Hyppää pääsisältöön

Pikku Kakkosen Satuaarteiden sadut 1-10

Satuaarteet: Bremenin soittoniekat
Satuaarteet: Bremenin soittoniekat Kuva: Yle / Pikku Kakkonen Pikku Kakkonen,sadut

Lue tai kuuntele Pikku Kakkosen Satuaarteita Areenasta. Lukijoina ovat näyttelijät Emilia Pokkinen ja Sampo Sarkola.

Kerron sinulle sadun HAARUKASTA JA VEITSESTÄ.

Olipa kerran haarukka ja veitsi. Ne eivät olleetkaan ihan mikä tahansa haarukka ja veitsi, vaan ne kuuluivat eräälle Santeri-nimiselle pikkupojalle. Santeri oli viisivuotias ja harjoitteli parhaillaan syömään haarukalla ja veitsellä.

Toisinaan Santeri söi ruokaa pelkästään haarukalla. Ja koska Santeri oli oikeakätinen, haarukka oli silloin oikeassa kädessä. Niin kuin vaikka spagettia syödessä! Santeri vain tökkäsi haarukan spagettilautaselle ja pyöritteli haarukkaa – ja hyvinhän spagetit siihen tarttuivat. Sitten haarukka kuljetti spagetit suuhun, hopsis vaan!

Mutta annas olla, kun tarjolle tuli ruokaa, jota piti leikata. Silloin kutsuttiin veitsi paikalle.
”Otetaanpas veitsi”, sanoi Santerin isä. Ja niin piti haarukan siirtyä vasempaan käteen, sillä veitsen paikka oli oikeassa kädessä.

Eräänä iltana veitsi ja haarukka olivat lepäämässä tiskienkuivaustelineessä. Silloin veitsi rupesi vähän kehuskelemaan omilla tehtävillään.
”Se on kuules, haarukka, niin, että kun tarvitaan todella tehokasta ruokailuvälinettä, niin silloin minä olen korvaamaton." Haarukka pahastui tästä, kun veitsi noin piti itseään parempana. Mutta eipä jäänyt sekään vaiti: ”Ai sinä muka olet tehokas! Minähän niitä töitä enemmän teen! Sinä vain vähän leikkailet ja minä saan hoitaa kaiken nostamisen. On siinä kuule hommaa!”
”Ei se ole mitään verrattuna leikkaamiseen! Siinä pitää olla niin tarkka!” vastasi veitsi.
”No voi hyvänen aika sentään! Kyllähän minä tarkka olen. Minun pitää koko ajan varoa, etten minä pistä Santeria vahingossa kieleen”, sanoi haarukka.
Ja niin jatkoivat haarukka ja veitsi kiistaansa koko illan. Eikä siitä olisi tullut loppua ollenkaan, ellei lusikka olisi puuttunut peliin.
”Olkaas nyt jo hiljaa, eihän täällä saa alkuunkaan levätä. Huomenna on taas kova päivä edessä. Mitä, jos vaikka vaihtaisitte hommia, niin saatte tietää, kumpi teistä on parempi.”
”Mainio idea!” sanoivat haarukka ja veitsi yhteen ääneen. ”Niin me tehdään!”

Seuraavana päivänä Santerin kotona oli lounaaksi perunaa ja lihakastiketta. Lisäksi tarjolla oli kurkun- ja tomaatinpaloja. Haarukka ja veitsi olivat mielissään. Molemmille oli töitä ja nyt ne voisivat näyttää, kuinka pärjäisivät toistensa tehtävissä. Haarukka ja veitsi oli katettu pöytään ihan omille paikoilleen, mutta – hupsista vaan – jotenkin haarukka onnistui hyppäämään Santerin oikeaan käteen ja veitsi sujahti vasempaan. Haarukka paloitteli perunat tuosta vaan, sillä pehmeitähän ne olivat.
”Helppoahan tämä on”, sanoi haarukka. Sitten haarukka alkoi sahata lihanpalaa.
”Kyllä tämä tästä…”, ähisi haarukka. ”Kyllä minä sen katki saan… Vähän vielä…”
Mutta eihän siitä mitään tullut.
”No minä yritän kurkunpalaa”, ajatteli haarukka, ja loikkasi kurkunpalan kimppuun. Kuinkas siinä kävikään? Kurkunpala lensi Santerin lautaselta pöydän yli isän lautaselle.
”Oh-hoh!” sanoi isä.
”Häh-hää!” sanoi veitsi silloin ja päätti nyt näyttää kykynsä. Veitsi kaappasi perunanpalan ja alkoi nostaa sitä kohti Santerin suuta. Mutta arvaat varmaan, miten siinä kävi? No, eihän se perunanpala veitsen päällä pysynyt… Vaan putosi alas Santerin syliin.
”Jospa tuo toinen pala…” ajatteli veitsi ja yritti nostaa toista perunanpalaa. Vaan yhtä huonosti kävi siinäkin. Housuille putosi sekin perunanpala. Nyt alkoi jo Santeria harmittaa. ”Haarukkaan ja veitseen on tullut joku vika!” sanoi Santeri.
Isä katsoi Santerin haarukkaa ja veistä ja huomasi heti, missä se vika piilee. ”No nyt on käynyt niin, että haarukka ja veitsi ovat vaihtaneet paikkaa. Ihan lupaa kysymättä.”
Veitsi ja haarukka olivat vähän noloina. Kyllä ne nyt ymmärsivät, että niiden piti olla omilla paikoillaan: haarukan vasemmassa kädessä ja veitsen oikeassa kädessä. Ja kummankin piti toimittaa omia tehtäviään. Niinpä veitsi jatkoi leikkaamista ja haarukka kuljetti ruokaa Santerin suuhun.

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun RUMASTA ANKANPOIKASESTA.

Olipa kerran ankkaemo. Se istui lammen rannalla, kaislojen keskellä, ja hautoi muniaan. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja jos totta puhutaan, niin ankkaemoa oli alkanut pikkuhiljaa jo kyllästyttää ainainen munien hautominen. Niinpä se ei pistänyt ollenkaan pahakseen, kun eräänä päivänä munat alkoivat rasahdella rikki yksi toisensa jälkeen.
- Piip, piip, pienet ankanpoikaset piipittivät ja ihmettelivät ympärillään avautuvaa maailmaa. Ankkaemo oli erittäin ylpeä suloisista ja uteliaista poikasistaan, mutta silloin se huomasi vielä yhden munan, kaikkein suurimman, joka ei ollutkaan haljennut muiden mukana! Emon ei auttanut muuta kuin jatkaa hautomistaan. Se hautoi ja hautoi, kunnes lopulta viimeinenkin muna halkesi. Mutta, voi sentään, mitä sen sisältä kuoriutui: suuri, harmaa ja kömpelö poikanen.
- Onkohan tuo ankka ollenkaan? tuumaili emo ja johdatti poikasensa lammelle uimaan. Ankat polskuttelivat ja sukeltelivat vedessä ja jokainen niistä, myös viimeiseksi kuoriutunut, nauttivat uimisesta.

Seuraavaksi ankkaemo esitteli poikueensa lammen toisille ankoille. Muut ankat kehuivat uusia poikasia, paitsi sitä yhtä, viimeiseksi syntynyttä. Sitä lammen ankat pilkkasivat, koska se oli niiden mielestä liian ruma ja erikoinen.
- Tämä yksi taisi maata munassaan liian kauan ja siksi siitä tuli tuollainen rumilus, mutta haitanneeko tuo? Sillä on kuitenkin hyvä luonne ja uljas ryhti, emo puolusteli.
Lammen muut ankat eivät kuitenkaan hyväksyneet rumaa ankanpoikasta joukkoonsa. Ne purivat, pilkkasivat ja tönivät harmaata ankkaa ja lopulta myös ankkaparan sisarukset ja emo alkoivat syrjiä sitä. Silloin se päätti juosta kauas pois.

Ankanpoikanen juoksi ja juoksi, kunnes se päätyi suurelle suolle, missä asusti sorsia ja villihanhia. Sorsat pilkkasivat nekin ankanpoikasta, mutta kaksi villihanhea pyysivät sitä mukaansa muuttomatkalle.
Mutta voi surkeutta. Juuri kun villihanhet kohosivat siivilleen, ilman täytti haulikon ääni: pam, pam! Metsästäjä osui molempiin hanhiin ja niin ankanpoikanen jäi taas yksin.
Ankanpoikanen jatkoi matkaansa ja seuraavaksi se saapui pienen mökin luo. Mökissä asui vanha eukko kissansa ja kanansa kanssa. Eukko otti ankanpoikasen luokseen, koska toivoi sen munivan hänelle ankanmunia. Munia ei kuitenkaan alkanut kuulunut. Emännän kana ja kissa tivasivat ankalta, miksi se ei suostunut munimaan.
- Se johtuu siitä, että minä en osaa munia, ankka-parka totesi. – Sen sijaan minun tekisi ihan hirmuisesti mieli päästä uiskentelemaan ja polskuttelemaan vedessä! ankka sanoi.
- Kuulostaa todella kummalliselta haaveelta, kissa mourusi. - Kuka nyt haluaisi polskutella vedessä?

Ankanpoikanen tunsi olonsa tosi yksinäiseksi, sillä kukaan ei tuntunut ymmärtävän sitä. Niinpä se päätti jättää pienen mökin ja lähteä maailmalle etsimään itselleen lampea, jossa se voisi uida.

Jonkin matkaa kuljettuaan ankanpoikanen löysi lammen. Se säntäsi veteen ja polski, räpiköi ja sukelteli sydämensä kyllyydestä. Voi, miten se rakastikaan uimista!

Kesä vaihtui hiljalleen syksyksi. Ilma viileni ja puihin alkoi ilmestyä värikkäitä lehtiä. Syksyllä lammelle ilmestyi myös kolme hohtavan valkoista lintua. Ne olivat joutsenia, mutta ruma ankanpoikanen ei sitä tiennyt. Se tiesi vain, että ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään niin kaunista. Joutsenet ääntelivät upeasti, levittivät suuret siipensä ja juoksivat pitkin lammen pintaa kunnes nousivat lentoon ja lähtivät kauaksi etelään.

Tuli ankara talvi. Ankanpoikanen paleli kovasti. Se ui edestakaisin pitääkseen itsensä lämpimänä ja estääkseen lampea kokonaan jäätymästä. Viimein poikanen kuitenkin väsyi ja se jäätyi paikalleen. Eräs mies sattui kulkemaan lammen ohi ja se huomasi jäätyneen linnun. Mies potkaisi jään rikki ja kantoi poikasen kotiinsa. Lämpimässä tuvassa poikanen virkosi. Se säikähti talossa asuvia lapsia ja säntäsi juoksuun. Lapset luulivat poikasen haluavan leikkiä niiden kanssa ja ryntäsivät kädet ojossa sen perään. Siitäkös lintu säikähti kahta kauheammin. Se juoksi ulos talosta takaisin hyytävään tuiskuun ja pakkaseen.

Ankka-parkka kärsi nälästä ja vilusta koko pitkän, kylmän talven, mutta se selvisi hengissä! Vihdoin päivät alkoivat taas pidentyä ja aurinko lämmittää. Jäät ja lumet sulivat. Linnut lauloivat. Kevätpurojen solistessa ankanpoikanen kohotti siipensä ja se huomasi niiden kahahtavan voimakkaampina kuin ennen.

Keväällä ankanpoikanen näki lammella taas kolme joutsenta, ne samat, jotka se oli nähnyt syksylläkin. Joutsenet olivat ankanpoikasesta lumoavia ja ne vetivät sitä puoleensa. Ankka kuitenkin pelkäsi, että kauniit joutsenet nokkisivat sen hengiltä. Niin ruma se oli. Kaikesta huolimatta ankanpoikanen ihaili joutsenia niin kovasti, että se päätti uskaltautua niiden luo. Ankanpoikanen lipui hitaasti pitkin lammen pintaa. Se lähestyi joutsenia varovasti ja arasti. Niiden luona se kumarsi nöyrästi päätään. Ja silloin se näki oman kuvansa veden pinnassa. Eikä se ollut uskoa silmiään. Ankanpoikanen ei ollutkaan enää mikään rumilus! Se oli saanut ylleen valkoisen höyhenpeitteen. Siitä oli kasvanut kaunis, pitkäkaulainen joutsen.

Muut joutsenet ottivat uuden linnun joukkoonsa. Ne uivat nuoren joutsenen ympärillä ja hyväilivät sen höyhenpeitettä nokallaan. Pieni joutsen oli aivan ihmeissään. Vihdoinkin se oli löytänyt itselleen perheen ja paikan, johon se kuului.

Silloin joukko lapsia saapui lammelle ruokkimaan lintuja. Lapset huomasivat heti uuden joutsenen.
- Tuo uusi on kaikista kaunein! lapset huusivat ja vanhat joutsenet kumarsivat sille. Joutsen meni kehuista aivan hämilleen. Se muisti, kuinka sitä oli ennen pilkattu, ja nyt se kuulikin kaikkien sanovan, että se oli kaikista kaunein. Joutsen ojensi kaulansa ja riemuitsi koko sydämestään.
Näin suurta onnea nuori joutsen ei ollut osannut kuvitellakaan silloin kun se vielä oli ruma ankanpoikanen!

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun MITTARIMADOSTA.

Olipa kerran mittarimato. Kaiket päivät se kulki metsäpolulla ja mittasi ja mittasi matkoja. Kiveltä kannon luo, yhteensä seitsemän ja puoli matomittaa. Lähteeltä koivun juureen viisi matomittaa ja kaksi kolmasosaa päälle. Se mittasi ja mittasi, eikä sen elämään mahtunut mitään muuta.

Eräänä päivänä mittarimatoa alkoi väsyttää. Kaksi matomittaa… ei… kolme matomittaa… Se meni laskuissaan sekaisin! Se ei enää muistanut, kuinka pitkän matkan se oli mitannut. Se alkoi mitata polkua uudestaan. Sen oli saatava tietää, kuinka pitkä matka oli muurahaispesältä kuusen juureen. Puolikas matomitta… kokonainen matomitta… yksi ja puoli matomittaa… Mutta päästyään puoliväliin matkaa mittarimato oli jälleen unohtanut, mitä oli mitannut.
"Mitä minä nyt teen? Olen unohtanut mittaamisen taidon!" kauhistui mittarimato.

Silloin vastaan tuli muurahaisten jono.
”Mikä hätänä?” kysyi johtajamuurahainen.
”Minä en osaa enää mitata. Minä en muista, mitä minä mittaan”, vastasi mittarimato hädissään.
”Yritä vain sitkeästi”, vastasi johtajamuurahainen. ”Meidän kaikkien pitää tehdä työtä. Jokaisella on oma tehtävänsä.”
Mittarimato teki työtä käskettyä, mutta mitat eivät vieläkään pysyneet sen päässä.
”Oi voi. Mittaaminen oli ainoa asia, josta minä nautin ja jonka osasin”, ajatteli mittarimato.

Mutta silloin tuli heinäsirkka paikalle. Se hyppeli iloisesti polulla ja ihmetteli mittarimatoa, joka oli mennyt pienelle kerälle.
”Mikäs sinua vaivaa?” kyseli heinäsirkka.
”Minä en osaa enää mitata. En muista mitään, mitä olen mitannut”, mutisi mittarimato.
Heinäsirkka naurahti iloisesti. ”Voi sentään! Sinä olet tehnyt liikaa töitä. Ota mallia minusta! Vietä kesälomaa! Nauti luonnon ihmeistä, älä aina mittaa niitä.” Ja heinäsirkka hyppeli iloisesti eteenpäin.

Mittarimato päätti viettää vapaapäivän, katsella metsän eläinten puuhia ja mönkiä rauhallisesti varpujen välissä. Seuraavana päivänä sen teki mieli taas vähän mittailla…. Puolikas matomittaa, kokonainen matomitta, yksi ja puoli matomittaa, kaksi matomittaa! Kaikki mitat pysyivät sen muistissa ja mittaaminen sujui oikein hyvin!

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun PRINSESSASTA JA HERNEESTÄ.

Olipa kerran prinssi, jonka oli aika ottaa itselleen puoliso. Kauniita ja suloisia prinsessoja oli kyllä yllin kyllin, mutta kuningattaren mielestä hänen pojalleen kelpasi vain todellinen prinsessa.

Prinssi matkusti ympäri maailmaa. Hän kävi suurissa kaupungeissa ja pienissä kaupungeissa. Hän kävi aavikoilla ja kaukaisten merien rannoilla. Hän tapasi matkallaan toinen toistaan mukavampia prinsessoja, mutta ei löytänyt sitä oikeaa. Niinpä prinssi palasi surullisin mielin kotiin.

Eräänä iltana linnan ovelle koputettiin. Ulkona raivosi kauhea myrsky. Satoi aivan kaatamalla, ukkosti ja salamoi. Kuningatar ja prinssi ihmettelivät, kuka sellaisella säällä mahtoi olla edes liikkeellä. Palvelija meni avaamaan oven ja toi saliin läpimäräksi kastuneen tytön. Tyttö ilmoitti olevansa todellinen prinsessa, sellainen, jota oli kuullut prinssin etsivän.
- Vai, että todellinen prinsessa. No, kohtahan se selviää! kuningatar ajatteli.
Prinsessa vietiin lämpimään vaahtokylpyyn. Sillä aikaa kuningatar käski järjestää prinsessalle sängyn valmiiksi, sillä oli jo nukkumaanmenoaika. Kuningattaren ohjeiden mukaan sängynpohjalle laitettiin pienen pieni, kuivattu herne. Herneen päälle pinottiin kaksikymmentä paksua patjaa.

Kun prinsessa oli käynyt lämpimässä kylvyssä ja pukenut ylleen kuivat vaatteet, hän kipusi tikkaita pitkin korkeaan vuoteeseensa. Sitten hän veti untuvatäkin ylleen ja sulki silmänsä.

Seuraavana aamuna prinssi kantoi prinsessalle aamupalan vuoteeseen.
- Nukuitko hyvin, prinssi kysyi.
- En todellakaan, prinsessa huokaisi ja hän näyttikin hyvin väsyneeltä.
- Heräilin koko yön. Sängyssäni oli jokin kamala, kova esine, joka tuntui patjan läpi. Ja nyt selkäni ja kylkeni ovat ihan täynnä mustelmia, prinsessa valitti. Silloin prinssi riemastui! Vain todellinen prinsessa saattoi olla niin herkkänahkainen, että tunsi
herneen kahdenkymmenen paksun patjan läpi.

Prinsessa rakastui ystävälliseen, hauskaan ja avuliaaseen prinssiin ja prinssi todelliseen prinsessaan. Pian vietettiin prinssin ja prinsessan häitä. Ja herne, se kuljetettiin juhlasaatossa museoon. Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä.

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun nimeltä RUUVIT LÖYSÄLLÄ.

Reiska-robotti meni ystävänsä Rolle-robotin luo kylään. Rolle tuli avaamaan oven.
– Höpönlöpön.
– Tuolla tavallako sinä tervehdit vanhaa ystävää, Reiska kysyi.
– Höpönlöpön, vastasi Rolle.
– Kuulehan Rolle, onko sinulla varmasti kaikki kunnossa?
– Höpönlöpön, tööt tööt.
– Jaahas, sinut pitää viedä heti korjaamolle.
– Tööt tööt.

Reiska-robotti istutti Rollen lentävään sähköautoonsa, ja VIUH, he lentää liihottivat kaupungin toiselle puolelle muutamassa sekunnissa. Sitten he olivat perillä Ollin Robottikorjaamolla. Robottikorjaamo oli iso halli, jossa oli kaikenlaisia työkaluja kaikenlaisten robottien korjaamiseen. Olli oli ihminen, ja erittäin taitava mekaanikko.
– Jaahas, mikäpäs Rollea vaivaa, kysyi Olli. Olli oli mukava heppu, joka tiesi roboteista kaiken.
– Höpönlöpön, viri-viri tööt tööt, vastasi Rolle.
– Ei se juuri muuta osaa sanoakaan, Reiska-robotti auttoi.
– Katsotaanpas, hmm, juupa juu, sinulla on kuules, Rolle, ruuvit löysällä.
– Höpönlöpön.
Olli opasti Rollen peremmälle korjaamoon, ja istutti hienoon korjaustuoliin. Se näytti enemmänkin avaruusaluksen ohjaamolta kuin korjaustuolilta.
– Tätä hommaa varten tarvitaankin kunnon työkalut.
Olli kaivoi työkalupakistaan kiiltävän ruuvimeisselin ja aikoi kiristää Rollen ruuveja…
– Tööt tööt, höpönlöpön, apua, tööt tööt!
– No mikä nyt? Olli kysyi.
– Rollea taitaa pelottaa, Reiska sanoi.
– Ahaa, ymmärrän. Minunkin poikaani pelottaa lääkärillä käynti. Mutta sitten lopulta kaikki aina päättyykin hyvin, eikä sitten enää pelotakaan yhtään. Sinä voit pitää minua ikään kuin robottilääkärinä. Sitä paitsi, minulla on uudet hienot japanilaiset työkalut. Niillä ei varmasti pysty satuttamaan robottia.
– Höpönlöpön? kysyi Rolle pelokkaan kuuloisena.
– Höpönlöpön, vakuutti Olli.
Olli kiristi paria ruuvia Rollen päästä.
– Miltäs nyt tuntuu?
– Tööt tööt, mutta hieman höpönlöpön.
Olli kiristi paria ruuvia lisää.
– Entä nyt?
– Paljon parempi, nyt pystyn jo melkein höpönlöpön.
– Hmm, kiristetäänpäs vielä pari ruuvia…kas noin. Miltäs nyt tuntuu?
– Hyvältä. Hei, minähän pystyn puhumaan nyt ihan kunnolla. Kylläpä tuntuukin hyvältä puhua kunnolla pitkästä aikaa.
– No niin, eikä tarvinnut pelätä yhtään.

Reiska-robottikin ilahtui, että hänen ystävänsä oli jälleen kunnossa. Kaverukset kiittivät Ollia, ja menivät taas Reiskan lentävään sähköautoon.
– Kuulehan Rolle, sinua taisi pelottaa pikkuisen siellä korjaamolla?
– Ja höpönlöpön.

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun HANNUSTA JA KERTUSTA.

Olipa kerran köyhä puunhakkaaja, joka asui vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa pienessä mökissä metsän siimeksessä. Puunhakkaajan pojan nimi oli Hannu ja tytön nimi Kerttu. Sisarusten äiti oli kuollut ja isä oli mennyt uusiin naimisiin. Uusi vaimo ei kuitenkaan pitänyt puunhakkaajan lapsista. Sitten maahan tuli nälänhätä ja puunhakkaajan perheellä ei ollut enää edes ruokaa. Eräänä yönä puuhakkaaja pyöri sängyssään ja voivotteli:
- Mitä me nyt teemme? Kuinka oikein selviämme? Kuinka ruokin lapseni?
Silloin puunhakkaajan vaimo sanoi:
- Minä tiedän mitä me teemme. Viedään lapset syvälle metsään, sytytetään heille nuotio ja annetaan leivänkannikat. Sitten jätämme heidät sinne ja jatkamme elämäämme kahdestaan.
- Mitä sinä oikein puhut! puunhakkaaja suuttui. - En ikinä suostu sellaiseen!
- Jos jäämme tänne asumaan, kuolemme joka tapauksessa kaikki nälkään. Lapset ovat sitkeitä ja kekseliäitä. Metsässä he ehkä keksivät jonkin keinon selvitäkseen, vaimo selitteli.

Vaimo jankutti asiasta niin kauan, että puunhakkaaja lopulta uskoi sen olevan paras vaihtoehto heille kaikille.
- Huomenna me teemme sen. Viemme lapset metsään ja jätämme heidät sinne, vaimo sanoi.

Sinä yönä Hannu ja Kerttu eivät olleet saaneet unta, sillä heillä oli niin kova nälkä. Lapset kuulivat äitipuolensa puheet ja Kerttu purskahti itkuun.
- Älä itke Kerttu-kulta. Minä keksin kyllä jotakin, Hannu lohdutti siskoaan.

Kun aikuisten makuuhuoneesta alkoi kuulua kuorsausta, Hannu hiipi ulos. Hän huomasi, kuinka pienet, valkoiset kivet kimaltelivat kuunvalossa. Hannu keräsi kiviä taskunsa täyteen.
Seuraavana aamuna äitipuoli herätti lapset: - Vieläkö te nukutte, senkin laiskamadot! Nyt lähdetään metsään keräämään polttopuita.

Äitipuoli antoi Hannulle ja Kertulle palat leipää. Kerttu kantoi molempien leivät mekkonsa taskussa, sillä Hannun taskut olivat täynnä kiviä. Hitain ja raskain askelin puunhakkaaja johdatti perheensä syvälle metsään. Hannu kuitenkin heitteli koko matkan ajan pieniä kiviä jälkeensä. Metsän keskelle saavuttuaan isä sytytti lapsilleen nuotion.
- Jääkää te tähän siksi aikaa lämmittelemään kun me hakkaamme puita. Haemme teidät sitten kantoavuksi, äitipuoli sanoi.

Lapset istuivat nuotion äärellä ja odottivat. He toivoivat hartaasti, ettei isä oikeasti jättäisi heitä metsään. Aika kuitenkin kului ja lopulta lapset nukahtivat. Kun he heräsivät, oli jo yö ja he huomasivat olevansa yksin. Silloin Kerttu purskahti itkuun, mutta Hannu lohdutti siskoaan ja sanoi: - Odotahan vain. Kohta minä näytän sinulle tien kotiin.

Kun kuu nousi taivaalle, Hannun maahan pudottelemat kivet alkoivat loistaa kuun valossa. Kiviä seuraamalla Hannu ja Kerttu löysivät takaisin kotiin, vaikka matkaan kuluikin koko yö. Isä oli riemuissaan nähdessään taas lapsensa, mutta äitipuoli joutui peittämään pettymyksensä.

Kului joitakin vuosia, kunnes maahan tuli jälleen nälänhätä. Taas kerran puunhakkaaja pohti, kuinka ruokkisi lapsensa. Silloin hänen vaimonsa ehdotti, että lapset vietäisiin vieläkin syvemmälle metsään ja jätettäisiin oman onnensa nojaan.
- Ei heille täälläkään ruokaa ole. Täällä he kuolevat nälkään, vaimo sanoi ja lopulta puunhakkaaja jälleen kerran suostui vaimonsa ehdotukseen.

Hannu ja Kerttu olivat kuitenkin kuulleet äitipuolensa puheet. Yöllä Hannu päätti lähteä keräämään valkoisia kiviä taskuihinsa mutta huomasikin, että ovi oli lukittu.
- Ei hätää, kyllä minä jotakin keksin, Hannu vakuutteli siskolleen.

Seuraavana aamuna äitipuoli antoi lapsille taas pienet palat leipää ja halonhakkaaja johdatti perheensä vieläkin syvemmälle metsään. Hannu kuitenkin murusteli leivän taskussaan ja heitti leivänmuruja jälkeensä merkkaamaan reittiä kotiin.

Metsässä isä sytytti lapsilleen nuotion ja lähti vaimonsa kanssa hakkaamaan puita. Jälleen kerran lapset odottivat isäänsä takaisin kunnes nukahtivat. Kuu loisti jo taivaalla, kun Hannu ja Kerttu heräsivät unestaan. Hannu ponkaisi pystyyn ja alkoi
etsiä maahan heittelemiään leivänmuruja. Niitä ei kuitenkaan enää ollut, sillä linnut olivat syöneet ne.
- Kyllä me täältä vielä kotiin löydämme, Hannu lupasi ja tarttui siskoaan kädestä.

Sisarukset vaelsivat metsässä koko yön ja vielä seuraavan päivän ja sitä seuraavankin, mutta eivät löytäneet takaisin kotiin. Hannu ja Kerttu olivat nälästä ja väsymyksestä jo aivan uupuneita, kun he yhtäkkiä näkivät valkoisen linnun, joka lauloi heille ihanasti. Kun lintu lopetti laulunsa, lapset lähtivät seuraamaan sitä. Lintu johdatti Hannun ja Kertun pienen talon luokse. Talo ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen talo, sillä se oli tehty piparkakusta!
- Vihdoinkin löysimme syötävää, Hannu hihkaisi ja taittoi Kertulle palan piparkakkutalon katosta. Sisarukset syödä mutustivat talon seiniä, kattoa ja ikkunoita kunnes kuulivat lempeän äänen.
- Kuka siellä nakertaa minun taloani?
- Me vain, kaksi pientä lasta, Hannu vastasi.

Silloin talosta astui ulos vanha, koukkuselkäinen nainen. Lapset säikähtivät ja lopettivat syömisen.
- Voi lapsikullat, syökää vain ihan rauhassa. Ja tulkaa sitten sisälle taloon, niin minä laitan teille pedit, että voitte levätä. En tee teille mitään pahaa.
Hannu ja Kerttu söivät vatsansa täyteen ja menivät sitten mökkiin. Sinä yönä he nukahtivat onnellisina.

Vanha nainen oli kuitenkin vain esittänyt lapsille kilttiä. Oikeasti vanhus oli ilkeä noita, joka tahtoi popsia lapset suuhunsa. Niinpä noita seuraavana aamuna nosti nukkuvan Hannun vuoteestaan ja kantoi tämän pieneen häkkiin vangiksi. Häkissä Hannu heräsi ja alkoi huutaa apua, mutta turhaan, sillä kukaan ei kuullut. Sitten noita meni herättämään Kertun ja huusi: - Nouse, senkin laiskimus ja ala valmistaa ruokaa veljellesi. Minä vangitsin hänet häkkiin ja nyt hänet pitää lihottaa, jotta saan siitä pojasta mehevän paistin itselleni.

Kerttu alkoi itkeä lohduttomasti, mutta ei hänen auttanut muuta kuin totella ilkeää noitaa. Hannu sai joka päivä syödäkseen suuret määrät herkkuja, ja joka aamu noita kävi tarkistamassa, joko Hannu oli lihonut tarpeeksi.
- Ojenna minulle sormesi, niin tunnustelen, oletko jo tarpeeksi pullea, noita käski.
Onneksi Hannu oli tajunnut säästää kanankoivesta pienen luun, jonka hän ojensi häkinraosta noidalle. Noidalla oli huono näkö, eikä hän huomannut kokeilevansa Hannun sormen sijaan kananluuta. Kovasti noita vain ihmetteli, miksei Hannu ollut yhtään lihonut.

Kuukauden kuluttua noidalta loppui kärsivällisyys. - Tänään minä teen tuosta pojasta itselleni päivällistä vaikka se ei olisi lihonut yhtään!
Kerttu itki kovaan ääneen ja aneli noitaa säästämään veljensä hengen.
- Ole hiljaa, äläkä inise, vaan auta minua valmistamaan ensin vähän leipää, noita käski.
Noita sytytti leivinuuniin tulen ja vaivasi taikinan. Jonkin ajan kuluttua noita käski Kerttua avaamaan uuninluukun ja kokeilemaan oliko uuni jo tarpeeksi kuuma. Noidalla oli nimittäin aikomuksena työntää Kerttu uuniin ja sulkea luukku.
Kerttu kuitenkin aavisti noidan ilkeän juonen ja sanoi: - Minä olen liian heiveröinen. En jaksa avata suurta ja painavaa uuninluukkua.
- Senkin rääpäle, noita huusi ja meni itse avaamaan uuninluukun. Silloin Kerttu juoksi kaikin voimin noitaa päin ja tuuppasi tämän uuniin. Nopeasti Kerttu sulki uuninluukun ja juoksi Hannun luo.
- Ilkeästä noidasta ei ole enää harmia! Minä tuuppasin hänet leivinuuniin, Kerttu sanoi ja avasi häkin oven. Hannu pomppasi ulos häkistään ja halasi siskoaan.

Yhdessä lapset menivät vielä kerran noidan taloon ja löysivät sieltä monta säkillistä kultaa, helmiä ja jalokiviä. Hannu ja Kerttu sulloivat taskunsa täyteen aarteita ja juoksivat ulos talosta. Sisarukset kulkivat tuntikausia kunnes saapuivat leveän joen rantaan.
- Missään ei näy siltaa eikä lauttaa. Miten me nyt pääsemme joen yli? Hannu ihmetteli.
Silloin Kerttu huomasi valkoisen ankan ja kutsui tämän luokseen. Kiltti ankka kantoi lapset selässään joen yli.

Kun Hannu ja Kerttu olivat jatkaneet kulkuaan vielä vähän matkaa, maisemat alkoivat näyttää tutuilta. Lopulta sisarukset näkivät oman kotitalonsa. He juoksivat mökkiin ja halasivat isäänsä, joka itki onnesta saadessaan lapsensa takaisin kotiin. Lasten äitipuolta ei sen sijaan enää näkynyt. Hän oli kyllästynyt elämään köyhän puunhakkaajan vaimona ja muuttanut pois.
- Minä en enää ikinä hylkää teitä, isä lupasi ja halasi lapsiaan.
Hannu ja Kerttu tyhjensivät taskunsa aarteista, joita he olivat löytäneet noidan mökistä. Jalokiviä, rahaa ja helmiä oli niin paljon, että isän, Hannun ja Kertun ei tarvinnut enää koskaan nähdä nälkää.

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun PINGVIINIEN OLYMPIALAISISTA.

Joka talvi etelänavalla tulee niin kylmä, että pingviinien täytyy järjestää pientä puuhaa pysyäkseen lämpiminä.

Tänä vuonna pingviinit päättivät järjestää ikiomat olympialaiset. Idea oli jymymenestys, ja kilpailijoita tuli paikalle valtava määrä. Heitä tuli monta tuhatta, ja kaikki halusivat osallistua juoksukilpailuihin, pituushyppyyn, sukellukseen, mahaliukumäkeen, ja peppuliukumäkeen. Vähemmän suosittuja lajeja olivat korkeushyppy, ja pitkän matkan lento.

Kilpailun juontajana oli Pinkku Valkomustanen, ja hän kuulutti kaikki kilpailijat ja katsojat tervetulleiksi. Ensin käynnistettiin pituushyppykisat. Koska osallistujia oli monta tuhatta, päätettiin, että kaikki kilpailijat menevät pitkään riviin, ja hyppäävät yhtä aikaa. Muutenhan pelkkään pituushyppyyn olisi mennyt monta päivää. Kun pingviinit lähetettiin matkaan, alkoivat ne taapertaa eli juosta (pingviinimaisen) hullunkurisesti. Kun he pääsivät hyppyalueelle, ne kaikki hyppäsivät yhtä aikaa… ja täsmälleen yhtä pitkälle. Pingviinit olivat näköjään kaikki täsmälleen yhtä hyviä hyppääjiä, ja pääsivät täsmälleen yhtä kauas. Yleisö oli ihmeissään. Ja kun tuomarit taapersivat paikalle, he olivat vielä enemmän ihmeissään. Tuomarit supattivat hetken keskenään, ja totesivat:
-Tasapeli!

Nyt kilpailun järjestäjät olivat ihmeissään. Heillä oli vain yksi kultamitali annettavaksi, ja nyt voittajia olikin monta tuhatta. Mitäs nyt tehtäisiin?

Juontaja Pinkku Valkomustanen ratkaisi asian, ja kuulutti:
-Seuraavaksi sadan metrin juoksu!

Samassa kaikki unohtivat äskeisen, ja taapersivat juoksupaikalle. Koska osallistujia oli edelleen niin paljon, päätettiin kaikkia juoksuttaa yhtä aikaa.
-Valmiina, paikoillanne, hep!

Kun pingviinit pinkaisivat, tai pikemminkin lyllersivät juoksuun, oli näky hullunkurinen. Tuhannet pingviinit yrittivät juosta nopeammin kuin vieruskaverinsa, ja kyllähän sen arvaa miten siinä kävi. Kaikki olivat täsmälleen yhtä nopeita, ja päätyivät maalin tismalleen samaan aikaan.
Tuomarit raapivat päitään. Mitäs nyt? Pitäisi olla taas muutama tuhat kultamitalia lisää, ja heillä oli vain yksi annettavaksi. Voi pojat! Kilpailijatkin alkoivat mutista keskenään hieman vihaisesti.

Juontaja Pinkku Valkomustanen päätti hämätä heitä jälleen:
-Ja seuraava laji on pyllymäki!
Kaikki kilpailijat ilahtuivat tästä niin, että jälleen unohtivat koko mitalin, ja ryntäsivät peput heiluen jäiseen mäkeen. Kilpailusta tuli hauska. Kaikki pingviinit laskivat pyllymäkeä niin, että tuomarit eivät nauramiseltaan osanneet päättää, kuka oli paras. Onneksi kaikilla oli niin hauskaa, ettei ketään haitannut, vaikka voittajaa ei löytynytkään. Sama toistui myös mahaliukumäessä.

Sukelluksessakin kaikki pingviinit olivat yhtä hyviä, eivätkä tuomarit pystyneet päättämään, kuka voittaja oli.

Kun päivän päätteeksi kaikki urheilulajit oli kilpailtu, yhdessäkään lajissa ei oltu löydetty voittajaa. Jotkut kilpailijoista alkoivat jo suorastaan murista vihaisena. Tuomarit ja kilpailun järjestäjät eivät keksineet, mitä tehdä. Jollekinhan ne kultamitalit piti antaa. Juontaja Pinkku Valkomustanen mietti asiaa, ja yritti keksiä ratkaisua. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, vaikka pakkasta olikin -50 astetta, ja keksi ratkaisun.
-Arvoisat kilpailijat. Te olette pärjänneet tänään erinomaisesti, hän kuulutti.
-Teille ei alussa kerrottu, että te kaikki kuulutte samaan joukkueeseen, eli Pingviinikingeihin.
Kilpailijat ja yleisö kohahtivat ihmeissään.
-Ja koska te olette kilpailleet tänään voittoisasti, voin julistaa Pingviinikingit tämän vuoden olympialaisten voittajiksi! Onneksi olkoon!
Samassa niin katsojat kuin kilpailijatkin alkoivat hurrata.
-Palkinnoksi voittoisasta suorituksesta kaikki saavat herkkuja mielin määrin!
Siitä todellinen hurraus vasta alkoikin. Mitkä juhlat siitä syntyikään! Herkkuja oli silmänkantamattomiin, ja kaikki pingviinit saivat vatsansa täyteen kalapullia, sillikakkua, särkiburgereita, lohipirtelöä ja silakkajugurttia.

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun KULTAKUTRISTA JA KOLMESTA KARHUSTA.

Olipa kerran karhuperhe, joka asui pienessä mökissä metsän keskellä. Perheeseen kuului isä-karhu, äiti-karhu ja pikku-karhu. Jokaisella karhulla oli ikioma puurokuppinsa. Isäkarhulla oli suuren suuri kuppi, äitikarhulla keskikokoinen kuppi ja pikkukarhulla ihan pikkuruinen kuppi. Samoin heillä oli omat tuolit: isäkarhulla valtavan suuri tuoli, äitikarhulla keskikokoinen tuoli ja pikkukarhulla ihan pikkuruinen tuoli. Ja jokaisella karhulla oli myös oma sänky: isäkarhulla suuri sänky, äitikarhulla keskikokoinen sänky ja pikkukarhulla… Arvaatkin jo varmaan: ihan pikkuruinen sänky!

Eräänä aamuna isäkarhu valmisti perheelleen suuren kattilallisen puuroa. Karhut kauhoivat aamupuuron kuppeihinsa ja lähtivät metsään kävelylle siksi aikaa, että puuro ehtisi jäähtyä.

Kun karhut olivat kävelyllä, saapui Kultakutri niminen tyttö heidän tupansa luokse. Ensin Kultakutri kurkisti sisään avaimenreiästä, sitten ikkunasta ja lopulta hän uskaltautui raottamaan tuvan ovea. Ovi narahti ja sisältä tulvahti Kultakutrin nenään herkullinen puuron tuoksu! Ja koska Kultakutri oli kulkenut jo pitkän matkan, hänellä oli aivan hirmuinen nälkä. Niinpä hän hipsi sisälle tupaan ja asteli puurolautasten luo. Kultakutri tarttui lusikkaan ja maistoi puuroa isä-karhun kupista. Mutta, oi ja voi, puuro oli siinä kupissa aivan liian suolaista! Seuraavaksi Kultakutri maistoi puuroa äiti-karhun kupista, mutta siinä puuro oli ihan mautonta. Lopuksi tyttö maistoi puuroa pikku-karhun kupista. Ja ai että, kuinka puuro olikaan siinä kupissa hyvää! Puuro oli sopivan suolaista ja sopivan makeaa ja Kultakutri söi koko kupin tyhjäksi!

Seuraavaksi Kultakutri päätti lepuuttaa hieman jalkojaan. Hän huomasi tuvassa isä-karhun suuren tuolin ja istahti siihen. Mutta, oi ja voi sentään, kuinka kova tuoli olikaan! Siinä ei ollut ollenkaan mukava istua. Seuraavaksi tyttö istahti äiti-karhun tuoliin, mutta se taas oli aivan liian pehmeä. Kultakutri vajosi tuolin pehmusteen sisään, eikä nauttinut olostaan ollenkaan. Lopuksi tyttö istahti pikku-karhun tuoliin ja se tuntui juuri sopivalta! Tuoli ei ollut liian kova eikä liian pehmeä. Se ei ollut liian korkea, eikä liian matala. Ehkä tuoli kuitenkin oli tytölle hieman liian heiveröinen, sillä sen pohja räsähti yhtäkkiä rikki ja Kultakutri tömähti lattialle.

Seuraavaksi Kultakutri kipusi yläkertaan ja löysi karhujen makuuhuoneen. Kultakutri oli herännyt sinä aamuna hurjan aikaisin ja uni painoi vielä hänen silmiään. Niinpä hän päätti ottaa pienet nokkaunet. Ensin hän pani pitkäkseen isä-karhun sänkyyn, mutta siinä oli aivan liian korkea tyyny. Sitten tyttö kokeili äiti-karhun sänkyä, mutta siinä oli aivan liian litteä tyyny. Lopuksi tyttö heittäytyi pikku-karhun sänkyyn ja, ai ihanuutta, siinä sängyssä tyyny oli juuri sopivan korkuinen! Kultakutri piti pikku-karhun sängystä niin kovasti, että veti peiton korviinsa ja nukahti.
Kultakutrin nukkuessa karhut palasivat aamiaiselleen. Karhut ihmettelivät kovasti miksi tuvan ovi oli raollaan. Sisällä isä-karhu huomasi, että lusikka seisoi pystyssä hänen puurokulhossaan.
- JOKU ON MAISTANUT PUUROANI, isä-karhu murahti kovalla ja karhealla äänellä.
- Joku on maistanut minunkin puuroani, sanoi äiti-karhu keskikovalla äänellä.
- Joku on maistanut puuroani ja syönyt koko kupin tyhjäksi! piipitti pikku-karhu pienellä äänellä.
Sitten nuo kolme karhua katsoivat tarkemmin ympärilleen. Isä-karhu huomasi, että hänen tuolinsa oli vinossa.
- JOKU ON ISTUNUT TUOLILLANI, murahti isä-karhu kovalla ja karhealla äänellä.
- Joku on istunut minunkin tuolillani, sanoi äiti karhu, jonka tuolissa oli vieläkin Kultakutrin pepunmuotoinen painauma.
- Joku on istunut tuolillani ja rikkonut sen! piipitti pikku-karhu.
Seuraavaksi kaikki karhut menivät yläkertaan. Isä-karhu huomasi heti, että hänen tyynynsä ja peittonsa olivat rutussa.
- JOKU ON MAANNUT SÄNGYSSÄNI, murahti isä-karhu kovalla ja karhealla äänellä.
- Joku on maannut minunkin sängyssäni, sanoi äiti-karhu keskikovalla äänellä.
- Joku on maannut sängyssäni ja siinä hän on edelleen! piipitti pikku-karhu.

Karhut ihastelivat sängyssä makaavaa kaunista, vaaleahiuksista tyttöä. Kultakutri oli uniinsa kuullut isä-karhun kovan ja karhean äänen, mutta hän oli luullut sitä ukkosen jyrinäksi. Kultakutri oli kuullut uniinsa myös äiti-karhun keskikovan äänen, mutta ei ollut herännyt vielä siihenkään. Vaan heti kun Kultakutri kuuli pikku-karhun pienen äänen, joka helisi kuin tiuku, hän heräsi.

Kun Kultakutri avasi silmänsä, hän näki vieressään kolme karhua. Kultakutri säikähti karhuja ihan hirmuisesti. Hän kiljaisi ja pomppasi nopeasti peiton alta pystyyn. Sitten hän hyppäsi ikkunasta ulos ja juoksi metsän halki omaan kotiinsa.
Eivätkä nuo kolme karhua ole Kultakutria sen koommin nähneet.

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun HIENOISTA HAALAREISTA.

Olipa kerran pikkuinen tyttö, nimeltään Lilja. Lilja oli 4,5-vuotias, ja tykkäsi kovasti keltaisesta väristä. Kaiken piti olla keltaista, ihan kaiken! Liljan huoneen seinässä oli keltaista tapettia, ja sängynpeittokin oli keltainen. Sanomattakin on selvää, että Liljan kaikki vaatteet olivat keltaisia. Oli keltaisia paitoja, mekkoja ja sukkia. Kaikki oli keltaista. Tai no ei sentään ihan kaikki: Lilja oli nimittäin saanut isoveljelle pieneksi jääneet kurahaalarit. Ja ne olivat vihreät. Niitä kurahaalareita Lilja oikein inhosi. Ne eivät olleet keltaiset!

Mutta nyt oli käynyt niin, että nuo vanhat kurahaalarit olivat menneet rikki ja Liljalle oli ostettu uudet kurahaalarit. Ai sitä ilon päivää! Lilja oli päässyt kauppaan mukaan valitsemaan haalareita, ja hän oli valinnut – tietenkin! – keltaiset kurahaalarit.
”Onpas hienot haalarit”, sanoi mummokin, kun Lilja niitä illalla esitteli. Lilja oli pukenut haalarit ylleen ja pyörähteli keskellä olohuonetta kuin valokuvamalli. ”Kyllä nyt kelpaa ulkoilla kurasäilläkin!” kehui mummo.
”Tuo keltainen vain on niin arka väri”, sanoi äiti. ”Eivät ne kauan tuollaisina pysy.” Lilja hätkähti. Hän ei ollut lainkaan ajatellut asiaa. Hänen ihanat haalarinsa! Ulkona niistä tulisi kuraiset ja ruskeat!

Seuraavana aamuna Lilja ei halunnut ulos leikkimään. ”Siellä on niin märkää ja kurjaa”, hän sanoi.
”No, hyvä on”, suostui äiti. ”Leikitään sitten tänään sisällä.”

Mutta seuraavana päivänä oli oikein mainio sää. Aurinko paistoi eikä tuullut yhtään. Maa nyt oli vähän märkä, mutta olihan Liljalla kumisaappaat ja kurahaalarit.
”Ei, en minä halua mennä ulos!” huusi Lilja. Hän istui eteisen lattialla ja heitteli vaatteitaan ympäri eteistä.
”No, mikäs sinulla on?” ihmetteli äiti. ”Oletko tulossa kipeäksi?” Äiti koitti kädellään Liljan otsaa, mutta se ei tuntunut yhtään kuumalta. Lilja vain istui ja murjotti. Silmäkulmastaan hän vilkuili naulakossa roikkuvaa keltaista kurahaalariaan, joka oli aivan kiiltävä ja hohtavan puhdas.
Silloin äiti tajusi, mistä on kyse. ”Kuules Lilja, jos sinä et halua pitää kurahaalariasi, minä vien sen takaisin kauppaan.”
”Eiiii, äiti, kiltti äiti!” huudahti Lilja.

Ja niin Lilja suostui lähtemään ulos. Ja päällimmäiseksi hän puki uudenuutukaisen kurahaalarinsa.

Ulkona Liljalla ei ollut yhtään hauskaa. Joka puolella oli kuralätäköitä. Veljen vanhoissa vihreissä haalareissa hän oli hyppinyt ja loikkinut ja loiskinut joka ikisessä lätäkössä, mutta nyt hän ei mitenkään voinut. Eikä Lilja suostunut hiekkalaatikollekaan, sillä märkä hiekka olisi liannut uudet haalarit. ”Minä menen keinumaan”, sanoi Lilja. Ja katsottuaan tarkkaan, että keinussa ei ollut yhtään kuraa tai hiekkaa, Lilja istui varovasti keinumaan. Hän otti ihan hiljaiset vauhdit, jotta ei vain putoaisi ja likaisi kurahaalareitaan.

Leikkikentällä kaikki muut lapset juoksivat ja hyppivät lätäköissä, leipoivat hiekkakakkuja ja keittivät kuravelliä. Heillä oli hirmuisen hauskaa. Mutta Lilja istui vaisuna keinussaan.

Silloin tapahtui jotakin kummallista. Liljan uudet haalarit eivät ollenkaan tykänneet tällaisesta leikkimisestä. Kurahaalareita alkoi oikein harmittaa: ei niitä istumiseen ollut tarkoitettu. Humpsis vaan! Kurahaalarit hyppäsivät pois keinusta – ja Lilja tietysti niiden mukana. Kurahaalarit alkoivat loikkia eteenpäin, kohti lätäköitä. Ensin Lilja vähän pelästyi. Hän ei ollut tiennyt, että kurahaalareissa voi olla tällaista taikaa!

LOISKISTA VAAN! Kurahaalarit hyppäsivät isoon lätäkköön ja sitten sitä jo hypittiinkin tasajalkaa, niin että vesi vain roiskui ympäriinsä! Liljaa nauratti! Ja muitakin lapsia nauratti! Kaikilla oli ihan älyttömän hauskaa. Ja kurahaalarit menivät oikein kunnolla kuraan. Niin kuin pitikin.

Sen pituinen se.

Kerron sinulle sadun BREMENIN SOITTONIEKOISTA.

Olipa kerran maanviljelijä, jolla oli aasi. Usean vuoden ajan aasi oli auttanut viljelijää maatalon töissä, mutta nyt se oli tullut niin vanhaksi, ettei jaksanut enää kuljettaa raskasta heinäkärryä.

Eräänä päivänä aasi kuuli omistajansa sanovan: - Aasi on jo niin vanha, ettei siitä ole enää paljon apua. Taidanpa viedä sen teurastettavaksi.
- Teurastettavaksi! Voi sentään! aasi kiljaisi. Se kauhistui omistajansa puheita ja päätti livistää tiehensä. Aasi säntäsi maantietä pitkin niin nopeasti kuin vanhoilla koivillaan pääsi ja mietti samalla mihin matkansa oikein suuntaisi.
- Ehkäpä lähdenkin Bremenin kaupunkiin ja ryhdyn katusoittajaksi, aasi pohti, sillä se oli aina haaveillut muusikon urasta. Ja niinpä aasi päätti lähteä toteuttamaan unelmaansa.

Klip, klop, klip, klop, kopisivat aasin kaviot rytmikkäästi asvalttia vasten. Ilma oli mitä parhain ja aasi lauleskeli aikansa kuluksi yhdessä lintujen kanssa.

Kesken matkan aasi tapasi vanhan metsästyskoiran, joka läähätti kuin viimeistä päivää. Aasi uteli mikä koiraa vaivasi ja koira kertoi: - Olen tullut vanhaksi. En kelpaa enää metsälle. Isäntäni uhkaa viedä minut lopetettavaksi. Siksi juoksin tieheni. Aasi kuunteli koiran surullisen tarinan ja sanoi sitten: - Lähde minun kanssani Bremeniin ja ryhdy katusoittajaksi. Sinä voisit soittaa rumpua ja minä kitaraa.
- Kuulostaa hau-hau-hauskalta, koira innostui ja päätti lähteä aasin matkaan.

Eipä aikaakaan kun matkalaiset tapasivat kissan, joka naukui apeana tien poskessa.
- Olen käynyt vanhaksi. En saa enää hiiriä kiinni. Siksi isäntäni aikoo hukuttaa minut. Niinpä juoksin tieheni, kissa valitti.
- Älä sure katti-hyvä, vaan lähde meidän kanssamme Bremeniin ja ryhdy katusoittajaksi! Sinä voisit soittaa vaikkapa bassoa, aasi ehdotti.
- Mau, mikä mainio idea, kissa naukui ja lähti aasin ja koiran kanssa tassuttelemaan kohti Bremenin kaupunkia.

Seuraavaksi matkalaiset tapasivat kukon, joka kiekui hädissään: - Joka aamu olen herättänyt isäntäväkeni juuri oikeaan aikaan. Silti he aikovat tehdä minusta nyt keittoa vierailleen! Aasi, koira ja kissa kuuntelivat kukon epätoivoista kiekumista ja sitten aasi sanoi: - Sinulla on vahva ääni. Sopisit hyvin laulajaksi. Lähde siis meidän kanssamme Bremeniin katumuusikoksi!
- Kukkokiekuu, se kuulostaakin hyvältä, kukko kiekaisi ja lähti matkaan.

Matka Bremenin kaupunkiin oli kuitenkin pitkä, eivätkä matkalaiset ehtineet sinne saman päivän aikana. Illan tullen eläimet saapuivat suureen metsään ja päättivät yöpyä siellä. Aasi ja koira kävivät makuulle ison männyn alle, kissa kiipesi männyn oksalle ja kukko lennähti sen latvaan.

Ennen nukahtamistaan kukko halusi tarkistaa, että kaikki oli kunnossa ja niinpä se tähyili puun latvasta joka suuntaan. Silloin kukko huomasi valon, joka tuikki pimeän metsän keskellä. Kukko katsoi tarkemmin ja näki, että valo oli talon ikkuna.
- Mennään katsomaan olisiko talossa mitään syötävää, aasi ehdotti, sillä ystävykset olivat joutuneet matkaamaan koko päivän ilman ruokaa eikä uni meinannut tulla tyhjällä vatsalla.

Eläimet saapuivat talon luo ja aasi, joka oli kaikista pisimmät koivet, kurkisti talon ikkunasta sisään.
- Mitä sinä siellä näet? muut eläimet utelivat.
- Ai, mitäkö näen?” aasi toisti vesi kielellä. - Näen pöydän, joka on täynnä herkkuja sekä joukon roistoja, jotka pistelivät herkkuja poskeensa.
- Herkut kyllä mau-maistuisivat minullekin”, kissa naukaisi ja aasi, koira ja kukko olivat sen kanssa samaa mieltä.

Eläimet ryhtyivät suunnittelemaan, miten ne pääsisivät syömään pöydän antimia rosvojen sijaan. Lopulta ne keksivät loistavan idean.

Suunnitelman toteuttamiseksi aasi asettui talon ikkunan eteen seisomaan. Sitten koira kipusi aasin selkään, kissa vuorostaan koiran selkään ja lopuksi kukko lennähti kissan pään päälle.
- N- Y- T NYT! sanoi aasi ja siinä samassa alkoi hirmuinen konsertti: aasi kiljui, koira haukkui, kissa naukui ja kukko kiekui. Rosvot säikähtivät tuota hirveää meteliä ja ikkunan takana huojuvaa suurta, omituisen muotoista hirviötä, ja pakenivat metsään.

Aasi, koira, kissa ja kukko iloitsivat suunnitelmansa onnistumisesta. Reitti oli nyt selvä ja eläimet ryntäsivät sisälle herkuttelemaan pöydän antimilla!

Kun ystävysten vatsat olivat täynnä, oli aika käydä nukkumaan. Kukko löysi itselleen nukkumapaikan kirjahyllyn päältä, kissa takan edestä, koira oven vierestä ja aasi kävi makuulle talon pihaan.

Kun rosvot keskiyöllä huomasivat, että talossa ei ollut enää valoa ja kaikkialla oli aivan hiirenhiljaista, käski rosvojen johtaja yhden rosvoista lähteä taloa tutkimaan. Rosvo hiipi hiljaa talon luo ja astui pimeään tupaan. Nähdessään pimeän keskellä kissan hehkuvat silmät rosvo luuli niitä takan hiiliksi ja yritti tulitikulla sytyttää ne. Siitäkös kissa ei tykännyt ollenkaan. Se hyppäsi rosvon kimppuun ja raapaisi tätä kasvoihin. Rosvo pelästyi ja kompastui koiraan, joka puraisi häntä jalkaan. Kauhuissaan rosvo juoksi pihan poikki ja kompastui aasiin, joka antoi rosvolle kunnon potkun takapuoleen. Kukko, joka oli herännyt meteliin, kiekaisi keuhkojensa kyllyydestä: kukkokiekuu!

Rosvo juoksi hädissään toveriensa luo ja huusi: - Talossa on hirmuinen noita joka raapi kasvoni, mies joka iski minua puukolla jalkaan ja ulkona makasi hirviö joka iski minua halolla ja katolla huusi poliisi: ”Rosvo kiinni!” Rosvot eivät miettineet kahta kertaa, vaan pötkivät hirmuista vauhtia pakoon.

Ja nuo neljä soittoniekkaa, aasi, koira, kissa ja kukko, päättivät perustaa bändin ja jäädä taloon asumaan. Ja siellä ne asuvat ja musisoivat vielä tänäkin päivänä.

Sen pituinen se!

  • Kallen keittiössä kokataan Pikku Kakkosessa

    Jokainen päivä on resepti seikkailuun.

    Jokainen päivä on resepti seikkailuun Kallen keittiössä (Shane the Chef), kun energinen ja kunnianhimoinen Kalle-kokki Liisi-tyttärensä kanssa pyörittää ravintolaansa.

  • Pikku Kakkosen mediataitoviikko 2019

    Mediataitoviikkoa vietetään 4.-10.2.2019.

    Valtakunnallista mediataitoviikkoa vietetään 4.-10.2.2019. Myös Pikku Kakkonen huomioi kohderyhmänsä mediataidot. Pikku Kakkosen kohderyhmä on 3-6-vuotiaat lapset, joten ohjelmistossa esitetään vain ikärajaltaan sallittuja ohjelmia. Elokuvien ja televisio-ohjelmien ikärajat perustuvat kuvaohjelmalakiin, jonka tarkoituksena on suojella lapsia.