Hyppää pääsisältöön

Flinkkilä & Tastula: Työelämän suuri muutos - luottamus vaihtui kontrolliin, keppiin ja kuriin

Toimittaja Maarit Tastula ja professori Markku Kuisma
Toimittaja Maarit Tastula ja professori Markku Kuisma Kuva: Yle/ Harri Hinkka Maarit Tastula,Markku Kuisma,Flinkkilä & Tastula

Finanssikapitalismi on muuttanut yhteiskuntaa paljon syvemmältä kuin ensi silmäyksellä kuvittelisi. Luottamus ei enää ohjaa ihmisten keskinäisiä suhteita työelämässä vaan tilalle on tullut kontrolli, keppi ja kuri. Huippujohtajat toimivat kuin laumaeläimet: kuuntelevat ajan henkeä enemmän kuin omaa järkeään. Maarit Tastulan haastattelussa historian professori Markku Kuisma pohtii taloutta ja johtamista - ja pelkää demokratian puolesta.

TV 1:ssä lauantaina 19.1.2019 kello 17.10, uusintana sunnuntaina 20.1.2019 kello 9.05.
Katsottavissa Yle Areenassa.

Yksilöllisyyttä ylistetään juhlapuheissa mutta todellisuus on toista. Huippujohtajien joukossa harva uskaltaa olla individualisti, oman tien kulkija. Markku Kuisman mukaan useimmat yritysjohtajat ovat laumaeläimiä, jotka perustelevat ratkaisujaan ajan hengellä. Näin on pakko toimia, koska kaikki muutkin tekevät niin. Mennään muodin mukana.

– Oman tien kulkijalla täytyisi olla mielettömän vahva tahto ja asema ja vahva näkemys siitä, että muut ovat väärässä. Se on hyvin harvinaista.

– Jos oman tien kulkija onkin väärässä ja osoittautuu, että lauma on oikeassa, niin hän on silloin entinen johtaja. Mutta jos teet niin kuin konsultit ovat sanoneet ja kaikki muutkin yritykset tekevät, pelastat oman nahkasi sanomalla, että kaikki kilpailijat tekivät samoin. Miten me olisimme voineet tehdä toisin?

Professori Markku Kuismalla on kanttia puhua suoraan, sillä hänellä on mittava kokemus yritysten ja talouselämän aaltoliikkeiden seurannasta. Useita tietokirjoja kirjoittanut Kuisma on erikoistunut Suomen ja pohjoismaiden historiaan. Hänen keskeisiä tutkimusteemojaan ovat olleet valtaeliitit, yritysten, pankkien ja teollisuuden historiat.

Valta tekee ihmisestä kuuron ja sokean

Markku Kuisma on kirjoittanut yhdessä Pekka Seppäsen kanssa kirjan Suomen suurimmista bisnesmokista. Teos on karua luettavaa: Sonera, Stora-Enso, Nokia...

Markku Kuisma sanoo, että jokainen, joka tutkii pitkään suuryritysten päätöksentekoa, saa vamman sieluunsa. Alkaa ymmärtää rahamiesten ajattelutapaa ja löytää äkkiä itsestäänkin kovettumisen merkkejä.

– Valta ja menestys tekee ihmisestä helposti sokean ja kuuron suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Kovettuminen muiden kärsimyksille on ehkä jopa menestymisen ehto.

– Me hoidamme hommat suoraviivaisesti, niin kuin me olemme päättäneet ja te muut olette tiellä. Rattaat rouskuttavat ja joku jää alle, mutta sille ei voi mitään. Älkää nyt häiritkö. Demokratia on turha hidaste.

Siksi historia ei tunnekaan monta yritysjohtajaa, josta olisi tullut erinomainen pääministeri tai presidentti. Toimintamallit ovat kovin erilaiset.

Suu suppuun ja tee, mitä käsketään

Pakot johtavat organisaatioita. On pakko uudistua. On pakko tehostaa. On pakko rakentaa avokonttori. Harva kehtaa edes kysyä, miksi on pakko.

Ajan henki on hirvittävän vaikuttava voima. Olemme laumaeläimiä. Pakko tehdä tällaisia ratkaisuja, koska kaikki muutkin tekivät niin.

Harva uskaltaa kysyä, onko keisarilla oikeasti vaatteita eli kyseenalaistaa kulloinkin muodissa olevaa liturgiaa. Kritisoija saa äkkiä hankalan tai hölmön ihmisen maineen. Mutta on myös konkreettisempi syy pitää suu supussa.

– Luulen, että aika monessa paikassa nykyään, ehkäpä nimenomaan julkisella sektorilla, joudutaan pelkäämään, että sinut erotetaan ja rationalisoidaan tehokkuuden nimissä. On parempi pitää suu supussa ja tehdä se, mikä käsketään. Seurauksena on, että työilmapiiri romahtaa ja tehokkuus laskee.

Jotkut tekevät asiat salaa vanhalla systeemillä, koska uusi ei toimi. Mutta he eivät kerro sitä johtajalle, koska muutosvastarinnaksi koettu toimintatapa voisi johtaa erottamiseen.

Kuisma kertoo esimerkin yliopiston työajanseurantajärjestelmästä, jossa viitenä päivänä viikossa tietokoneohjelmaan pitää merkitä 7,5 tuntia työtä, ei enempää eikä vähempää.

– Eihän kukaan, varsinkaan nuori tee yliopistossa työtään vain 7,5 tuntia päivässä. Meidän pitää opettaa siis nuoret valehtelemaan, koska systeemi vaatii. Toinen tapa olisi kapinoida, mutta kapinoista on huonoja esimerkkejä. Eikä meillä ole edes pyssyjä.

Keppiä ja kuria luottamuksen sijaan

Finanssikapitalismi on luonut maailman näköisekseen. Organisaatio pitää trimmata niin, että se kuluttaa mahdollisimman vähän ja tuottaa mahdollisimman paljon. Työntekijät ovat lähtökohtaisesti epäluotettavia, toisin kuin Suomessa on totuttu ajattelemaan.

– Johtoklikki ostetaan isolla rahalla toteuttamaan tätä visiota. Sitten on orjakansa, joka on toki vapaata, mutta epäluotettavaa. Se niskuroi, laiskottelee ja etsii keinoja välttää työntekoa, joten sitä täytyy valvoa ja ohjata.

Ajatus jatkuvasta kontrollista ja valvonnasta on tullut finanssikapitalismin mukana muista kulttuureista. Siellä työnantajan ja työntekijän keskinäinen suhde ei ole perinteisesti perustunut luottamukseen, vaan pikemminkin keppiin tai kuriin.

– Tämä malli on pohjoismaiselle ihmiselle outo ja siksi se tuntuu meistä niin perverssiltä ja vaikealta hyväksyä. Tiedämme, että pohjoismainen malli toimisi paljon tehokkaammin ja paremmin. Ja niin se edelleen toimiikin paljolti, mutta vaikeudet tulevat siitä, että tässä törmää kaksi maailmaa toisiinsa.

– Suomalainen on itseohjautuva luonnostaan. Täytyy olla vain raamit ja tavoitteet. Ei tarvita tehotonta ja kallista kontrolliketjua.

Markku Kuisma sai sydänkohtauksen runsas vuosi sitten ja on sen jälkeen siirtynyt eläkkeelle ja ryhtynyt elämään toisin eli vähentänyt työn tekoa. Kyynisyyttä Kuisma torjuu tiukoin keinoin.

– Hiipivä kyynisyys on ensin huomattava ja sen jälkeen on tartuttava itseään ankaran opettajan lailla tukasta ja annettava tukkapöllyä.

– Voi olla realisti olematta kyynikko. Ja uskoa silti ihmiseen ja ihmisen arvoon.

Kaikesta huolimatta.

  • Flinkkilä & Tastula: Oikeuspsykologi ja psykiatri perustivat duon: musiikki läpäisee mielen suojamuurit

    Oikeuspsykologin ja psykiatrin musiikilliset iltamat.

    Oli huhtikuinen ilta, kun kaikki muuttui. Oikeuspsykologi Julia Korkmanin äiti oli sairastanut syöpää, ja oli tullut aika sanoa hyvästit. Tuosta viimeisestä illasta syntyi myöhemmin Julian veljen käsissä kaunis laulu, jonka keskeinen sanoma on toivossa. Kun Julia laulaa Då vi ses igen eli Kun kohtaamme jälleen, kuulija liikuttuu, ehkä itkee, ehkä muistaa omia rakkaitaan. Siinä on musiikin suuri voima: se avaa mielen, se läpäisee meidän älylliset suojamuurimme.

  • Flinkkilä & Tastula: Matkaan tarvitaan suuret korvat ja pieni suu, vaihtokalsarit, valokuva kotoa, mutta sädekehä jääköön hyllylle

    Anne Flinkkilän vieraille kriisialueet ovat tuttuja.

    Mitä pitää ottaa mukaan, kun lähtee maailman kriisipesäkkeisiin avustustöihin? Puhtaat kalsarit, rulla vessapaperia, ja sitä paitsi, pitää olla suuret silmät ja pieni suu. Näin sanoo ensihoitolääkäri Teuvo Määttä, jolle ovat tuttuja niin Kamputsean kansanmurhan jaloista paenneet ihmiset, Kenian pakolaisleirit, ihmiskilpenä olo Irakissa, Pakistanin maanjäristysten uhrien auttaminen. Kotiasiat pitää olla kunnossa, omia tai muiden ongelmia ei voi lähteä pakoon, sanoo Teuvo. Vaikka moni niin tekeekin, hän on vuosien varrella huomannut.

  • Flinkkilä & Tastula: Miksi raiskaus on ollut Suomessa vähätelty rikos?

    Keskustelu seksuaalirikoksista kuohuttaa tunteita.

    Viime viikkoina Suomessa on puhuttu raiskauksista enemmän kuin ehkä koskaan. Rikosoikeuden professori emerita Terttu Utriainen muistuttaa, että naisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden historia on Suomessa yllättävän lyhyt. Maarit Tastulan ohjelmassa aihetta kommentoi myös liikkeenjohdon konsultti, yrittäjä Rajkumar Sabanadesan, joka on johtanut useita turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksia.

  • Flinkkilä & Tastula: Pakopaikka, musta peitto, perjantai-illan paras kaveri - riippuvuuden monet kasvot

    Oma tila, oma vapaus? Milloin riippuvuudesta tulee ongelma?

    Pakko saada draamaa, kirjoitti toimittaja, tietokirjailija Ani Kellomäki blogissaan ja räjäytti lukijapankin. Juuri tuolta minustakin tuntuu, hänelle kerrottiin kerta toisensa jälkeen. Ani oli kertonut omasta lapsuudestaan kosteassa perheessä, siitä, miten arvaamattomuudesta tuli normi. Aikuisiällä hän hakeutui tilanteisiin, jotka herättivät suuria tunteita. Katastrofi oli parempi kuin sen odottelu.