Hyppää pääsisältöön

Näin taide teki meistä pizza-addikteja

Pizzan tykitystä
Pizzan tykitystä Kuva: Johanna Aulen/Yle KulttuuriCocktail

Pizza on suomalaisten suosituimpien ruokien kärjessä. Tuomas Karemo pohtii esseessään, miten populaarikulttuuri – pornoa unohtamatta – on avittanut pizzan voittokulkua ja luonut sille myyttiset mittasuhteet.

En tule ikinä kyllästymään pizzaan.

– Anu Ojalehto

Söin pizzaa, kun Clara kuoli.

– Don Peppino Vittorio de Sican elokuvassa Napolin kultaa (1954)

Pikkupoikana kiihotuin katsoessani Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (1991). Tunnekuohuni ei johtunut lihaksikkaista kilpikonnista, vaan heidän intohimoisesta suhteestaan pizzaan. Halusin pizzaa.

Vuotta aiemmin näkemäni ensimmäinen Teinimutanttininjakilpikonnat-elokuva (1990) ei herättänyt minussa vielä suuria himoja. Siinä kilpikonnat taistelevat maan päällä rikollisia vastaan ja urotöiden jälkeen siirtyvät aterioimaan pizzaa maan alle myös heidän kotinaan toimivaan viemäriin.

Jatko-osassa pizzalla on valtaisa merkitys. Tästä kielii jo alun pitkä kuvakimara, jossa eri-ikäiset ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat New Yorkin asukkaat syövät intohimoisesti juustoa valuvia slaisseja, ikään kuin mikään muu ruoka ei enää kelpaisi ihmisille.

Kilpikonnat ovat päässeet asumaan maan päälle, mutta muutoin heidän päivärytminsä on sama kuin ensimmäisessä osassa: ensin taistelua pahiksia vastaan, sitten pizzatilaus – eikä missään tapauksessa anjovista täytteeksi.

Kilpikonnat käyvät keskustelua syömisensä ohessa itämaiseen ajatteluun taipuvaisen oppi-isänsä Tikun kanssa. Tikku aloittaa:

– Olette pysytelleet maan alla 15 vuotta. Nyt ulkomaailma kiehtoo teinimieliänne. Se ei kuitenkaan koskaan ymmärrä meitä. Heidän maailmansa ei voi olla meidän.
– Eikö edes pizzan osalta, kysyy yksi kilpikonnista hädissään.
– Pizza on sallittua.

Pidin tätä dialogia niin suurena ylistyslauluna pizzalle, että halusin hinnalla millä hyvänsä saada palan pizzaa elokuvan jälkeen. Valitettavasti jouduin tyytymään niin sanottuun roiskeläppään. Pizzapakkomielle oli kuitenkin syntynyt. En ollut ainoa, jolle tuohon aikaan oli käynyt näin.

Läski ja pizza

Pitkäaikainen ystäväni ja pizzasielunsisareni Anu Ojalehto muistaa huokaisseensa teini-ikäisenä: "En tule ikinä kyllästymään pizzaan." Nyt, hieman yli 40-vuotiaana, hän allekirjoittaa edelleen sanomansa.

Ojalehdon pizzasuhde alkoi amerikkalaisesta tv-sarjasta Roseanne (1988–1997). Siinä aviopari lapsineen nahistelee milloin mistäkin asiasta – ja syö paljon pizzaa.

– En voinut sarjaa katsoessani uskoa, että jossain päin maailmaa tilataan valtavia perhepizzoja kotiovelle. Minua lähinnä ilahdutti se, että Roseannen huomattavan ylipainoiset vanhemmat kiikuttavat juustosta venyvää pizzaa pöydässä iloisina odottaville lapsilleen. Nykyisessä terveystietoisessa yhteiskunnassa tämä on paheksuttavampaa kuin silloin. Elämme ajassa, jossa lihavan ihmisen itku on ketoosidiettaajan nauru.

Pizzaan liittyvä epäterveellisyys on huvittavan häiriintynyttä. Niinkin järkyttävä hahmo kuin Avaruusboltsien (1987) ihmisen ja pizzan risteytys, täytteitä alati valuva olio Pizza The Hutt, herättää minussa kiihottavan kulinaarisia tuntemuksia.

Samanlaisen vaikutuksen tekee Along Came Pollyn (2004) pizzeriakohtaus. Siinä Philip Seymour Hoffmanin esittämä Sandy heruttaa miesseuralaisensa slaissista rasvat oman pepperonisiivunsa päälle ja jatkaa juttuaan ruoka suussa. Kuvottavaa? Ei, vaan ihanaa! Ja viehättävän homoeroottista.

Sen sijaan Twin Peaksin kirsikkapiirakan tulee näyttää televisiossa täydelliseltä, ehkä jopa valheellisen täydelliseltä. Pizzan kohdalla kriteeristö on toinen.

Samaa mieltä on Anu Ojalehto. Hän sanoo, että ruminkin pizza aktivoi hänessä jotain selittämättömän eläimellisiä ja uinuvia mielihyvän keskuksia – eikä pelkästään krapulassa.

– Pizzasta ei tulla ikinä saamaan kunnon kevytversiota. Väitänkin, että siinä piilee pizzan suuren suosion ja menestyksen perimmäinen syy.

  pizzaa
pizzaa KulttuuriCocktail

Helsinkiläisten halpispizzerioiden ikkunoita "koristavat" usein isot tarrat, joissa on huonosti otettuja kuvia tavallisista pizzoista. Kuvat on tyypillisesti myös suurennettu näyttämään luonnottoman isoilta. Rakastan näitä ikkunatarroja, koska yrityksen (ja rahan) puute kääntyy niissä voitoksi.

En marssisi sellaisen paikan ovesta sisään, jonka ikkunoissa olisi valheellisen terveellisiä ja esteettisesti huippuunsa hiottuja kuvia pizzoista. Kiihotun totuudesta. Halpispizzerian totuus on tämä: kunnianhimottamasti tehtyjä rasvajättilättyjä, joita yksinäiset ja ahavoituneet miehet ahmivat kuin tussua.

Yksinäisyys on olennainen osa pizzan nauttimista. Kun Yksin kotona -elokuvan (1990) Kevin tajuaa jääneensä yksin isoon taloon, hän tilaa ensitöikseen itselleen juustopizzan.

Myös Stieg Larssonin Millennium-trilogian (2005–2007) Lisbeth Salander ja Sylvester Stallonen esittämä Marion ”Cobra” Cobretti elokuvassa Cobra (1986) syövät pizzansa mielellään yksin. Kumpikin näistä toimintasankareista on sivumennen sanoen mieltynyt pieniin paloihin, ei kokonaisiin kiekkoihin. Cobra jopa leikkaa saksilla slaissiaan pienemmäksi.

Kasvot yksinäiselle pizza-addiktiolle tosielämässä on antanut tubetähti Sara Forsberg. Forsberg kertoo How I Got Fat -nimisellä videollaan, miten hän lihoi 22 kiloa syömällä pizzaa – yksin.

– Kun levy-yhtiöt hylkäsivät minut, minä valitettavasti menetin sen luksuksen, että minulla olisi ollut personal trainer. Ja minä löysin sen luksuksen, mitä kotiin tilattu pizza tuo.

Ymmärrän Forsbergiä. Ja haluaisin tehdä samaa, vaikka kotiinsa lukittautunut pizza-addikti kuulostaakin surulliselta. Ainoa yhteys ulkomaailmaan olisi soitto pizzeriaan! Minä ja pizzani, vain me! Haistakoon muu maailma pitkän paskan!

Sen sijaan en haluaisi löytää itseäni hienosta pizzeriasta samasta pöydästä hoikkien hipstereiden kanssa. Heidän syömisensä perustuu näytösluontoisuudelle: halulle osoittaa, että tyylikkäät ja laihat ihmiset voivat syödä pizzaa.

Ainoa seurue, jossa suostuisin syömään pizzaa, olisi teinimutanttininjakilpikonnat. Toistaiseksi joudun syömään heidän kanssaan tv-ruutu välissämme.

Pizzan läpi penetroitunut penis

Olen kuullut kiehtovan vertauksen seksin ja pizzan suhteesta. "Mikään ei ole niin lähellä suihinottoa kuin hyvä pizzaslaissi – etenkin, jos suutuntuma on sopivan lämmin ja siivun päälle on ripoteltu tuoretta juustoraastetta."

Pornossa suuseksi ja pizza onkin yhdistetty niin sanotussa Big Sausage Pizza -tempussa. Siinä sekä pizzalaatikon pohjan että pizzan keskelle on tehty reiät. Kun nälkäinen syöjä avaa laatikon, sisältä pongahtaa penis pizzan keskeltä vieteriukon lailla.

Anu Ojalehto törmäsi pizzan eroottisiin merkityksiin teini-ikäisenä ostettuan oululaisesta pizzerista kebabpizzan.

– Kotona avasin laatikon ja järkytyin. Lirkutteleva pitsan pyörittäjä oli leiponut minulle pizzan kirkkoveneen muotoon! Olimme ystävättärieni kanssa pöyristyneitä ja boikotoimme paikkaa pitkään. Myöhemmin opimme, ettei pizza ollut härski flirtti, vaan turkkilaisittain leivottu pide.

Ei ole sattumaa, että pizza ja seksi sopivat hyvin yhteen – ne tekevät meistä eläimiä. Kummankin parissa kiinnitämme poikkeuksellisen paljon huomiota yksityiskohtiin. Väärä täytevaihto voi olla yhtä fataali tunnelman laskija kuin pahanhajuinen hengitys.

  pizzaa
pizzaa KulttuuriCocktail

Kaunein ja eroottisin pizzahetki elokuvan historiassa on Federico Fellinin Ihana elämä (1960). Siinä näyttelijä ja seksisymboli Anita Ekbergille lahjoitetaan lentokoneen edustalla pizza, "jonka värit kuvastavat italialaista elämäniloa". Kohtauksessa yhdistyvät sekä italialainen ylpeys pizzaa kohtaan että Ekbergin maagisuus pizzan äärellä.

Siinä missä Ihanan elämän pizzakohtaus hehkuu lämpöä, Saturday Night Feverin (1977) alku puolestaan tihkuu cooliutta.

Well, you can tell by the way I use my walk
I'm a woman's man, no time to talk

Bee Geesin soidessa John Travolta astelee itsevarmuuttu uhkuen kadulla ja pysähtyy ostamaan pizzaa. Merkillepantavaa on, ettei hän tyydy yhteen, vaan parittaa kaksi slaissia päällekkäin ja jatkaa miehekkäästi matkaa. I'm a woman's man, no time to talk.

Vaikka Travoltan hahmo vaeltaa ihmisten keskellä, hän on erikoisherkkunsa kanssa yksin. Pizza lisää hänen kiihottavuuttaan hieman samalla logiikalla kuin se ravintolan komea mies, joka on ottanut ruman kaverinsa mukaan nostamaan statustaan.

Yritin nuorena tehdä travoltat Helsingissä Makkaratalon lipan alla, jossa oli 2000-luvun alussa pieni pizzakioski. Travoltani ei mennyt putkeen, koska kahden siivun välistä valuva kuplivan kuuma juusto poltti suuni. Jos sain katseita, niin sääliviä sellaisia.

  pizzaa
pizzaa KulttuuriCocktail

Rakastan sinut kuoliaaksi (1990) on yksi hienoimpia pizzan eroottisia ominaisuuksia käsitteleviä elokuvia. Siinä Kevin Klinen esittämä viiksekäs pizzaleipuri Joe pettää vaimoaan minkä ehtii. Kiihottuessaan muista naisista Joe alkaa leipoa taikinaa rinnan muotoiseksi ja puristelee sitä.

Joen vaimo hyödyntää italialaisen keittiön antimia puolestaan tappamistarkoituksessa. Hän kaataa ison määrän unilääkkeitä tomaattikastikkeeseen, jonka avulla yrittää murhata miehensä kuultuaan tämän sarjapettämisestä.

Jos jossain elokuvassa pizza ja sen raaka-aineet viedään mahdollisimman makaaberille tasolle, Renny Harlinin ohjaama Painajainen Elm Streetillä 4 – Unien valtias (1988) on lajissaan ylittämätön. Siinä veitsisorminen Freddy Krueger (jonka iho näyttää epäonnistuneelta ja pohjaanpalaneelta margheritalta) katselee pizzaa, jossa oliivien tilalla on nuorten uhrien huutavia päitä. Lopun voit arvata.

En tiedä, mitä seuraava kertoo minusta, mutta tämänkin kohtauksen katsottuani ajattelin mennä pizzalle – ja ottaa täytteeksi oliiveja.

Pizza kuolinvuoteella

Vittorio de Sican episodielokuvassa Napolin kultaa (1954) pizza toimii seksin ja kuoleman symbolina. Yhdessä elokuvan osassa Sophia Lorenin esittämä Sofia pitää miehensä kanssa pientä pizzakojua kadulla jossain päin Napolia.

Sofia pettää miestään elokuvan alussa. Hän valehtelee olleensa messussa "saamassa siunausta". Myöhemmin ilmenee, että Sofia on käyttänyt myös pizzaa pettämisen alibina – kotiinkuljetusten varjolla voi käydä muhinoimassa asiakkaan kanssa.

Sofia joutuu pulaan, kun hänen vihkisormuksensa huomataan kadonneen. Hän väittää kiukkuiselle miehelleen sormuksen tippuneen vahingossa jauhoihin ja joutuneen pizzan mukana jollekin asiakkaalle.

Pariskunta lähtee etsimään sormusta ja päätyy taloon, jossa heidän vakioasiakkaansa on keskellä surua: miehen vaimo on kuollut hetki sitten.

Söin pizzaa, kun Clara kuoli, sanoo Don Peppino -niminen tuore leski.

Siinä missä Rakastan sinut kuoliaaksi vie pizzan ja kuoleman suhteen inhorealistisiin sfääreihin, Napolin kullassa samoista aineksista syntyy jotain hyvin runollista ja koskettavaa. Don Peppinon lyhyt repliikki on yhdistelmä viimeisen ehtoollisen kaltaista kokemusta ja samalla muistutus sormusta etsivällä avioparille elämän tärkeimmistä asioista.

En tiedä, haluaisinko syödä pizzaa sillä hetkellä, kun puolisoni kuolee. Sen sijaan toivoisin voivani sanoa taivaassa: "Söin pizzaa, kun kuolin." Tässäkään tapauksessa en olisi ainoa: vuonna 2016 pizza oli Yhdysvalloissa kuolemaantuomittujen toiseksi suosituin viimeinen ateria.

Mutta millä täytteillä lähtisin täältä? Luulen, että valintani olisi Frutti di Mare valkosipulilla.

Lopuksi: ananaskysymys

Totta helvetissä. Siinäpähän syövät Italiassa ilman.

Kommentit