”Hävetti, kun loisimme muiden rahoilla” – lapsuuden taloudellinen epävarmuus kalvaa vielä aikuisenakin

Moni 1990-luvun lama-aikana lapsuutensa elänyt kokee edelleen rahan liittyviä pelkoja, vaikka tilin saldo näyttäisi reilusti plussaa. Rahasta puhutaan yhä kielteisesti – tai sitten siitä ei puhuta yhtään. "Seksuaalinen suuntautuminenkin on ollut viimeiset parikymmentä vuotta enemmän tapetilla kuin oma rahatilanne”, sanoo professori Minna Autio.

Syyllisyys, häpeä, huoli – rahaan liittyy kielteisiä tunteita

Keräsimme kolmekymppisten, 1990-luvulla lapsuutensa eläneiden ihmisten kokemuksia lapsuuden taloudellisesta tilanteesta ja siitä, miten rahasta puhuttiin. Kommenteissa korostui paitsi taloudellisesti epävarma lapsuus, myös tunne siitä, ettei tulevaisuuteen voi vieläkään täysin luottaa.

Rahasta tehtiin meidän lasten stressi. Lama, isän sairastuminen ja työttömyys loivat koko perheen päälle kauhean paineen. Menin ensimmäisen palkkatyöhön teininä ja minulla on kiire sada amiksesta tutkinto ja päästä tienaamaan. Käytin rahaa ronskisti, eikä sitä myöskään jäänyt säästöön. Nykyään olen onnellinen, mutta stressaan rahasta ja pelkään että tartutan saman stressin lapseeni.
* * *
Isäpuoli halusi pitää työttömäksi jäämisenkin jälkeen korkeaa elintasoa, joten meillä lapsilla oli Ray-Banit ja kalliit harrastukset. Samaan aikaan auto oli jatkuvasti hajalla ja söimme pussikeittoja. Isovanhemmat tekivät selväksi, että he rahoittavat meitä, ja siksi välit olivat kireät. Minulle on jäänyt vahva häpeän tunne siitä, että olemme loisineet muiden rahoilla, ja nykyään minulle on tärkeää osallistua perheen menoihin, vaikka mieheni on reilusti suurituloisempi.
* * *
Äiti itki 1990-luvulla rahan riittämistä välillä hysteerisesti kotona. Koin syyllisyyttä siitä, että tulen vanhemmilleni kalliiksi ja yritin elää niin, etten kuluttaisi mitään. Pelkäsin usein, että pian tapahtuu jotain hirveää. Vaikka olen nykyään hyvätuloinen, on koko ajan olo, että rahaa pitäisi olla tilillä säästössä lisää, koska kaikki voi romahtaa koska vain.

– Tunnistan näistä kokemuksista ja tutkittuani nuorten rahapuhetta syyllisyyden tunteen. Suomessa on vallalla harkitsevan ja säästäväisen kuluttajan puhetapa, sanoo professori Minna Autio Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta.
.
Autio kiinnittää huomiota siihen, että vaikka esimerkiksi hänen omaan sukupolveensa kuuluvat viisikymppiset kokivat ja elivät 1990-luvun laman aikuisina, heillä rahapuhetapa ei ole samalla tavalla huolen täyttämä kuin milleniaaleilla. Toisaalta juuri 1980-luvun lopulla syntyneet elivät lapsuutensa lama-aikaan ja kokivat taloudellista epävarmuutta uudestaan 2010-luvun kieppeillä, kun he alkoivat suuntautua työelämään.

– Onko tämä sitten sukupolven kollektiivista tajuntaa ja puhetapaa? Autio pohtii.

Meillä on niin lyhyt matka köyhyyteen, niukkuuteen ja pula-aikaan, että omillaan pärjääminen on edelleen hyvin tärkeää.

Puheista tunnistaa myös suomalaisen pärjäämisen pakon. Vaikkapa Länsi- ja Etelä-Euroopassa on totuttu siihen, että perhe ja vanhemmat tukevat, kun taas Suomessa on tärkeää itsenäistyä ja muuttaa pois kotoa aikaisin eikä missään nimessä elää muiden armoilla.

– Ajatellaan, että jos ei hallitse omaa taloudellista tilannetta, menettää kontrollin itsestään hyvinvointivaltiolle. Toisaalta näinhän nykyään käykin, kun työttömiltä leikataan ansiosidonnaista, jos he eivät ole tarpeeksi aktiivisia.

Pahimmillaan tällainen epäluottamus yhteiskuntaan haperruttaa hyvinvointivaltiota. Jos nuoret eivät esimerkiksi usko saavansa tulevaisuudessa eläkettä, saatetaan alkaa kyseenalaistaa sitä, miksi tässä maksetaan muiden eläkkeitä.

Toisaalta Autio näkee suomalaisten suhtautumisessa rahaan myös historian painolasti.

– Meillä on niin lyhyt matka köyhyyteen, niukkuuteen ja pula-aikaan, että omillaan pärjääminen on edelleen hyvin tärkeää.

Rahasta ei puhuta – tai siitä puhutaan hyvin suppeasti

Rahasta ei koskaan puhuttu missään mitassa. Kun sitten aikuisiällä alettiin puhua, selvisi, että tilanne olikin huonompi kuin mitä oli annettu olettaa. Koen, että osittain siksi kun rahasta ei puhuttu, olen nyt tilanteessa, jossa makselen joustolainoja pois ja stressaan rahasta.

* * *
Olen pienituloisesta perheestä, ja säästämistä ei opetettu millään tavalla. Kun rahaa oli, se käytettiin aina heti. Omalle lapselle aion säästää enemmän ja opettaa häntä käyttämään rahaa fiksusti.

* * *
Olimme hyvätuloisten lääkärivanhempien lapsia, mutta myös menoja oli paljon. Rahankäytöstä ei koskaan puhuttu, ymmärsin, että se on jollain lailla tabu. En vieläkään osaa puhua rahasta, mutta yritän opetella sitä. Lapsilleni haluaisin opettaa rahasta puhumista enemmän.

* * *
Olen keskituloisesta perheestä ja rahankäyttöä kyllä opetettiin – mutta palkoista ei puhuttu koskaan. En edelleenkään tiedä, paljonko palkkaa vanhempani saavat. Kerran juttelin äidilleni, miten saamme säästettyä monen kuukauden matkaan, vaikka olin opiskelija. Kerroin samalla, millaista palkkaa mieheni saa. Äitini sulki järkyttyneenä korvansa ja sanoi: “Älä nyt herranjumala kerro, ei sinun kuulu minulle kertoa paljonko miehesi tienaa.” Ihmettelin, sillä mitä peittelemistä siinä on. En huutele jokaiselle vastaantulijalle tulotasoamme, mutta kyllä mielestäni palkasta voi puhua lähipiirissä avoimesti. Mielestäni rahasta puhumisen ei tarvitse olla leuhkimista tai uhriutumista.

– Ihmiset puhuvat kaikesta muusta avoimemmin kuin rahasta. Seksuaalinen suuntautuminenkin on ollut viimeiset parikymmentä vuotta enemmän tapetilla kuin oma rahatilanne, Minna Autio sanoo.

Kun rahasta puhutaan, niin puhe jää hyvin suppeaksi: puhutaan siitä, mihin kulutetaan ja mitä mikäkin maksaa, muttei siitä, miten rahaa saadaan tai mitä muuta sillä voi tehdä kuin ostaa jotain.

Autio on huomannut, että rahapuhe on tällä hetkellä melko jakautunutta: toisaalta kauhistellaan sitä, miten melkein 400 000 ihmisellä on maksuhäiriömerkintä ja toisaalta ihmetellään, mikseivät ihmiset sijoita vaan makuuttavat pankkitileillä rahojaan.

– Kyllä sijoittaminenkin on työlästä, siihen pitää perehtyä.

Rikkauttakaan ei pidä näyttää

Olen hyvätuloisesta perheestä, ja rahasta puhuttiin jo kun olin kouluikäinen. On ollut iso asia, ettei ole tarvinnut koskaan pelätä oman taloutensa puolesta. Kaikessa on aina ollut taustalla tietoisuus siitä, että vanhemmat auttaisivat, jos tulisi oikeasti tiukka paikka, vaikka lähtökohtaisesti pyrin tulemaan toimeen omillani. Raha oli myös kipeä juttu, josta häpesin. Nuoruudessani olisin halunnut vain olla ihan tavallinen ilman vanhempien hienoja autoja ja isoa taloa. Nykyään omista tuloista on helppo puhua uusien ystävien kanssa, sillä ne ovat pienet. En kuitenkaan halua puhua taustastani, sillä “peritty raha” aiheuttaa niin paljon negatiivisia reaktioita.

Vastaajat eivät kokeneet pelkästään köyhyyttä hävettävänä, vaan myös se, että rahaa oli enemmän kuin muilla tuntui nololta.

– Täällä on aivan erilainen rahasta puhumisen kulttuuri kuin vaikka Yhdysvalloissa tai Kanadassa.
Tiedämme, että varakkaampi väestö sijoittaa, mutta emme juuri tiedä mihin kaikkeen he rahansa laittavat.

Myös se, että rahaa oli enemmän kuin muilla tuntui nololta

– Korkeintaan urheilu- ja viihdetähtien hankinnoista uutisoidaan, mutta emme tiedä yhtään, miten vaikkapa yritysjohtajat asuvat. Sellaisia asioita pidetään yksityisasioina.

Kuuntele podcast: Kun rahasta tulee pakkomielle

1990-luvulla lama-aikana lapsuutensa eläneet toimittaja Julia Thurén ja digipäällikkö Anna Lehto keskustelevat siitä, miksi oma rahasuhde on hieman vinoutunut ja miten loputon laskeskeleminen vaikuttaa omaan elämään – silloinkin, kun rahasta ei ole pulaa.

– Toiset käyvät viisi kertaa viikossa crossfitissä, minä excelöin rahojani viisi kertaa viikossa, Lehto tiivistää.

Lataa

Ylen rahaan keskittyvä podcast Julia Thurén: Melkein kaikki rahasta ruotii tuloja ja menoja, rahan jakamista parisuhteessa ja ystävien kesken, säästämistä ja sijoittamista sekä tarjoaa aiheisiin uusia, kiinnostavia näkökulmia. Podcastia voit kuunnella Areenasta tai tilata sen Spotifysta.

Miten sinun perheessäsi on puhuttu rahasta? Kerro kokemuksesi ja mielipiteesi kommenttikentässä!