipedian perustaja Jimmy Wales puhuu samasta asiasta. "Kuvittele maailma, jossa jokaiselle ihmiselle tarjotaan vapaa pääsy kaikkeen inhimilliseen tietoon", Wales sanoo ja toteaa, että siihen Wikipedia pyrkii.

Tiedätkö, mikä on maailmankaikkeuden merkittävin hakuteos? Se muistuttaa suurehkoa taskulaskinta.

Siinä on satakunta pienen pientä näppäintä ja noin nelituumainen näyttö, johon voi hetkessä saada minkä tahansa kirjan miljoonista sivuista. Se näyttää käsittämättömän monimutkaiselta, ja ehkä juuri siksi sen kanteen on painettu suurilla, ystävällisillä kirjaimilla sanat: ÄLÄ HÄTÄILE.

Se on kirja, jota ei ole koskaan julkaistu maapallolla. Se on Linnunradan käsikirja liftareille. Kyseessä on tieteiskirjailija Douglas Adamsin mielikuvituksen tuotetta 1970-luvulta, ajalta ennen kotitietokoneita, nettiä, tabletteja ja älypuhelimia.

Nykyään tuollainen laite ei herättäisi lainkaan kummastusta, sitä ei pidettäisi minkäänlaisena fiktiona, vaan pikemminkin melko vanhanaikaisena härvelinä. Vain neljän tuuman näyttö? Minun älykännykässäni on yli kuuden tuuman näyttö, ja saan siihen halutessani satoja miljoonia sivuja koska tahansa.

Vuonna 2017 Wikipediassa kerrottiin olevan liki 200 miljoonaa sivua. Ja määrä kasvaa jatkuvasti.

VHS, C-kasetti, Minidisc, lerppu, korppu, USB vai DNA?

Noin 5250 vuotta vanha, Egyptistä löydetty kalkkikivilaatta on edelleen luettavissa. Se kertoo muinaista Egyptiä hallinneen Skorpionikuninkaan tarinan.

1980-luvulla tallensin kirjoittamaani tekstiä viiden ja yhden neljäsosatuuman tietokonelevykkeelle, niin kutsutulle lerpulle. Tuota tekstiä on nykyään liki mahdotonta päästä lukemaan, sillä missä on kone, johon voi asettaa tuon lerpun luettavaksi?

Saman kohtalon ovat kokeneet kolmen ja puolen tuuman tietokonelevykkeet eli niin kutsutut korput. Meillä ei enää ole laitteita, joihin ne sopisivat.

Kuinka paljon tärkeää ja ikimuistoista tavaraa onkaan yhä VHS-videokaseteilla? Kuinka paljon korvaamatonta musiikkia on c-kaseteilla tai minidisc-levykkeillä? Uusimmissa tietokoneissa ei enää ole edes CD- tai DVD-asemia, tableteista puhumattakaan. Ja vanhat koneet ovat hajonneet jo aikoja sitten.

Meidän dokumenttimme muutaman lähivuosikymmenen ajalta ovat jo suureksi osaksi ajautuneet kaatopaikoille. Tekniikka kehittyy, meille sanotaan. USB-muistitikkujen arvioidaan toimivan kolmesta viiteen vuoteen. Tietokoneiden kiintolevyjen luotettavaksi käyttöiäksi arvioidaan nykyisin viitisen vuotta. CD- ja DVD-levyjen sanotaan kestävän jopa 25 vuotta.

Ja tutkijat varoittavat vielä käyttöikää suuremmasta ongelmasta: nykyisellä vauhdilla ihmiskunta tuottaa niin paljon dataa, ettei meidän käytössämme oleva muistintallennuskapasiteetti enää riitä.

Tieto alkaa tulvia yli.

Valtaville tietomassoille ei enää löydy paikkaa, ja vaikka löytyisikin, kukaan ei voi olla varma, että tulevaisuuden sukupolvet pystyvät lukemaan tuota tallennettua tietoa.

Paitsi, jos tieto tallennetaan johonkin, jonka tulevatkin sukupolvet varmasti tuntevat: dna:han. Kaiken elollisen periytyvä informaatio on tallentuneena dna-molekyyleihin. Dna-molekyyleissä on kaikki se tieto, jonka kehittyvä eliö tarvitsee. Ja nyt siis kaiken inhimillisen tiedon pelastajaksi veikkaillaan dna:ta.

Englantilainen tiedejulkaisu Nature kertoi vuonna 2016 tutkijoiden pystyneen tallentamaan dna-molekyyleihin muun muassa Shakespearen sonetit ja pätkän Martin Luther Kingin kuuluisasta I have a dream -puheesta.

Se kuulostaa lupaavalta. Dna:han todella mahtuu tietoa: yhteen grammaan dna:ta on mahdollista tallentaa yli 200 miljoonaa gigatavua dataa. Siis yhteen grammaan. Nature-lehden laskelmien mukaan kaikki maailman tieto mahtuisi yhteen kiloon dna:ta. Yhteen kiloon.

Kuinka kätevää. Ja kuinka arvokas tuo kilo dna:ta olisikaan? On ehkä syytä pohtia, kannattaako kaikkea maailman tietoa lopultakaan pakata johonkin kilon painoiseen dna-möykkyyn?

Lataa Semanttista hälyä -sarjan jaksot:




Artikkelia taustoitti arkistotoimittaja Petri Ikonen Yle Arkistosta.

(9.1.2019 korjattu Tietosanakirjaan 1909-1922 ja hakusanaan kommunikaatio liittynyt epätäsmällisyys.)