Jukka Lindfors
Yle
Jukka Lindfors kirjoittaa blogissa alaviitteitä Elmun, Lepakon ja Radio Cityn merkkihahmon tarinaan.
Nekrologitoimituksemme on saanut akuuttia työtä, alkoi joulukuun alussa tullut sähköpostiviesti Radio Cityn ex-päätoimittajalta Juha Tynkkyseltä. Yhteinen ystävämme ja työtoverimme Christian Moustgaard oli hiljattain kuollut.
Kahdeksankymmenluvun lopulla muodostimme Juhan kanssa radiotoimituksen epävirallisen yksikön, joka tuotti muisto-ohjelmia mm. Irwinistä, Andy Warholista, Divinestä, Liberacesta ja Eemelistä. Viimemainittua koskeneen, kohtuullisesti pieruhuumoriakin sisältäneen lähetyksen jälkeen Tynkkysen puhelin soi. Langan toisessa päässä oli koomikon leski, ja päätoimittajan mielessä ehtivät vilahtaa monenlaiset skenaariot alkavasta keskustelusta. Helpotus oli suuri, kun toinen totesikin: "Näin kauniisti ei miehestäni ole koskaan puhuttu."
Tuolloisessa iässä oli vielä melko mutkatonta väsätä muistokirjoituksia ihmisistä, joita ei henkilökohtaisesti tuntenut. Nyt elän aikoja, jolloin ystäviä ja tuttuja siirtyy tuonen tuville aivan liian tiheässä tahdissa. Ajattelen heidän julkista muistamistaan jonkinlaisena viimeisenä palveluksena, mutta mitään miellyttävää puuhaa se ei koskaan ole. Siksi olin tyytyväinen, että Juha hoiti Moustgaardista kelpo nekrologin Helsingin Sanomiin yhdessä Juhani Merimaan kanssa, ja tokihan kyseinen kaksikko tunsikin Chrissen paljon paremmin kuin minä. Tällaisissa tilanteissa, ellei muulloin, on etua siitä, että omaa vain muutamia läheisiä ystäviä.
Moustgaardin kuoleman jälkeen hänen Facebook-sivunsa täyttyi ystävien muistelmista. Itse en tuntenut osaavani lisätä mitään oleellista. Kun sitten jouduin vuodenvaihteen jälkeen pidetyssä muistotilaisuudessa yllättäen Chrissen monivuotisen aseveljen Teemu Lehdon haastattelemaksi, mieleen nousi sittenkin muutama alaviite edesmenneen monitahoiseen elämäntarinaan.
Laululiikkeen liikkeenhoitajana
Varhaisin selkeä muistikuvani liittyy syyskuun 11. päivän dramaattiseen iskuun. Puhelin soi tuona iltana myöhään, ehkä likellä keskiyötä. Soittaja oli Chrisse, joka ilmoitti, että aikaisin aamulla alkaisi lentolehtisten jakelu Vanhalta yo-talolta. Vuosi oli 1973, ja Chilessä oli saman päivän aamuna tapahtunut USA:n tukema oikeistolainen sotilasvallankaappaus.
Toimin tuohon aikaan palkattomana politrukkina Espoon alueella, ja tehtäväni oli välittää sana eteenpäin alueeni kommarinuorten paikallisosastoille. Chrisse tuskin sanoi mitään erityisen hienosti muotoiltua, mutta hänen puhetyylinsä oli jo sama kuin myöhemminkin: rauhallinen mutta määrätietoinen, hitusen nariseva ja tiettyjä sanoja ikään kuin selkeyden nimissä tähdentävä. Olin törmännyt häneen aiemminkin Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton kokouksissa – niitä pidettiin Chrissen työpaikalla Vanhalla – mutta lähempää tuttavuutta meillä ei ollut.
Enemmän aloimme olla tekemisissä 1970-luvun puolivälin tienoilla, jolloin Chrisse pyöritti muutaman vasemmistolaisen kulttuurijärjestön perustamaa Ohjelmakeskusta. Politrukin toimeni ohessa ujuttauduin myös laululiikekuvioihin, ja pian hän värväsi minut Hande Nurmion seuraajaksi Ohjelmakeskuksen julkaiseman Uusi Laulu -lehden päätoimittajan pallille, kun edeltäjäni suuntautui taiteelliselle uralle.
Minulla ei ollut vielä ymmärrystä kieltäytyä tehtävästä olemattoman kokemukseni ja toistaitoisuuteni nojalla, kuten sentään älysin tehdä Chrissen eräiden myöhempien tarjousten kohdalla (yksi poikkeuksista oli pr-tekstien laatiminen Iskelmälaulaja Arokannolle, jonka hän jossain vaiheessa otti suojatikseen). Joka tapauksessa kyseinen pesti todennäköisesti ratkaisi tulevan urakehitykseni. Chrisse osasi saada ihmiset uskomaan omiin mahdollisuuksiinsa, jopa vastoin näiden parempaa tietoa.
Muslim Magomajev? Mä olin täysin niinku: APUA!
Eerikinkadulla sijainneen Ohjelmakeskuksen päätehtävänä oli välittää ammattitaiteilijoita ja nuoriso-osastojen lauluryhmiä järjestöjen tilaisuuksiin. Vaikka Moustgaardin myöhemmät vaiheet (kuten sitä edeltäneetkin) yhdistyivät enimmäkseen muuhun kuin poliittiseen musiikkiin, hän myös arvosti aidosti sen parhaita tekijöitä ja artisteja, etenkin Agit-Propia. Muistan hyvin, kuinka Berliinin Rote Lieder -festivaalilla 1976 ihastuimme molemmat länsisaksalaiseen bändiin nimeltä Peter, Paul & Barmbek, joka soitti rämäkkää ja terävän humorististista kommariskiffleä. Olimme yhtä mieltä, että pumppu pitäisi saada Helsingin laulufestivaaleille, mutta niin ei koskaan käynyt.
Ohjelmakeskukseen tietysti kohdistui taustajärjestöjen taholta ideologisia paineita, joita Chrisse osasi tarvittaessa torjua. Yhtenä painajaismaisena tapauksena hän muisteli erään taistolaisen nuorisopomon ideaa siitä, että neuvostobaritoni Muslim Magomajev pitäisi roudata Suomeen täkäläistä poppariyleisöä sivistämään. "Mä olin täysin niinku: apua!" Magomajev oli upeaääninen ja kotimaassaan huippusuosittu ooppera- ja viihdelaulaja, muttei aivan vastannut Moustin ajatusta siitä, millä nuoria "tavoitettaisiin", kuten sanonta kuului.
Verta, sirpaleita ja hyvä meininki
Laululiikkeen esiintyjien välittäminen oli Ohjelmakeskukselle joka tapauksessa taloudellisesti kannattamatonta, joten Chrisse myi myös helsinkiläisiä rock- ja jazzcomboja, ehkä suorastaan manageroikin niistä joitakin, ja organisoi Handen kanssa Ohjelmakeskuksen suuria teemakonsertteja, jotka rakentuivat pop- ja rockmuusikoiden varaan. Vuonna 1976 Ohjelmakeskuksessa mietittiin, onnistuisiko Bob Marleyn buukkaaminen taistolaisnuorison Spartakiadit-tapahtumaan. Loppumetreillään puulaaki ehti järjestää vielä Pelle Miljoonan ensimmäiset Helsingin-keikat.
Chrisse aina haluaa että nää sub-sub-sub pitää saada pinnalle.
Koska itse olen orientoitunut lähinnä menneisyyteen, mieleeni on jäänyt, että juuri Chrisse oli konttorimme ihmisistä se, joka avoimimmin toivotti tervetulleeksi kaiken uuden. Muistaakseni juuri hän kantoi sinne ensimmäiset, kaiketi Atte Blomilta saamansa Sex Pistolsin ja Loven uuden aallon bändien singlet ja sai myös Uuden Laulun tekijät varovasti kiinnostumaan ilmiöstä. Elmussa hän joutui 1970–1980-luvuilla toistuvasti taittamaan peistä siitä, missä määrin yhdistyksen toiminnassa pitäisi antaa tilaa erilaisille subkulttuureille, kuten rokkareille, punkkareille, skeittareille tai Bela Lugosi -jengin mustahuulille. "Siellä oli verta, sirpaleita, jengi hirveässä jurrissa mutta helvetin hyvä meininki kuitenkin", hän muisteli lämmöllä Lepakon punkbailuja Elmun juhlakirjassa vuonna 1988.
Pitkäaikainen työtoveri ja ystävä Chrisu Martin (hänkin jo edesmennyt) parahti samassa teoksessa: "Siinä mielessä on tullut ristiriitoja, että Chrisse on jätkä, joka aina haluaa että nää sub, sub, sub pitää saada pinnalle, kun taas on vakiintuneempia muotoja taiteen ja musiikin alueella, joilla on vakiintunut taiteilijakaarti. Niille pitäisi saada vähän enemmän elintilaa eikä aina vaan tätä sub-sub-sub-kamaa."
Hande Nurmio sanoi joskus muistavansa Chrissen istumassa aina jonkin kirjoituspöydän takana; pöydät ja puljut vaihtuivat, mutta aina vallitsi jonkunlainen kusessaolon tunnelma. Kaaoksen aineksia olikin epäilemättä jatkuvasti käsillä, ja Chrissen tapa pitää kasassa Elmua ja Lepakkoa (ja myöhemmin Radio Cityä) synnytti myös ristiriitoja ja mielipahaa. Kuten muutkin ovat kuvailleet, hän osasi neuvottelun ja vakuuttelun lisäksi vittuilla, paiskoa tuhkakuppeja, uhata erollaan tai ratkoa Lepakon pahimpia järjestys- ja turvallisuusongelmia keinoin, jotka olivat vaihtoehtoväelle vieraampia – poliisin tai vartijoiden avulla.
Vastakulttuurikeskus Lönnrotinkadulla
Chrissen oma alakulttuuritaival kulki 1960-luvulla Eikan pumpun mod-kuvioista pääkaupungin undergroundyhteisöön. Hän kuului anarkistisen Ultra-lehden lähipiiriin ja Joyful Wisdom Enterprises -valoshowryhmään, joka loihti valuvia psykedeelisiä kuvioita mm. Blues Sectionin, ruotsalaisen Baby Grandmothersin ja "maanalaisen" The Spermin esiintymisiin. Vasta 17-vuotiaan "valaistustaiteilija Crissen" nimi mainittiin erikseen Spermin ensikeikan ilmoituksessa marraskuussa 1967.
Chrisse suoritti myös oman osuutensa ajankohdan tajunnanlaajennustalkoissa, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä myöhemmin tulemasta kauppatieteilijäksi ja yhteiskunnan rakentavaksi jäseneksi. Kun hän – monen muun undergroundkollegansa tavoin – liittyi 1970-luvun alussa taistolaisleiriin ja joutui mukaan erilaisten yhdistysten junttausruljanssiin, saattoi silti nähdä lievää ironiaa siinä, että tulokas istutettiin tuoreeltaan jonkin raittiusyhdistyksen taloudenhoitajaksi.
Loppukeväästä 1968 valoshowporukka ryhtyi Spermin kanssa suurisuuntaiseen hankkeeseen. Pantiin pystyyn yhdistys nimeltä Eksperimentaalisen avantgardetaiteen ystävät, joka onnistui sukulaissuhteita hyödyntäen vuokraamaan Kansallis-Osake-Pankilta Lönnrotinkadun ja Köydenpunojankadun kulmassa sijaineen purkutalon. Pääosa vuokrasta maksettiin valoshow'n tuotoilla.
Osittain raunioitunutta pytinkiä saatiin kunnostettua sen verran, että siellä voitiin järjestää joitakin filmi- ja musiikkiesityksiä. Valoshow ja muutama bändi harjoittelivat tiloissa, parilla taiteilijalla oli siellä työtila, ja jokunen ihminen asuikin "Talossa". Naapurit valittivat kuitenkin rakennuksesta kajahtelevasta musiikista, ja huoltopoliisi teki sinne ratsioita.
Vessan mä pystyin hoitamaan, mut sitä keskuslämmitystä mä en enää pystynyt järjestämään.
Vastakulttuurinen taidekeskus ehti toimia kesän ja alkusyksyn, mutta talvea ei niissä alkeellisissa oloissa voinut kuvitella. Juuri 18 vuotta täyttänyt Moustgaard löysi itsestään putkimiehen kykyjä ja onnistui saamaan käymälän ja vesihanan toimintakuntoon. "Sitä keskuslämmitystä mä en enää pystynyt järjestämään." Syksyn edetessä eksperimentaaliset avantgardistit jättivät "Talon" pikku hiljaa, ja se jäi nurkkiin pesiytyneille irtolaisille. Lopulta huoltopoliisi painosti KOP:n irtisanomaan koko vuokrasopimuksen.
"Talo" oli kuitenkin uraauurtava projekti, joka ennakoi Lepakkoa monessa mielessä. Siitä kaavailtiin nuorison omaehtoista kulttuurikeskusta, jossa olisi esitys-, harjoitus- ja työtiloja – ja kaiken lisäksi sinnekin suunniteltiin omaa radioasemaa. Sen organisaation löyhyys, asioiden leväperäinen hoito ja yhteiskuntasuhteiden olemattomuus olivat varmasti Chrissen mielessä, kun Lepakkoa runsas vuosikymmen myöhemmin alettiin kunnostaa..
Kaljaa kioskeihin
Syyskuussa 1980 Elmun toimisto sijaitsi vielä ainakin osaksi Eerikinkadulla, jossa mekin yhä väsäsimme Uutta Laulua. Chrissen kanssa tuli puhetta saarnaaja Niilo Yli-Vainion puuhaamasta marssista, joka vaati kolmoskaljan poistamista maitokaupoista tunnuksella "Keskiolut Alkoon". Hän heitti huulena: "Tehän voisitte vaatia keskiolutta R-kioskeihin."
Ajatus oli meistä kerrassaan mainio, ja perustimmekin oitis asialle omistautuneen kansanliikkeen yhdessä Pahkasika-lehden kanssa. Seurasi tarra-, juliste- ja rintamerkkikampanja, iso määrä lehtijuttuja, mielenosoitus Rautatientorilla, addressin luovutus eduskuntaryhmille sekä ohjelmalliset kaljakekkerit Tavastialla.
Kukaan kansanliikkeen ideoijista ja perustajista ei tietysti hetkeäkään kuvitellut vaatimuksen toteutuvan, ja Rautakirjakin uhkaili meitä oikeustoimilla. Kun R-kioskit 15 vuotta myöhemmin alkoivat kaupitella keskivahvoja mallasjuomia, tunsin oloni kieltämättä hieman oudoksi.
Chrisse Moustgaard sopii muistaa monenkin tärkeän hankkeen takapiruna. Jos kaljan kätevämpää saatavuutta pidetään merkittävänä yhteiskunnallisena edistysaskeleena, kirjattakoon hänet aikakirjoihin toki myös miehenä, joka ensimmäisenä lausui historialliset sanat: "Keskiolut R-kioskeihin!"
Jäin kaipaamaan häntä, hänen älyään ja ironiaansa.
