Hyppää pääsisältöön

Ahon konserttoprojekti tuottaa kuuntelumusiikkia

Kalevi Aho on ottanut asiakseen säveltää konserton jokaiselle orkesterisoittimelle. Projekti etenee hyvin eikä turnausväsymyksestä ei ole tietoakaan - BIS-yhtiön uusin Aho-levy sisältää konsertot pasuunalle ja trumpetille, ja edelleen Aho pitää kuulijan otteessaan sekä varmalla laadulla että uusilla löydöillä.

Kalevi Aho / Concertos
Kalevi Aho / Concertos Uudet levyt

Sävelkielen suhteen konsertot eivät yllätä siinä määrin kuin Ahon jotkut kokeilut eksoottisten musiikkielementtien tai erikoissoitinten parissa. Molemmissa konsertoissa Aho vihjaa ymmärtävänsä pasuunan ja trumpetin jazz-historian päälle, mutta vankka kokemus kuuluu siinä, että Aho lainaa muualta vain sen, mitä osaa käyttää. Rytmisesti meno äityy välillä varsin vastustamattomaksi. Tuttua on myös operointi Ahoa ikuisesti kiehtovalla D-Es-C-H -teemalla, samoin kuin kokonaismuodon vankka hahmo. Pasuunakonserton haastavat pariäänet Aho tosin esittelee mielestäni liian varhain, kun teos on vasta kehkeytymässä.

Trumpettikonserton orkesterina Aho käyttää perustellusti puhallinyhtyettä: tarkkarajaisempi ja terävämpi orkesteri soi tasapainossa trumpetin kanssa, ja finaalin alun nerokas orkesteritausta osoittaa, ettei ratkaisu pelkistä vaan rikastaa. Soinnillisesti vaikutuin levyllä eniten siitä, kuinka tehokkaiksi Aho osaa rakentaa misterioso-taitteet ilman mystisen minimalismin tylsää toisteisuutta.

Levyn solistit, pasunisti Jörgen van Rijen ja trumpetisti Alain De Rudder, ovat samat kuin 2010-luvun alun kantaesityksissä. Jälleen kerran Aho on sekä haastanut solistia että sopeutunut soittimen rajoituksiin, ja tuloksena on varmaotteista, hallittua ja innoittunutta soittoa. Antwerpenin sinfoniaorkesterin ja Martyn Babbinsin osaamisesta en ole täysin vakuuttunut. Pasuunakonserton nopeimmissa kaarroksissa orkesteri ei pysy mukana, ja fraseeraukseen tulee läpisoiton tuntu, ja trumpettikonserton finaalissa on rytmistä klappia.

Kokonaisuus on kuitenkin palkitsevaa kuuntelumusiikkia, jonka parissa tunti elämää kuluu mielekkäästi ja sielun sotkut selviävät. Sitä paitsi Ahon uran eräs viesti alkaa hahmottua yhä kirkkaampana: on mahdollista ja tärkeää säveltää puhdasta musiikkia, jota on kiinnostava kuunnella ja soittaa sellaisenaan, ilman ulkomusiikillisia viittauksia.

Kalevi Aho: Pasuunakonsertto; Konsertto trumpetille ja puhallinyhtyeelle. - Jörgen van Rijen, pasuuna, ja Alain de Rudder, trumpetti, sekä Antwerpenin SO/Martyn Babbins. BIS-2196)

Kuuntele Uudet levyt 15.1.2019, toimittajana Kare Eskola.

  • Silvestrov vastustaa sotaa hiljaisella hellyydellä

    Levyarvostelu

    Ukrainalainen seniorisäveltäjä Valentin Silvestrov on tällä hetkellä soitetumpi kuin koskaan, mutta syy on murheellinen: sota. Ukrainan sodan takia myös ECM-yhtiö on nyt julkaissut kuuden vuoden takaisen levytyksen Silvestrovin teoksesta Maidan 2014. Levy vastustaa sotaa ja puolustaa Ukrainaa hiljaisen hellällä, pienimuotoisella musiikilla. Siksi se tuntuu totuudelta keskellä uhkia, toiveita ja propagandaa.

  • Bram van Sambeek ratkoo fagotti-Bachia pätevästi

    Levyarvostelu

    Fagotisti Bram van Sambeek soitti itsestään ilmiön edellisellä Orbi-levyllään, jolla hän versioi hevi-klassikoita varsin erikoisen yhtyeen kera. Tuoreella Bach-julkaisulla van Sambeek palaa yksinään taidemusiikin helmoihin, mutta meno vähintään yhtä kiihkeää, tanssillista ja omapäistäkin. Soolopuhaltajien sammumattomaan Bach-janoon on nimittäin tarjolla peräti kolme erilaista mutta pätevää ratkaisua.

  • Bachin soolosellosarjat paljastavat käyrätorvesta uusia puolia - muttei toisinpäin

    Levyarvostelu

    Jukka Harju piipahtelee RSO:n soolokäyrätorven paikalta solistin ja kamarimuusikon tehtävissä säännöllisesti, mutta harvoin hän joutuu luottamaan osaamiseensa niin yksin kuin Alban uutuuslevyllä, jolla Harju soittaa kolme Johann Sebastian Bachin soolosellosarjaa. Ikonisen ja kevyesti moniäänisen sello-ohjelmiston versiointi vaatii sekä taiteellisten että soittoteknisten ratkaisujen löytämistä käyrätorven mukavuusalueen ulkopuolelta - mutta Jukka Harjun tapauksessa siitä seuraa hyviä asioita ainakin käyrätorvelle jos ei Bachille.

  • Onko Martinaitytėn sointipintaminimalismi saanut sokerikuorrutuksen?

    Levyarvostelu

    Viime vuonna lumouduin taas yhdestä levy-yhtiö Ondinen poimimasta baltialaisesta säveltäjästä. Žibuoklė Martinaitytėn orkesteriteosten hitaat, plastiset ja sointipintavetoiset prosessit tuntuivat raikkailta ja mielekkäiltä siinä trendikkäässä musiikkivirrassa, jota kutsun diatoniseksi mystiseksi minimalismiksi. Nyt Ondine on julkaissut seuraavan annoksen tätä amerikkalaistunutta liettualaissäveltäjää, ja kun sinfoniaorkesteri on typistynyt jousiksi, rikkaat sointipinnat ovat paikoin typistyneet sokerikuorrutukseksi.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua